Onko kukaan aikuinen sanonut sinulle jotain lyttäävää lapsena?

Onhan tuota vähättelyä tullut kuultua, sekä ihan suorasanaista että sitten verhotumpaa ivailua. Olin lapsena hiljainen ja vähän arka ja sain kuulla siitä. Sitten ihmeteltiin, kun muutuin vielä aremmaksi ja seiniä pitkin käveleväksi. Tietysti lapsesta tulee varautunut, jos saa vähän väliä kuulla arvostelua perusluonteestaan. Ja herää kysymys: olinko syntyjäni niin kovin arka sittenkään? Ehkä olin vain hitaasti lämpiävä tarkkailija, joka muuttui araksi jatkuvan arvostelun myötä.

Muistan, että eniten hiljaisuuttani ihmettelivät vieraat aikuiset. "Veikö kissa kielen?" on lapsuudestani tuttu sanonta. Omat vanhempani saattoivat olla jopa tyytyväisiä säyseään luonteeseeni, olinhan tavallaan "helppo" lapsi - mutta kyllä hiljaisuuttani moitittiin kotonakin. "Miksi et voi olla yhtä reipas kuin naapurin Pirkko?" No, äitini ei tiennyt, että reipas, ulospäinsuuntautunut, sosiaalinen ja kohteliaan oloinen Pirkko vänkytti vastaan omalle äidilleen ja kiroili mummolleen. Pirkko myös löi ja potki kavereitaan, mm. minua. Jos olisin käyttäytynyt kotona kuten Pirkko, olisin ollut äitini mielestä hankala lapsi.

"Sinusta ei voi tulla ikinä mitään"

Miksi nuo tuntuvat olevan aina opettajia, jotka toitottavat tätä? Mulle on useampi opettaja, ensimmäinen jo eskarissa, sanonut noin johtuen huonoista matematiikka-, liikunta- ja käsityötaidoista. Mua syyllistettiin myös siitä, että jäin yksin porukan ulkopuolelle ja on laitettu pyytämään anteeksi kiusaajalta.

Aikuisena paljastui syy mun "huonommuuteen": autismi ja sen mukanaan tuomat dyspraksia ja dyskalkulia.

No ei musta kummoista tullutkaan, amk:n käynyt matalapalkkainen, ylityöllistetty ja aliarvostettu sylkykuppi-sihteeri, jonka työpanosta ilman koko vuodeosaston toiminta menee kuitenkin sekaisin. Ts. teen koulutustani vastaamatonta työtä, koska eihän musta mihinkään muuhun ole.

Köksän tunnilla  90-luvun lopulla härväsimmä jotain, ehkä siinä vatkasimme miehissä taikinaa tahi vääntelimme  taikinasta leivosia vartoomaan uunittumistaan. Tuloksen kuitenkin oli määrä näyttää jokseenkin korealta. Mä siinnä loihe utelemaan opelta että onks tää ny hyvä näin, vai onko parantelemista. Siihen ehätti sanallisesti joutuisa luokkatoveerini reippahasti heläyttää, notta että: Kaunis on (nimeni), kaunis on ja hoksasi oitis kai mielestään ryöttisestimokanneensa, kun lasetti välittömästi perään: Siis ei (nimeni) oo kaunis vaan tuo (mitä se nyt olikaan).

Emmä muista. Kyllä varmaan. Se on ollut Suomessa niin tavallista, ettei kaikkia edes muista.

Minä taas ajattelin, että kaikille lapsille sanottiin ettei sinusta tule koskaan mitään. Äidiltäni kuulin tätä usein, olin liian hankala, liian hajamielinen, liian ujo, mitä milloinkin. Hän päivitteli usein että miten voin ikinä pärjätä työelämässä ja miten minusta ei kyllä koskaan tule mitään.

Mieleen jäi myös tet-paikan ohjaaja, päiväkodin johtaja. Pohdin silloin että opiskelisin jotain mielenterveystyöhön liittyvää, ja hän totesi ykskantaan ettei minusta ole siihen. Olin 15-vuotias, ei kai nyt sen ikäisestä vielä kuulukaan olla. Hänestä itsestään ei tosin tuntunut olevan työskentelemään lasten parissa.

Pahinta varmaan kun muistaa tarkkaan miltä lyttäyksen vastaanotto tuntui silloin kun se tapahtui vaikka olettaa että jos nyt joku noin sanoisi, osaisin ottaa "ilmoituksen" eri tavalla vastaan

Vierailija kirjoitti:

Onhan tuota vähättelyä tullut kuultua, sekä ihan suorasanaista että sitten verhotumpaa ivailua. Olin lapsena hiljainen ja vähän arka ja sain kuulla siitä. Sitten ihmeteltiin, kun muutuin vielä aremmaksi ja seiniä pitkin käveleväksi. Tietysti lapsesta tulee varautunut, jos saa vähän väliä kuulla arvostelua perusluonteestaan. Ja herää kysymys: olinko syntyjäni niin kovin arka sittenkään? Ehkä olin vain hitaasti lämpiävä tarkkailija, joka muuttui araksi jatkuvan arvostelun myötä.

Muistan, että eniten hiljaisuuttani ihmettelivät vieraat aikuiset. "Veikö kissa kielen?" on lapsuudestani tuttu sanonta. Omat vanhempani saattoivat olla jopa tyytyväisiä säyseään luonteeseeni, olinhan tavallaan "helppo" lapsi - mutta kyllä hiljaisuuttani moitittiin kotonakin. "Miksi et voi olla yhtä reipas kuin naapurin Pirkko?" No, äitini ei tiennyt, että reipas, ulospäinsuuntautunut, sosiaalinen ja kohteliaan oloinen Pirkko vänkytti vastaan omalle äidilleen ja kiroili mummolleen. Pirkko myös löi ja potki kavereitaan, mm. minua. Jos olisin käyttäytynyt kotona kuten Pirkko, olisin ollut äitini mielestä hankala lapsi.

Tämä on minullekin tuttua. Hiljaisuudesta tuli jopa TET-paikoissa noottia.

Opettelin sitten puhumaan aiheesta kuin aiheesta, muiden ihmisten päälle ja liikaa. Itse asiassa en kestä sekunninkaan hiljaisuutta.

Äitini tokaisi autettuani häntä: Pane paska asialle ja tee itse perässä.

Työkaveri ihmetteli suureen ääneen muutamaa suonikohjuani. 

Olisinko ollut jotain 16 tai 17 kun opiston terveydenhoitaja sanoi puolihuolimattomasti että sulla onkin pihtipolvet. Enpä ollut aiemmin moisesta tietoinen mutta tuon jälkeen kyllä :/

Pikkupaikkakunnan yrittäjäsankari, bussiliikennöitsijä (koulukyydeillä pääasiassa toiminut) ja purjelentokentän pääjehu paukautti rippileirille bussilla kuskatessaan "rumat ne vaatteilla koreilee".

Mulla on myös matemaattisia vaikeuksia ja en varmaan olisi jaksanut elämää, jos olisin nuori nykyaikana. Nykyään pitää jo seiskaluokalla tietää, ottaako lukiossa lyhyen vai pitkän matikan ja luonnollisesti kaikki valitsee pitkän, koska ilman sitä on turha haaveilla korkeakouluopinnoista. Pitkän matikan yletön painotus muilla kuin matemaattis-luonnontieteen ja tekniikan aloilla, myös amk:n puolella, on älyttömyyden huippu. Samoin myös päättäjien jankutus, että kaikkien 2000-luvulla syntyneiden tulisi olla korkeakoulutettuja. 

Nykyään moni nuori tuntee olevansa kelvoton jo ilman, että siitä hänelle erikseen toitotetaan.

En muista ainakaan. Olen tosin sen verran voimakastahtoinen, että tuskinpa olisin välittänyt. Uskalsin nousta auktoriteetteja vastaan jo lapsena. En häiriköimällä tai riehumalla, vaan kieltäytymällä tekemästä jotain.

Vierailija kirjoitti:

Mulla isä kunnostautui tuossa. Ihan täysraitis, ei voi edes alkoholin piikkiin laittaa luonnevikaa. Joku sosiaalinen palikka puuttuu päästä. Nyt vanhainkodissa.

Sama täällä, kun kynnelle kykenin (hauska sanonta muuten) niin jo teini-iässä jätin lapsuuden kotini.

Ymmärrän kyllä, että sodan käyneet tulivat hulluina takaisin mutta, että purki sen perheeseensä ja erikoisesti yhteen lapseen.

Olen tosi tyytyväinen etten mennyt edes hautajaisiin eikä se näin ollen jäänyt mieleeni mitenkään kummittelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Emmä muista. Kyllä varmaan. Se on ollut Suomessa niin tavallista, ettei kaikkia edes muista.

Kehuja ja kannustusta täällä harvoin saa ainakaan alemmissa sosiaaliluokissa. Toki aina löytyy iloisia poikkeuksiakin.

efwe kirjoitti:

Pahinta varmaan kun muistaa tarkkaan miltä lyttäyksen vastaanotto tuntui silloin kun se tapahtui vaikka olettaa että jos nyt joku noin sanoisi, osaisin ottaa "ilmoituksen" eri tavalla vastaan

Juu, ja pahinta oli se, että lyttäys piti osata ottaa ns kannustimena eli ymmärtää missä piti parantaa!

Vierailija kirjoitti:

Onhan tuota vähättelyä tullut kuultua, sekä ihan suorasanaista että sitten verhotumpaa ivailua. Olin lapsena hiljainen ja vähän arka ja sain kuulla siitä. Sitten ihmeteltiin, kun muutuin vielä aremmaksi ja seiniä pitkin käveleväksi. Tietysti lapsesta tulee varautunut, jos saa vähän väliä kuulla arvostelua perusluonteestaan. Ja herää kysymys: olinko syntyjäni niin kovin arka sittenkään? Ehkä olin vain hitaasti lämpiävä tarkkailija, joka muuttui araksi jatkuvan arvostelun myötä.

Muistan, että eniten hiljaisuuttani ihmettelivät vieraat aikuiset. "Veikö kissa kielen?" on lapsuudestani tuttu sanonta. Omat vanhempani saattoivat olla jopa tyytyväisiä säyseään luonteeseeni, olinhan tavallaan "helppo" lapsi - mutta kyllä hiljaisuuttani moitittiin kotonakin. "Miksi et voi olla yhtä reipas kuin naapurin Pirkko?" No, äitini ei tiennyt, että reipas, ulospäinsuuntautunut, sosiaalinen ja kohteliaan oloinen Pirkko vänkytti vastaan omalle äidilleen ja kiroili mummolleen. Pirkko myös löi ja potki kavereitaan, mm. minua. Jos olisin käyttäytynyt kotona kuten Pirkko, olisin ollut äitini mielestä hankala lapsi.

Ei se kyllä rohkaissut vähääkään kun yläasteella jaksoarvostelussa jotkut opet laitto sanallisiksi huomautteiksi: On ujo ja hiljainen. Rohkeutta lisää koulutyöhösi!

Kyllä on haukuttu ja alistettu sanoin jatkuvaan, äitini mielestä olin tyhmä, en pärjää missään, hain oppikouluun itsenäisesti, kotiin tultuani sain selkääni. Että kun uskalsin mennä kokeisiin. Olisin päässyt, se jäi tukkapöllyjen säestämänä taivaan tuuliin, mielilause äidillä: älä tuhraa sillä vasemmalla kädellä?

Olin vasenkätinen ja olen edelleen nyt "kaksikätinen", kirjoitan oikealla. Setäni taputti jatkuvaan päälakeeni meillä käydessään ja sanoi - työmiehen köyhä tyttö, voi voi. Isä kuitenkin osti asunnon käteisellä, jotta ei oltu ihan köyhiä, isäni oli tuolloinen käsityöläinen, taitava nahkuri nahkatehtaalla. Äiti vain koristi itseään ja oli koko kaunotar. No opiskelin naimissa ollessa tutkinnot ja saavutin hyvä tuloksen, äiti toi 1000 markan  shekin, sanoi että no tässä on nyt vähän muistamista ja osta itsellesi jotain... 

omat lapseni olen kyllä oivaltanut pitää arvossa, sillä ovathan ne minun, ja yksi on vasenkätinen ja olen tästä ihan iloinen..

Äiti kuuli siskonsa tulleen raskaaksi ja totesi isälleni, että "Eipä Minna tiedä, mihin soppaan on lusikkansa laittanut". Käsitin sen niin, että hän katui meitä lapsia.

Matematiikan opettaja totesi minulle, että joillain ne aivot eivät vaan ole yhtä hyvät kuin toisilla. En kerta kaikkiaan kyennyt läpäisemään joitain matikan kursseja vaikka yritin kaikkeni ja kävin tukiopetuksessa. No, minulla havaittiin myöhemmin oppimishäiriö ja nykypäivänä voisin ehkä saada erityisopetuksesta apua. Silti tuo kommentti aina palaa mieleen.

Vierailija kirjoitti:

efwe kirjoitti:

Pahinta varmaan kun muistaa tarkkaan miltä lyttäyksen vastaanotto tuntui silloin kun se tapahtui vaikka olettaa että jos nyt joku noin sanoisi, osaisin ottaa "ilmoituksen" eri tavalla vastaan

Juu, ja pahinta oli se, että lyttäys piti osata ottaa ns kannustimena eli ymmärtää missä piti parantaa!

Ja kun ei ollut yleensä mahista reakoida reaaliajassa,  puolihuolimattomuuttakin varmaan  monesti varmaan aikuiselta päässeeseen sammakkomaiseen tölväykseen, vaikka  psyyke huutaen sitä vaati niin täytyi jäädyttää itsensä vaan jankonbetoniksi ja koettaa hetkeksi irtautua ruumiistaan

Äitini sanoi, että "ihan oot kuin isäs". (Ja tämä vain  siis negatiivisessa mielessä: kaikki äitini mielestä "huonot luonteenpiirteet" löytyivät siis minusta ja isästäni. Mitä ne olivat - no, mitä milloinkin, tilanteeseen sopivaa. Jos en siis reagoinut, kuten hän olisi halunnut. Tai osannut jotain.)

Lisäksi olen äitini sanojen mukaan outo, kummallinen, lihava (tietenkin, koska oli pulleampi kuin hän, joka on anorektikko), ja kaiken lisäksi hu**a, koska yövyin pojan luona (mitään ei tapahtunut).

Ai niin, ja minulla on "isot reidet"...

Arvanette, että meillä ei ole sydämelliset välit. Hyvin menee.