Köyhä lapsuus, miten eroon katkeruudesta?

täällä on joku, jolla on takuulla ollut kaikkea vähemmän kuin sinulla. Jos se ajatus vaikka helpottaisi? ;)



Katkeruus ei muuta menneisyyttä, se syö vain sinua itseäsi ja kuluttaa voimavarojasi täysin turhaan. Keskity nykyhetkeen ja siihen, mikä siinä on hyvää. Jos parannettavaa on, laadi suunnitelmia tulevaisuuden varalle.



Minä ainakin olen NIIN onnellinen kun asiat ovat nyt paremmin kuin silloin kun olin lapsi. Ja etenkin siitä, että voin omille lapsilleni tarjota parempaa (eikä vain materiaalisessa mielessä).

ainoa tie katkeruudesta on antaa anteeksi. Itselleen, vanhemmille, elämälle...Sanoa se ääneen monta kertaa, ilta illan jälkeen.

mä olin 23v ja omin rahoin kun ensimmäisen kerran pääsin ulkomaille.



40v kun erosin ja sain ensimmäisen oman huoneen.



Leluja oli muutama nukke ja nukenvaunut, jotka serkkupojat rikkoivat, uusia en saanut, kun en komentanut serkkuja, olivat nuorempia tosin isompi kokoisia. V



Vaatteet oli usein serkun vanhoja, mutta ehjiä.



Mulla oli rakastavat vanhemmat, vaikka köyhät, se on kantanut ja kantaa vieläkin.

potee aika ajoin köyhää lapsuuttaan. Hän sai harrastaa vain partiota. Hän olisi halunnut pelata tennistä (hänellä on siihen sellaisia lahjoja, että olisi päässyt huipulle), mutta ei saanut kun ei ollut rahaa. Niillä partioleireillä hänellä oli eväänä vain kuivattuja viikunoita ja mustaviinimarjamehua, kun kavereilla oli energiapatukoita ja hartsportia.



Arvaatteko, miten tämä kaikki näkyy elämässämme? Meidän lapset harrastavat kalliilla. Ja kaikki on parasta, mitä rahalla saa.



Eikä köyhyys/rikkaus ja rakastavat vanhemmat ole mitenkään poissulkevia asioita. Miehen vanhemmat ovat (vieläkin) oikein mukavia, auttavaisia ja rakastavia. Mutta siihen huonommuuden tunteeseen, joka silloin kehittyi, ei siitä ollut apua.

mä olin 23v ja omin rahoin kun ensimmäisen kerran pääsin ulkomaille. 40v kun erosin ja sain ensimmäisen oman huoneen. Leluja oli muutama nukke ja nukenvaunut, jotka serkkupojat rikkoivat, uusia en saanut, kun en komentanut serkkuja, olivat nuorempia tosin isompi kokoisia. V Vaatteet oli usein serkun vanhoja, mutta ehjiä. Mulla oli rakastavat vanhemmat, vaikka köyhät, se on kantanut ja kantaa vieläkin.

Paitsi erosin nuorempana, vieläkään ei ole ollut sitä omaa huonetta - eikä ole koskaan ollut niitä rakastavia vanhempia.

Jokin on silti kantanut. Eli ihan varmasti ap:llakin on hyvä tmahdollisuudet päästä eroon katkeruudestaan.

Rahaa olisi ollut ostaa parempiakin vaatteita ja uusia leluja mutta vanhempani halusivat säästää ja sain tosi harvoin uusia vaatteita, minua kiusattiin jopa koulussa vaatteideni vuoksi, aina piti ostaa kaikkein halvinta ja uusia leluja sain vain syntymäpäivä tai joululahjaksi isovanhemmiltani.

Harva lapsuuden köyhyydessä asunut todellakaan on katkera vaan kiitollinen siitä kaikesta mitä nyt on. osaa arvostaa rahaa ja materiaa ihan eri tavalla kuin sellaiset jotka ovat eläneet yltäkylläisyydessä.



Oma persaukinen lapsuuteni oli todella hyvä ja antoisa ilman sitä rahaa ja tavarapaljoutta. Nyt osaa joka latia arvostaa todella ja työtä jonka sen eteen on tehnyt. Ei ole minulta pois jos omilla lapsillani on enemmän kuin itselläni lapsena.

aiheuttanut huonommuuden tunnetta ollenkaan? Eikö se ole ajanut teitä hyväpalkkaiseen työhön? Työskentelemään kovemmin? Ostamaan enemmän/parempaa?



Minä uskon, että kaikki elämän kokemukset näkyvät jossain. Ei se ole hyvää/huonoa, mutta jokainen heijastuu johonkin. Mihin köyhyys on teidän elämässänne heijastunut?



ylläkirjoittava, jonka mies on köyhästä perheestä

Joillakin on vain vähemmän niitä resursseja kuin toisilla (lähinnä henkisiä, joilla saavuttaa sitten materialistisiakin)

Itsekin olen TODELLA vähävaraisesta perheestä, samoin mies. Mies yrittää nyt korvata lapsillemme omaa surkeaa lapsuuttaan välillä niin innokkaasti että meinaa syöstä meidät vararikkoon...

Itse ymmärrän sen että vanhempani olisivat varmasti halunneet antaa meille enemmän jos siihen vain olisi ollut mahdollisuus. Onneksi sentään saivat ruokittua meidät, ja serkuilta tuli vaatteita...

Nyt olen shoppailuriippuvainen :) Toisaalta turha varmaan miettiä lapsuutta, ei sitä voi enää muuttaa.



MUTTA mietin että missä tilanteessa olisin nyt jos lapsuuteni olisi ollut yltäkylläinen....

Nyt olen shoppailuriippuvainen :) Toisaalta turha varmaan miettiä lapsuutta, ei sitä voi enää muuttaa.



MUTTA mietin että missä tilanteessa olisin nyt jos lapsuuteni olisi ollut yltäkylläinen....

lamasta. Molemmat vanhemmat jäivät työttömiksi, jouduttiin myymään talo ja muuttamaan kerrostaloon. Meitä oli neljä lasta, jotka piti ruokkia ja pukea. Äiti teki suurimmaksi osaksi vaatteet itse, joitakin haettiin kirppikseltä. Mua kiusattiin viisi vuotta koulussa vaatteiden ja köyhien olojen takia ja muistan, kuinka katkera olin rahattomuudesta ja syytin silloin vanhempia (ei lapsi tajua, ettei se ole vanhempien syytä).



Nyt vanhempana tajuan olla kiitollinen siitä, että meillä oli aina ruokaa, nälkää ei tarvinnut kärsiä. Oli varmasti vanhemmilla kestämistä.



Itse en silti ole panostanut sen enempää esim. kouluun tai työhön, jotta saisi enemmän rahaa. Osaan olla kiitollinen siitä, mitä nyt on, koska se riittää. Mutta huomaan kyllä sen, että panostan omiin lapsiin enemmän. Vaikka rahat olisivat kuinka tiukilla, se ei ole lapselta pois. En halua, he joutuvat kokemaan saman kuin minä.

materiaa, pidän toki kauniista vaatteista ja tavaroista mutta jos joku sanoisi että onpa sinulla kaunis pöytä, anna se minulle voisin antaa.



Köyhässä kodissani arvostettiin lukemista ja koulunkäyntiä, olinkin aika hyvä koulussa, pärjäsin laiskanakin suht hyvin ja se varmasti kohotti itsetuntoa kun näki miten rikkaat lapset ponnistelivat saman tuloksen eteen, jonka itse saavutin aku ankkaa lukemalla, tosin luin myös kaikkea muuta kuin koulukirjoja.





4

muilla, että lapsiin panostetaan.



Minulla on kaveri, joka eli 7-lapsisessa perheessä ja äiti oli kotona. He saivat sosiaalavulta jotain vaatekuponkeja kerran vuodessa.



Nyt kaverini perheellä on todella tiukkaa. Niin tiukkaa, ettei heillä ole edes roskista, koska se maksaa, vaan he kuskaavat päivittäisroskat jonnekin yleiseen paikkaan... Mutta lapset saavat joka kerta kaupasta jotain pokemonkortteja tai akuankkoja.



Kai tämä jotain kompensaatiota on...minun en ole köyhistä oloista ja minun lapseni saavat lahjoja vain synttäreinä ja jouluna.

Minä olen iloinen ja ylpeä siitä, että minulla on hyvä äiti ja mahtava sisko, joiden kanssa arki oli mukavaa. Kotiin sai aina mennä, oli tilanne mikä tahansa ja siskon kanssa puolustetaan toisiamme viimeiseen asti. Opimme empatiaa, välittämistä, huolenpitoa ja eikä sekään haittaa, että opimme myös taloudenpitoa.



Nyt kun olen itse aikuinen ja perheenäiti, olen ylpeä siitä että olen pärjännyt omillani ilman vaikeuksia, ymmärrän rahan arvon ja osaan huolehtia taloudesta turvallisesti. Osaan hyödyntää tarjouksia ja säästää, jotta päästään reissuun. Lapselle olen voinut ostaa mukavia vaatteita ja merkkituotteitakin silloin tällöin, säästeliäästi.



Meillä ei raha ja mammona määrää, vaan tärkeintä on perhe.

Osaan nuukailla mahtavasti :D



Elin lapsuutenni isossa perheessä maatilalla. Vain rakkautta riitti, kaikesta muusta tahtoi olla pulaa. Niin ja perunoita oli :D Olin vanhin lapsi, joten minun vaatteeni kiersivät nuoremmille ja minun vaatteeni olivat joko alesta tai sukulaisten vanhoja. Teininä kismitti, nykyään ymmärrän että kun ei ole rahaa, on paha ostella vaatteita.



Osaan arvostaa työllä ansaitsemiani rahoja ja pyrin aina säästämään pahan päivän varalle. Lainaa on taloa varten, mutta emme miehen kanssa omista luottokortteja eikä meillä ole penniäkään luottoja tuon asuntolainan lisäksi.



Vaatetta käytämme niin kauan että se hajoaa, sitten sen tilalle voi ostaa uuden vastaavan. Lapsen kohdalla tilanne on hiemna toinen, vanhat vaatteet myydään kirpparilla ja sieltä myös ostan hänelle uusia. Synttäri ja joululahjatoiveet ovat aina pää-asiassa vaatteita.



Elämäni on täyttä ja rikasta, ja arvostan sitä, että minut on opetettu lapsesta asti tekemään työtä.

Meillä oli omakotitalo ja aina ruokaa pöydässä. Tosin vanhempani olivat hyvin tiukilla rahallisesti ja päähäni onkin jäänyt soiman äitini "ei nyt", jos jotain oli vailla. Saankin melkein helpulin, jos mieheni joskus erehtyy käyttämään samoja sanoja... Sitä "no nyt voidaan ostaa" kun ei koskaan tullut, joten turhaan äitini sanoi niin kuin sanoi, antaen olettaa, että joskus sitten. Rahaa vanhempani käyttivät runsaasti isojen sisarusteni harrastuksiin, mutta koska minä en ollut niin kamalan kiinnostunut mistään kilpalajista, jäin aina vähän paitsi.

Lisäksi mulla on muita muistoja jotka kaihertaa. Mm. kun täytin 12 vuotta, kävin äitin kanssa kaupassa edellisenä päivänä. Tuolloin hän yllättäen suostui ostamaan minulle hiussoljen, joka maksoi 12 markkaa. Olin onnessani! Illalla äiti sitten alkoi puhumaan, että "ei kai sulle tarvi huomiseksi ostaa mitään synttärilahjaa, kun sait sen hiussoljen"... Olin niiiin pettynyt ja harmissani! Jotain kuvastaa, että muistelen tuota vielä 33-vuotiaanakin.

Nyt ostan lapsilleni kaiken. Ihan liikaa, jopa välillä meinaa mennä yli varallisuuden. Olen oikea shoppailuhullu.

Minulla ainakin meni niin, että kun lapsena ja nuorena en koskaan saanut mitään, eikä omaa rahaa ollut käytössä, niin kun lähdin omilleni, siitä asti on ollut "piru irti". En tosiaankaan ole oppinut rahankäyttöä.

Mä olen vihainen omasta köyhästä lapsuudesta, sillä vanhemmillani oli kyllä rahaa, ne prioriteetit meni vaan niin, että ensin isä osti niillä kaikkea mitä mieleen pälkähti ja lopuilla rahoilla muu perhe sitten kitkutteli jotenkuten. Olin jo aikuinen kun tajusin, että vanhemmillani on melkoinen omaisuus ja melkoiset tulot, ja että on yksinkertaisesti väärin, että ne kaikki menivät isäni autoihin, veneisiin ja matkoihin, ja me lapset kuljimme äidin työkaverin vanhoissa vaatteissa emmekä ikinä saaneet mitään. Jos se köyhyys ois meidän perheessä jakautunut jotenkin reilummin, olisi se ollut helpompi hyväksyä. Mä tunsin itseni aina huonommaksi kuin muut - mutta en ensisijaisesti sen vuoksi, etten saanut vaatteita ym. vaan sen vuoksi, ettei meitä lapsia pidetty perheessämme arvokkaina, vaan niin huonoina että meidän pitikin tyytyä muiden jämiin. Isämme oli taitava alistaja ja vallankäyttäjä, ja tuo rahojen pihtaaminen vain omiin tarpeisiin oli vain yksi keino osoittaa meille meidän paikkamme.

olet oppinut, että rahaa ei tule ilman kovaa työtä, olet oppinut elämään säästeliäästi ja vaatimattomasti ja että on köyhempiäkin ihmisiä kuin sinä..



Itsekin olen elänyt vastaavanlaisen lapsuuden, vanhemmat maksoivat omakotitalon lainaa ja pienipalkkaisina rahaa ei juuri muuhun jäänyt, mutta nälkää ei koskaan nähty.



En ole lapsuudestani katkera sillä muistelen mikä meillä on tärkeintä, ne rakkaat ihmiset ei raha.

isäsi tuskin on ollut kovin onnellinen mies loppujen lopuksi