Mitä ajattelet lapsesta jonka koemenestys on pienimmillään 9- ja kymppejäkin tulee. Kyseessä viidesluokkalainen.

Tosin alakoulu on vielä helppoa. Mutta miten tulee menemään yläkoulu ja jatko-opinnot? Jos vaatii täydellisyyttä itseltään, voi napsahtaa päässä jokin, jos jääkin tavoitteista. Elämä ei ole pelkkää koulua, vaativatko vanhemmat liikaa?

ja olisi myös toivottavaa, että lapsi ei joutuisi siihen noidankehään, että vain ysit ja kympit kelpaa. Se on kamala masennus jos käykin niin, että tulee vaikka 7 tai 8. Samoin lapsi saattaa opiskella aivan liikaa muu vapaa-aika jää vähemmälle.

Oli vaan kiva olla hyvä koulussa =)

Voi muuten käydä kuten minulle. Kaikki meni laulellen ja kirjoja avaamatta yo-kirjoituksiin asti ja niistäkin vielä alisuorittamalla e:n paperit, mutta yliopistossa odottikin järkytys, kun olisi ihan oikeasti pitänyt tehdäkin jotain.

Kouluaikaan ei ollut mitään ongelmia, kavereita riitti jne



Jatko-opintojen kanssa meinas tulla tenkkapoo kun olin niin tottunut siihen että ei tarvi käyttää aikaa opiskeluun, että kympit vaan putoilee. Sit yliopistolla joutukin yllättäen ihan tekemään töitä niiden arvosanojen eteen...

ainakin omani ovat :)

luokan yleinen taso ja koulun taso.

kenenkään painostuksesta

Ei kai hyviä numeroita saava lapsi ole automaattisesti anti-sosiaalinen hikipinko, jota vanhemmat painostavat? Itselläni oli numerot noita samoja itseasiassa Lukion loppuun saakka ilman kovin kummoista työntekoa. Läksyjä aina toki vilkaisin ja kokeisiin luin, muttei se kovin kummoista ponnistelua vaatinut. Tosin tämä näkyikin sitten yliopistossa, kun oli tottunut saamaan hyviä arvosanoja helposti, oli ikävää huomata, että enää se ei onnistu..

Ihan oikeasti säälittäisi. Oman tuttavapiirin erinomaisesti koulussa menestyneet ovat olleet aika onnettomia. Ehkä poikkeuksia, mutta ainakin itse toivon, että oma lapsi ei saisi vain ysejä ja kymppejä.

Sitä loivempi tiputus, mitä aiemmin se tapahtuu.



Monen monta kuuden ällän ylioppilasta lataamossa.

On kuin minä. 9- kokeesta oli pettymys. Vaadin itseltäni kauheasti (vanhemmat eivät vaatineet)

iskella. Siksi menin kauppakouluun ja olen nyt marketin kassalla töissä. Olin lapsena liian hyvä, enkä koskaan ole oppinut tekemään kunnolla töitä edetäkseni ja ollakseni hyvä, vaan kaikki on tullut liian helposti.



Nyt reilu parikymppisenä ahdistun kun kaverit puhuu esim. gradun tekemisestä. En koskaan voisi kuvitella itseäni siihen hommaan, en vaan osaisi. Saati sitten että tenttiin pitäisi lukea jopa 2000 sivua tekstiä =0

Että ne hänen ongelmansa johtuvat sitten koulunumeroista? Etköhän vedä vähän mutkia suoriksi.

opiskelut sujui työnteon ohessa ja nykyään tienaan noin 100 000 vuodessa.



Mies luki kanssa oman tutkintonsa joutuin ja menestyy töissä.

Itsekin olin hyvä oppilas, asiat jäi mieleen enkä pahemmin kirjoja availlut.



Ollaan keskusteltu siitä jos saisi huonompia numeroita ja pitäisin jopa suotavana että joku 7 tai 8 tulisi, en toki toivo epäonnistumista. Kasi on vielä hyvä numero ja minua ei haittaisi jos seiskojakin joskus tulisi.

Sitten näkisi miten reagoi.



Mielestäni on hyvä ajankäytön suunnittelija, kertoo oma-aloitteisesti kokeseen valmistautumisen suunnitelmat, koealue voi olla useita kymmeniä sivuja ja paloittelee sen osiin. Läksyjä ei ole koskaan tarvinnut kehottaa tekemään on tehnyt ne itsenäisesti ja oma-aloitteisesti ekalta lähtien.



Pidän häntä erittäin hyvämuistisena ja omaa näkömuistin.

Mutta kympin oppilaissa on tällaisia varmasti enemmän kuin huonompia numeroita saavien ryhmässä. Siksi olisikin tärkeää panostaa lapsen sosiaalisiin suhteisiin ja ryhmäkäyttäytymiseen. Voihan olla, että ap:n lapsella ei kaveriongelmia ole, mutta jos on niin sitten jotenkin pitäisi vahvistaa sosiaalisia taitoja. Muutamat jo kirjoittivatkin niin on tärkeää, ettei lapsi kävisi koulua läpi sormien. Siinä oppii laiskaksi eikä opi koskaan opiskelemaan. Jatko-opinnoissa (ehkä jo lukiossa, mutta varsinkin sen jälkeen) tulee raju pudotus, sillä jatko-opinnot ovat jo syvempiä eivätkä yleisopetusta kuten peruskoulu tai lukio. Itse kävin kouluni lukematta läpi. En saanut useimmista aineista huippunumeroita, mutta kasia tuli helposti tekemättä mitään. En juuri koskaan panostanut kouluun. Nämä kasit riitti minulle, jotka sain opiskelematta. Jälkikäteen on ollut hirveää huomata, ettei ole tottunut opiskeluun. Ammattikorkeakoulun lopetin, kun en päässyt tenteistä läpi. En vain jaksanut/pystynyt/osannut ottaa kirjaa käteen ja lukea.

eli lahjakkaimmat voisivat opiskella omassa ryhmässään, keskitasoiset omassa ja heikoimmat omassaan. Näin lahjakkailla riittäisi motivaatiota ja heikommat saisivat enemmän omaan tarpeisiin sopivaa opetusta. Aiheuttaisiko tämä järjestely sitten kiusaamista tai ryhmittäytymistä..siinäpä ongelma. Mutta liian moni lapsi turhautuu peruskoulussa eikä saa riittävän motivoivaa opetusta.

Kun tämä meni näköjään " minä sain kymppejä ja tienaan miljoonan" ketjuksi, niin nro 12 haluaa lisätä.. eli minä sain siis ysejä ja kymppejä (yleensä, joskus huonompiakin) aika helposti, ihan ilman painostusta ja vaatimuksia (ei omia, eikä vanhempien). Olin normaali, sosiaalinen, paljon kavereita omaava, ja olen edelleen. Se, mikä erottaa minut muutamasta edellisestä vastaajasta on se, etten ole koskaan ollut kovin kunnianhimoinen, omaan kyllä yliopistotutkinnon, mutta tienaan " vain" noin 35 000 vuodessa ja olen vallan tyytyväinen siihen tällä hetkellä, haluan nimittäin panostaa enemmän vapaa-aikaan ja perheeseen, kun töihin. Mutta pointtina siis, että varmasti aika usein pelkkä lahjakkuus riittää hyviin numeroihin, ihan ylioppilaaksi asti, ihan ilman suurta pa(i)nostusta. MUTTA ainaki minun kohdallani ongelmaksi tosiaan tuli se, että kun ensin 12 vuotta pääsi ilman suuria ponnisteluja hyviin tuloksiin, oli oikean opiskelun aloittaminen sitten suht vaikeaa. Eli varovaisesti kannatan muutaman edellisen kirjoittajan ajatuksia tasoryhmistä.

sinuna yrittäisin tehdä mahdollisimman selväksi lapselle, että hän on arvokas ja tärkeä koulumenestyksestään riippumatta. Varmaankaan hyvä koulumenestys ei hänen kohdallaan johdu siitä, että kokisi tulevansa hyväksytyksi vain menestyessään. Silti jatkuva menestys voi helposti johtaa siihen, että pieninkin epäonnistuminen tuntuu maailmanlopulta, koska itsetunto perustuu siihen, että on älykäs ja osaa aina.



t. kympin oppilas, joka vielä työelämässäkin koki pienimmänkin virheen täydellisenä epäonnistumisena ja nyt kolmekymppisenä opettelee, että olen arvokas sellaisena kuin olen, tekemisistä ja menestymisistä riippumatta (mulla tosin kotiolot oli aika erilaiset kuin teidän pojallanne kirjoituksestasi päätellen, joten lähtökohta hieman toinen).