Tuuliviirinä pyörivät tunteet. Löpinää...

Välistä tuntuu että sitä tulee oikeasti ihan hulluksi.

Tämä puoli vuotta on ollut ihan hirveetä aikaa mun pään sisällä, vaikkakin

siihen on kuulunut monia kauniitakin asioita, mm. toisen lapsen syntyminen.

Kaikki sai alkunsa kun mies petti kesällä, olin juuri jäämässä äitiyslomalle töistä silloin. No, kaipa se asia on silleen puitu, että tajuan, ettei sitä

tekemättömäksi saa ja yritän olla sitä ajattelematta.

Mutta mitäs sitten kun se asia tulee edelleen mieleen, varsinkin kun olen väsynyt... Öisin huomaan itkeväni sitä kun syötän vauvaa ja on todella vaikeaa saada se pois mielestä. Välillä pyörin sängyssä yli tunnin kun ajatuksia en saa millään pois siitä.

Kaikki pienetkin asiat, " virheet" , mitä mies tekee, otan heti vihjeenä siitä, etten ole haluttu ja rakastettu. Vaikka hän on ollut todella ihana minulle, tunnen taas itseni nätiksi hänen silmissään ja muutenkin, niin ei tarvi kuin

pieni asia hänen tehdä / jättää tekemättä, niin olen vaipua epätoivoon.

Ja epäuskoon.

Oon täällä kirjotellu noihin pettäjä-viesteihin, että hyvä kun sain tietää siitä. Juu siis hyvä niin, että miehellä oli siitä niin huono omatunto että kertoi sen, mutta... ehkä olisin kuitenkin valinnut sen entisen, iloisen oman itseni... Tarkoitan, etten ole koskaan ollut niin surullinen ja voimaton. Ja on äärettömän vaikea olla silloin, kun ne tunteet tulee näin puolen vuoden jälkeenkin.

Olen varmasti nykyään 70% vainoharhaisempi kuin ennen.

Välillä inhoan koko miestä, hän tuntuu vastenmieliseltä. Tekis mieli lyödä sitä, potkia. Ja välillä taas hän on niin turvallisen tuntuinen, etten parempaa paikkaa tiedä...

Tietääkö joku, miltä tämmönen tuntuu?

Mua vituttaa se, että en enää pysty käsittelemään sitäkään, että jos miehellä on paha päivä ja se on pahalla tuulella, niin otan sen heti itseeni. Mietin, että mitä nyt oon tehnyt. Ja seuraavaksi ajattelen, että kui se kehtaa täällä kotona mulle vittuilla jostain tyhmistä asioista, eikö se tajua, mitä on saanu aikaan, että ei mulle tolleen sanota...

Saakohan tästä kukaan mitään selvää...

Tarkoitan vain, että musta tuntuu, että ainoa mulle hyväksyttävä mies on iloinen, reipas ja haliva mies. Yksikin paha päivä tarkoittaa nykyään minulle sitä, että kohta taas paskat kaatuu niskaan.

Minä taas kiukuttelen ja itkenkin tyhjänpäiväsistä asioista ja oletan, että miehen täytyy jaksaa niitä kuunnella...



Voi, milloin sitä voi antaa menneiden olla ja keskittyä tähän päivään? Vai voiko sitä tälläsessä tapauksessa edes tehdä?

En uskalla rakastaa, ellen tiedä varmasti, että minuakin rakastetaan. Ja jos en uskalla näyttää, että tykkään, en uskalla siis tykätä, niin olen vain hiljaa istuja, mumisija, hälläväliämeemihinmeetihansama-ihminen.



Enhän voi kaikista asioista syyttää kesän tapahtumia, ymmärränhän minä sen. Ja välistä tuntuu, että oikein haluan rypeä itsesäälissä.

Ei päivät kuitenkaan surusta täyty, ne on parit pienet hetket öiseen aikaan väsyneenä tai miehen sanoista väännettynä. Haluaisin vain olla kuitenkin aina se entinen minäni, jolla itsetunto sopivasti kohdillaan ja hyvä olo pohjimmiltaan. Enkä mä ennen ole mustasukkanen ollut. Nyt en kestä edes, että mies katsoo jotain Anna Eriksonia telkkarista. Tajuatteko miten tyhmää? Teeveestä!!! No, toivottavasti se oli vain niitä menkkojen sivuvaikutuksia...



No mitä tähän nyt sitten oletan että vastataan tai kirjoitetaan takasin?

Enpä tiedä. Ehkä jotain kokemuksia. Ja ehkä jos joku tietää jotain lääkkeitä millä sais nämä tunteet menemään vaakasuoraa viivaa eikä ylös, alas ja oikein ylös ja tooosi alas :)