Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

On erittäin tärkeää traumoista paranemisen kannalta että kyseinen henkilö tunnistaa oikean trauma tyypin ja sitä kautta pystyy ymmärtämään kokemustaan. Monet traumat oireilevat samoin tavoin ja pystyn samaistumaan monien kuvaamaan häpeän tunteeseen itsestään ja miten ihmissuhteiden luominen tai ylläpito tuntuu mahdottomalta ja lisäksi dissosiaatio josta omalla kohdalla oli tullut puolet elämästä.

Yli kolmekymppisenä tulin tietoiseksi että kärsin edes mistään traumasta koska en ollut kokenut mitään fyysistä traumaa ja elin ajattelen että olen vain vääränlaiseksi syntynyt mikä johti itsetuhoisuuteen. Aloin etsiä tietoa lapsuuden post traumaattisesta oireyhtymästä ja kuvaukset lapsuuden henkisestä heitteillejätöstä vastasivat kokemustani sillä aiemmin en uskonut oman kokemukseni olevan tarpeeksi merkittävä jotta voisin kokea olleeni kaltoinkohdeltu lapsena.

Käytin traumatyypilleni suunnattuja kirjoja ja psykoterapeuttisia keinoja yhdistettynä jooga harjoituksiin joka sai minut tietoiseksi kehoni varastoimasta traumasta alun alkaen ja tämä auttoi minua luomaan paremman suhteen itseeni ja kasvattamaan itsekunnioitusta.

Alussa kävin läpi kaikkia tunteita joita minussa heräsi kuten vihaa vanhempiani ja yleisesti koko tilannetta kohtaan ja epäreiluuden tunne koska en saanut kehittyä omaksi itsekseni. Tämän vaiheen jälkeen työstin traumojeni hyväksyntää ja löytämään positiivisia puoli kuten mahdollisuuden löytää aito itseni joka ei ole alitajuntani tai muiden vaikuttama ja pystyn elämään parasta mahdollista elämää. Tässä auttoi suhteeni hengellisempään puoleeni ja en puhu järjestäytyneestä uskonnosta tai New age humpuukeista vaan filosofisemmasta suhtautumisesta olemassa oloomme ja olemaan tietoisempi itsestämme ja muiden käytöksestä.

Traumani vaikuttaa vieläkin elämääni mutta jos ennen sen vaikutus oli lähes kokonaan niin nyt ehkä neljänneksen ja en koe painetta että millon minun pitäisi olla täysin parantunut vaan nautin niin hyvistä ja huonoista päivistä ja pyrin tekemään parhaani omien voimavarojen mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä keskustelua luettuani huomaan, kuinka erilaisia seurauksia erilaiset traumaattiset kokemukset aiheuttaa eri ihmisille.

Nousee kysymys, että voiko kaikkia traumaattisen kokemuksen kokeneita ja siitä jotain seurauksia saaneita edes diagnosoida saman diagnoosin alle?

Ainakin täytyisi olla monia alaluokituksia.

Eihän heitä luokitellakaan. Todennäköisesti oireilun takia hoitoon hakeutuvalle tulee alkuun masennusdiagnoosi, joka myöhemmin saattaa tarkentua.

Entä ne jotka eivät reagoi masentuneesti/alakuloisesti/negatiivisella käsityksellä itsestä?

Narsismia? Narsistinen persoonallisuushäiriö on aina seurausta vakavasta, varhaisesta traumasta. Narsismi on toki jatkumo eli harvemmilla tuota persoonallisuushäiriötä on, mutta voi olla muuten voimakkaita narsistisia piirteitä.

Minun äitini on narsisti ja terapeuttini sanoi, että hän on niin varhain ja pahoin vaurioitunut, että häntä ei edes psykoterapia eheyttäisi. Silti mielestäni nykyään on huomattu, että osaan persoonallisuushäiriöistä voikin psykoterapialla vaikuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä keskustelua luettuani huomaan, kuinka erilaisia seurauksia erilaiset traumaattiset kokemukset aiheuttaa eri ihmisille.

Nousee kysymys, että voiko kaikkia traumaattisen kokemuksen kokeneita ja siitä jotain seurauksia saaneita edes diagnosoida saman diagnoosin alle?

Ainakin täytyisi olla monia alaluokituksia.

Eihän heitä luokitellakaan. Todennäköisesti oireilun takia hoitoon hakeutuvalle tulee alkuun masennusdiagnoosi, joka myöhemmin saattaa tarkentua.

Entä ne jotka eivät reagoi masentuneesti/alakuloisesti/negatiivisella käsityksellä itsestä?

Onko henkilö silloin traumatisoitunut, jos trauma / traumat eivät haittaa elämää? Kannattaisi selvittää lääketieteelliset määritelmät lääkäriltä eikä keskustelupalstalta. Yleensä täällä keskustelu on ongelmakeskeistä.

Onko ap vielä linjoilla?

Vierailija kirjoitti:

Olen jossain kohtaa omaa toipumistani. Onko teillä cptsd-ihmisillä jäänyt yhtään läheistä ihmissuhdetta jäljelle?

Tuntuu, että suhteita tipahtelee matkasta, kun alan piirtää rajoja ja vaatia tasapuolista kohtelua. Olenko oikeasti niin paska ihminen, että minun kanssani haluavat olla vain sellaiset ihmiset, joiden vuoksi minun on myötäiltävä ja aina annettava itse periksi. Pari kertaa olen räjähtänyt, kun etsin sitä kauan kateissa ollutta vihaa ja se on tietysti oiva keino rikkoa ihmissuhteita myös. Paitsi että aina saa lukea jotain tarinoita, miten kumppanini ymmärsi rikkonaisuuteni ja paranin. Minulla käy aina niin, että minusta tulee toisen silmissä häiriintynyt pahis, jos käyttäydyn suhteessa kerrankin epäaikuismaisesti.

Minulta tipahti matkasta se suhde, missä terapian aloittanut alkoi piirtämään rajoja. Hän piirsi niitä rajoja aggressiolla vihamielisesti, ja niin, että rajasi minut elämästään ulkopuolelle. Voin kuvitella, että omasta mielestään toimi terveellä tavalla ja itseään kunnioittaen. Mutta todellisuudessa hänelle ei käynyt enää mikään, ei tapaaminen, ei soittelu, ei viestit, ei puhuminen. Joten luonnollisestikin ihmissuhde sitten kuivui pois. Jonka jälkeen hän ihmetteli, että ainako hänen pitää joustaa, ja ainako kaikki pitää tehdä kuten minä haluan. Eikä nähnyt, että hän oli muuttunut hirviöksi, jolle ei käynyt mikään, ja joka ei myöskään suostunut kertomaan, että mikä hänelle sitten kävisi. Kun mikään ei käy, niin ei ole enää ihmissuhdettakaan, sehän on selvä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen jossain kohtaa omaa toipumistani. Onko teillä cptsd-ihmisillä jäänyt yhtään läheistä ihmissuhdetta jäljelle?

Tuntuu, että suhteita tipahtelee matkasta, kun alan piirtää rajoja ja vaatia tasapuolista kohtelua. Olenko oikeasti niin paska ihminen, että minun kanssani haluavat olla vain sellaiset ihmiset, joiden vuoksi minun on myötäiltävä ja aina annettava itse periksi. Pari kertaa olen räjähtänyt, kun etsin sitä kauan kateissa ollutta vihaa ja se on tietysti oiva keino rikkoa ihmissuhteita myös. Paitsi että aina saa lukea jotain tarinoita, miten kumppanini ymmärsi rikkonaisuuteni ja paranin. Minulla käy aina niin, että minusta tulee toisen silmissä häiriintynyt pahis, jos käyttäydyn suhteessa kerrankin epäaikuismaisesti.

Minulta tipahti matkasta se suhde, missä terapian aloittanut alkoi piirtämään rajoja. Hän piirsi niitä rajoja aggressiolla vihamielisesti, ja niin, että rajasi minut elämästään ulkopuolelle. Voin kuvitella, että omasta mielestään toimi terveellä tavalla ja itseään kunnioittaen. Mutta todellisuudessa hänelle ei käynyt enää mikään, ei tapaaminen, ei soittelu, ei viestit, ei puhuminen. Joten luonnollisestikin ihmissuhde sitten kuivui pois. Jonka jälkeen hän ihmetteli, että ainako hänen pitää joustaa, ja ainako kaikki pitää tehdä kuten minä haluan. Eikä nähnyt, että hän oli muuttunut hirviöksi, jolle ei käynyt mikään, ja joka ei myöskään suostunut kertomaan, että mikä hänelle sitten kävisi. Kun mikään ei käy, niin ei ole enää ihmissuhdettakaan, sehän on selvä.

Ja niin ikävä kuin tuo terapian sivuvaikutuksena tuleva ihmissuhteiden rikkoutuminen onkin, niin on "mukava" lukea, että muillekin käy niin. Etten ole ainoa, joka tuosta on joutunut kärsimään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen jossain kohtaa omaa toipumistani. Onko teillä cptsd-ihmisillä jäänyt yhtään läheistä ihmissuhdetta jäljelle?

Tuntuu, että suhteita tipahtelee matkasta, kun alan piirtää rajoja ja vaatia tasapuolista kohtelua. Olenko oikeasti niin paska ihminen, että minun kanssani haluavat olla vain sellaiset ihmiset, joiden vuoksi minun on myötäiltävä ja aina annettava itse periksi. Pari kertaa olen räjähtänyt, kun etsin sitä kauan kateissa ollutta vihaa ja se on tietysti oiva keino rikkoa ihmissuhteita myös. Paitsi että aina saa lukea jotain tarinoita, miten kumppanini ymmärsi rikkonaisuuteni ja paranin. Minulla käy aina niin, että minusta tulee toisen silmissä häiriintynyt pahis, jos käyttäydyn suhteessa kerrankin epäaikuismaisesti.

Minulta tipahti matkasta se suhde, missä terapian aloittanut alkoi piirtämään rajoja. Hän piirsi niitä rajoja aggressiolla vihamielisesti, ja niin, että rajasi minut elämästään ulkopuolelle. Voin kuvitella, että omasta mielestään toimi terveellä tavalla ja itseään kunnioittaen. Mutta todellisuudessa hänelle ei käynyt enää mikään, ei tapaaminen, ei soittelu, ei viestit, ei puhuminen. Joten luonnollisestikin ihmissuhde sitten kuivui pois. Jonka jälkeen hän ihmetteli, että ainako hänen pitää joustaa, ja ainako kaikki pitää tehdä kuten minä haluan. Eikä nähnyt, että hän oli muuttunut hirviöksi, jolle ei käynyt mikään, ja joka ei myöskään suostunut kertomaan, että mikä hänelle sitten kävisi. Kun mikään ei käy, niin ei ole enää ihmissuhdettakaan, sehän on selvä.

Joskus muutoksessa mennään ääripäästä toiseen ennen kuin päästään sinne keskitielle, tasapainoon. Toivottavasti ystäväsi tulee vielä järkiinsä ja pääsee sinne keskitielle. Ehdottomuus voi aluksi luoda näennäistä turvaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä keskustelua luettuani huomaan, kuinka erilaisia seurauksia erilaiset traumaattiset kokemukset aiheuttaa eri ihmisille.

Nousee kysymys, että voiko kaikkia traumaattisen kokemuksen kokeneita ja siitä jotain seurauksia saaneita edes diagnosoida saman diagnoosin alle?

Ainakin täytyisi olla monia alaluokituksia.

Eihän heitä luokitellakaan. Todennäköisesti oireilun takia hoitoon hakeutuvalle tulee alkuun masennusdiagnoosi, joka myöhemmin saattaa tarkentua.

Entä ne jotka eivät reagoi masentuneesti/alakuloisesti/negatiivisella käsityksellä itsestä?

Onko henkilö silloin traumatisoitunut, jos trauma / traumat eivät haittaa elämää? Kannattaisi selvittää lääketieteelliset määritelmät lääkäriltä eikä keskustelupalstalta. Yleensä täällä keskustelu on ongelmakeskeistä.

Nimenomaan ongelmakeskeistä. Se on toisaalta ymmärrettävää. He, joita traumaattiset kokemukset eivät haittaa tuskin kokevat yhtä suurta tarvetta kirjoittaa niistä kuin he, jotka kokevat huomattavaa haittaa, noin keskimäärin?

Medikalisaatio näkyy myös: lääkäri, terapia ja lääke on monien mielestä ainoa mahdollinen ratkaisu vaivaan kuin vaivaan.

Tutkimus ja lääkärien opiskelema tutkittu tieto aiheesta on toistaiseksi vajavaista. Lisäksi oikeanlaiseen asioiden laitojen ymmärtämiseen tarvitaan herkkää kuuntelua, ihmistuntemusta ja kykyä sekä erityisesti aikaa ja halua erottaa asioita toisistaan ja hyväksyä yksilöllisten kokonaisuuksien eroavaisuudet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä keskustelua luettuani huomaan, kuinka erilaisia seurauksia erilaiset traumaattiset kokemukset aiheuttaa eri ihmisille.

Nousee kysymys, että voiko kaikkia traumaattisen kokemuksen kokeneita ja siitä jotain seurauksia saaneita edes diagnosoida saman diagnoosin alle?

Ainakin täytyisi olla monia alaluokituksia.

Eihän heitä luokitellakaan. Todennäköisesti oireilun takia hoitoon hakeutuvalle tulee alkuun masennusdiagnoosi, joka myöhemmin saattaa tarkentua.

Entä ne jotka eivät reagoi masentuneesti/alakuloisesti/negatiivisella käsityksellä itsestä?

Onko henkilö silloin traumatisoitunut, jos trauma / traumat eivät haittaa elämää? Kannattaisi selvittää lääketieteelliset määritelmät lääkäriltä eikä keskustelupalstalta. Yleensä täällä keskustelu on ongelmakeskeistä.

Nimenomaan ongelmakeskeistä. Se on toisaalta ymmärrettävää. He, joita traumaattiset kokemukset eivät haittaa tuskin kokevat yhtä suurta tarvetta kirjoittaa niistä kuin he, jotka kokevat huomattavaa haittaa, noin keskimäärin?

Medikalisaatio näkyy myös: lääkäri, terapia ja lääke on monien mielestä ainoa mahdollinen ratkaisu vaivaan kuin vaivaan.

Tutkimus ja lääkärien opiskelema tutkittu tieto aiheesta on toistaiseksi vajavaista. Lisäksi oikeanlaiseen asioiden laitojen ymmärtämiseen tarvitaan herkkää kuuntelua, ihmistuntemusta ja kykyä sekä erityisesti aikaa ja halua erottaa asioita toisistaan ja hyväksyä yksilöllisten kokonaisuuksien eroavaisuudet.

Jos on jo yrittänyt itse päästä traumoista huonoista menestyksellä eroon, eikö sinusta ole hyvä veto kokeilla kääntyä ammattilaisten puoleen, jos kokee traumojen merkittävästi haittaavan elämää? Jos taas traumat eivät haittaa, tuskin tällainen ketju kovin paljon koskettaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä keskustelua luettuani huomaan, kuinka erilaisia seurauksia erilaiset traumaattiset kokemukset aiheuttaa eri ihmisille.

Nousee kysymys, että voiko kaikkia traumaattisen kokemuksen kokeneita ja siitä jotain seurauksia saaneita edes diagnosoida saman diagnoosin alle?

Ainakin täytyisi olla monia alaluokituksia.

Eihän heitä luokitellakaan. Todennäköisesti oireilun takia hoitoon hakeutuvalle tulee alkuun masennusdiagnoosi, joka myöhemmin saattaa tarkentua.

Entä ne jotka eivät reagoi masentuneesti/alakuloisesti/negatiivisella käsityksellä itsestä?

Taitaa olla vähemmistö ihmisistä, joka ylipäätään hakee ongelmiinsa apua. Millaisia ongelmia sinä tässä ajattelet? Jollei mitään ongelmia ole, tuskin kukaan ajankulukseen hakeutuu hoitoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä keskustelua luettuani huomaan, kuinka erilaisia seurauksia erilaiset traumaattiset kokemukset aiheuttaa eri ihmisille.

Nousee kysymys, että voiko kaikkia traumaattisen kokemuksen kokeneita ja siitä jotain seurauksia saaneita edes diagnosoida saman diagnoosin alle?

Ainakin täytyisi olla monia alaluokituksia.

Eihän heitä luokitellakaan. Todennäköisesti oireilun takia hoitoon hakeutuvalle tulee alkuun masennusdiagnoosi, joka myöhemmin saattaa tarkentua.

Entä ne jotka eivät reagoi masentuneesti/alakuloisesti/negatiivisella käsityksellä itsestä?

Onko henkilö silloin traumatisoitunut, jos trauma / traumat eivät haittaa elämää? Kannattaisi selvittää lääketieteelliset määritelmät lääkäriltä eikä keskustelupalstalta. Yleensä täällä keskustelu on ongelmakeskeistä.

Nimenomaan ongelmakeskeistä. Se on toisaalta ymmärrettävää. He, joita traumaattiset kokemukset eivät haittaa tuskin kokevat yhtä suurta tarvetta kirjoittaa niistä kuin he, jotka kokevat huomattavaa haittaa, noin keskimäärin?

Medikalisaatio näkyy myös: lääkäri, terapia ja lääke on monien mielestä ainoa mahdollinen ratkaisu vaivaan kuin vaivaan.

Tutkimus ja lääkärien opiskelema tutkittu tieto aiheesta on toistaiseksi vajavaista. Lisäksi oikeanlaiseen asioiden laitojen ymmärtämiseen tarvitaan herkkää kuuntelua, ihmistuntemusta ja kykyä sekä erityisesti aikaa ja halua erottaa asioita toisistaan ja hyväksyä yksilöllisten kokonaisuuksien eroavaisuudet.

Minä ihan mielelläni voisin hoitaa itse itseni valitsemillani metodeilla, mutta kun yhteiskunta on eri mieltä. Ei tipu rahaa siihen, että jäisin vaikka viideksi vuodeksi kasvamaan ulos traumoistani, kun en ole työkykyinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen jossain kohtaa omaa toipumistani. Onko teillä cptsd-ihmisillä jäänyt yhtään läheistä ihmissuhdetta jäljelle?

Tuntuu, että suhteita tipahtelee matkasta, kun alan piirtää rajoja ja vaatia tasapuolista kohtelua. Olenko oikeasti niin paska ihminen, että minun kanssani haluavat olla vain sellaiset ihmiset, joiden vuoksi minun on myötäiltävä ja aina annettava itse periksi. Pari kertaa olen räjähtänyt, kun etsin sitä kauan kateissa ollutta vihaa ja se on tietysti oiva keino rikkoa ihmissuhteita myös. Paitsi että aina saa lukea jotain tarinoita, miten kumppanini ymmärsi rikkonaisuuteni ja paranin. Minulla käy aina niin, että minusta tulee toisen silmissä häiriintynyt pahis, jos käyttäydyn suhteessa kerrankin epäaikuismaisesti.

Minulta tipahti matkasta se suhde, missä terapian aloittanut alkoi piirtämään rajoja. Hän piirsi niitä rajoja aggressiolla vihamielisesti, ja niin, että rajasi minut elämästään ulkopuolelle. Voin kuvitella, että omasta mielestään toimi terveellä tavalla ja itseään kunnioittaen. Mutta todellisuudessa hänelle ei käynyt enää mikään, ei tapaaminen, ei soittelu, ei viestit, ei puhuminen. Joten luonnollisestikin ihmissuhde sitten kuivui pois. Jonka jälkeen hän ihmetteli, että ainako hänen pitää joustaa, ja ainako kaikki pitää tehdä kuten minä haluan. Eikä nähnyt, että hän oli muuttunut hirviöksi, jolle ei käynyt mikään, ja joka ei myöskään suostunut kertomaan, että mikä hänelle sitten kävisi. Kun mikään ei käy, niin ei ole enää ihmissuhdettakaan, sehän on selvä.

Ikävöitkö ystävääsi? Kuulostaa siltä, että kaikenlaista on saattanut kertyä molemmilla hampaankoloon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä keskustelua luettuani huomaan, kuinka erilaisia seurauksia erilaiset traumaattiset kokemukset aiheuttaa eri ihmisille.

Nousee kysymys, että voiko kaikkia traumaattisen kokemuksen kokeneita ja siitä jotain seurauksia saaneita edes diagnosoida saman diagnoosin alle?

Ainakin täytyisi olla monia alaluokituksia.

Eihän heitä luokitellakaan. Todennäköisesti oireilun takia hoitoon hakeutuvalle tulee alkuun masennusdiagnoosi, joka myöhemmin saattaa tarkentua.

Entä ne jotka eivät reagoi masentuneesti/alakuloisesti/negatiivisella käsityksellä itsestä?

Onko henkilö silloin traumatisoitunut, jos trauma / traumat eivät haittaa elämää? Kannattaisi selvittää lääketieteelliset määritelmät lääkäriltä eikä keskustelupalstalta. Yleensä täällä keskustelu on ongelmakeskeistä.

Nimenomaan ongelmakeskeistä. Se on toisaalta ymmärrettävää. He, joita traumaattiset kokemukset eivät haittaa tuskin kokevat yhtä suurta tarvetta kirjoittaa niistä kuin he, jotka kokevat huomattavaa haittaa, noin keskimäärin?

Medikalisaatio näkyy myös: lääkäri, terapia ja lääke on monien mielestä ainoa mahdollinen ratkaisu vaivaan kuin vaivaan.

Tutkimus ja lääkärien opiskelema tutkittu tieto aiheesta on toistaiseksi vajavaista. Lisäksi oikeanlaiseen asioiden laitojen ymmärtämiseen tarvitaan herkkää kuuntelua, ihmistuntemusta ja kykyä sekä erityisesti aikaa ja halua erottaa asioita toisistaan ja hyväksyä yksilöllisten kokonaisuuksien eroavaisuudet.

Minä ihan mielelläni voisin hoitaa itse itseni valitsemillani metodeilla, mutta kun yhteiskunta on eri mieltä. Ei tipu rahaa siihen, että jäisin vaikka viideksi vuodeksi kasvamaan ulos traumoistani, kun en ole työkykyinen.

Tämä on se oikeasti iso haaste. Vaikka ihmisellä olisi miten paljon asioita prosessoitavana, yhteiskunta edellyttää samaan aikaan korkean tason toimintakykyä. Vaikket pystyisi tekemään töitä uupumuksen takia, sinun pitäisi silti pystyä pitämään useita palloja ilmassa. En ihmettele, että joiltain voivat masentuneena lähteä luottotiedot, jos voimavarat eivät huonossa kunnossa tahdo riittää edes henkilökohtaisen hygienian ylläpitämiseen.

Vierailija kirjoitti:

Olen jossain kohtaa omaa toipumistani. Onko teillä cptsd-ihmisillä jäänyt yhtään läheistä ihmissuhdetta jäljelle?

Tuntuu, että suhteita tipahtelee matkasta, kun alan piirtää rajoja ja vaatia tasapuolista kohtelua. Olenko oikeasti niin paska ihminen, että minun kanssani haluavat olla vain sellaiset ihmiset, joiden vuoksi minun on myötäiltävä ja aina annettava itse periksi. Pari kertaa olen räjähtänyt, kun etsin sitä kauan kateissa ollutta vihaa ja se on tietysti oiva keino rikkoa ihmissuhteita myös. Paitsi että aina saa lukea jotain tarinoita, miten kumppanini ymmärsi rikkonaisuuteni ja paranin. Minulla käy aina niin, että minusta tulee toisen silmissä häiriintynyt pahis, jos käyttäydyn suhteessa kerrankin epäaikuismaisesti.

Miksi ihmeessä olisin enää sellaisen ihmisen seurassa, joka räjähtelee ja osoittaa minua kohtaan vihaa?

Eikö se nyt ole ihan itsestäänselvää, ettei kukaan sellaisessa seurassa halua olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä keskustelua luettuani huomaan, kuinka erilaisia seurauksia erilaiset traumaattiset kokemukset aiheuttaa eri ihmisille.

Nousee kysymys, että voiko kaikkia traumaattisen kokemuksen kokeneita ja siitä jotain seurauksia saaneita edes diagnosoida saman diagnoosin alle?

Ainakin täytyisi olla monia alaluokituksia.

Eihän heitä luokitellakaan. Todennäköisesti oireilun takia hoitoon hakeutuvalle tulee alkuun masennusdiagnoosi, joka myöhemmin saattaa tarkentua.

Entä ne jotka eivät reagoi masentuneesti/alakuloisesti/negatiivisella käsityksellä itsestä?

Narsismia? Narsistinen persoonallisuushäiriö on aina seurausta vakavasta, varhaisesta traumasta. Narsismi on toki jatkumo eli harvemmilla tuota persoonallisuushäiriötä on, mutta voi olla muuten voimakkaita narsistisia piirteitä.

Minun äitini on narsisti ja terapeuttini sanoi, että hän on niin varhain ja pahoin vaurioitunut, että häntä ei edes psykoterapia eheyttäisi. Silti mielestäni nykyään on huomattu, että osaan persoonallisuushäiriöistä voikin psykoterapialla vaikuttaa.

Myös epävakaus syntyy traumasta.

Ja läheisriippuvuus, joka toki ei ole diagnoosi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen jossain kohtaa omaa toipumistani. Onko teillä cptsd-ihmisillä jäänyt yhtään läheistä ihmissuhdetta jäljelle?

Tuntuu, että suhteita tipahtelee matkasta, kun alan piirtää rajoja ja vaatia tasapuolista kohtelua. Olenko oikeasti niin paska ihminen, että minun kanssani haluavat olla vain sellaiset ihmiset, joiden vuoksi minun on myötäiltävä ja aina annettava itse periksi. Pari kertaa olen räjähtänyt, kun etsin sitä kauan kateissa ollutta vihaa ja se on tietysti oiva keino rikkoa ihmissuhteita myös. Paitsi että aina saa lukea jotain tarinoita, miten kumppanini ymmärsi rikkonaisuuteni ja paranin. Minulla käy aina niin, että minusta tulee toisen silmissä häiriintynyt pahis, jos käyttäydyn suhteessa kerrankin epäaikuismaisesti.

Miksi ihmeessä olisin enää sellaisen ihmisen seurassa, joka räjähtelee ja osoittaa minua kohtaan vihaa?

Eikö se nyt ole ihan itsestäänselvää, ettei kukaan sellaisessa seurassa halua olla.

Ei ole minulle itsestäänselvää. Olen itse jäänyt niin moneen suhteeseen, jossa toinen saa suuttua, kun hänen rajojaan rikotaan. Ideaalitilanteessa se suuttuja vain toteaisi kauniisti ja rauhallisesti jotain ja toinen ymmärtäisi ja uskoisi heti.

Näissä ihmissuhteissa on niin, että on itse joustanut ja myötäillyr, sopu on ollut omasta selkänahasta. Nyt sitten, kun pitää puoliaan, toinen on ällistynyt ja leimaa toipuvan hankalaksi.

Mutta joo, jos toinen haluaa epärasa-arvoista suhdetta eikä muutosta saa kauniisti eikä edes räjähtämällä niin ei ole arvokas suhde se.

Väkisinkin miettii minkälainen ihmissuhde on ollut aiemmin, jos toinen tarpeeksi saatuaan räjähtelee, kieltäytyy tapaamisista ym. Onko häntä poljettu alas ko.ihmissuhteessa?

Minäkin olen yhden kerran räjähtänyt, kun aina minä olin se, joka jousti ja venyi ja auttoi. Kaikki tehtiin toisen pään mukaan ja mulle vielä tiuskittiin ja puhuttiin alaspäin ja lopulta ei avusta edes kiitosta enää sanottu. Kun tämä henkilö vielä tiuski lapselleni, niin multa meni kuppi nurin ja huusin suorat sanat, että mun lapselle ei tiuskita syyttä suotta ja minäkään en suostu enää sylkykupiksi enkä ilman kiitosta enää auta. Näin kärjistäen sanoen. Me selvitimme asiat ja nyt minua arvostetaan enemmän, ihmissuhde on tasavertaisempi. En enää veny yli omien rajojen, vaikka joustavana olen säilynytkin. Koko ajan oli terapeutin tuki tähän oman puolen pitämiseen.

Myös minulla terapeutti on tukenut omien puolien pitämiseen ja jos se ihmissuhde ei sitä kestä niin sitten voi miettiä, pitäisikö ottaa etäisyyttä tai lopettaa koko suhde. 

Olen myös aina varmistanut terapeutilta tilanteet, etten itse toimi kusipäisesti. 

Terapeutin mukaan on yleistä, että kun ihminen lähtee harjoittelemaan rajojen piirtämistä ja puoliensa pitämistä, voi tulla ylilyöntejä sitten sinne tiukkaan suuntaan, kun on aiemmin ollut liian joustava. Ja kun opettelee näyttämään tunteitaan suoraan, ne voivat sitten tulla aika voimallakin ennen kuin keräytynyt paine on saatu ulos ja on oppinut säätelemään. 

Lohdutukseksi se, että vain harva käyttäytyy "täydellisesti" ja usein nämä, jotka saavat niitä räjähdyksiä ja vihanpurkauksia osakseen, ovat itse niitä, jotka ovat hyväksikäyttäneet vastapuolen joustavia rajoja, mutta heiltä itseltä puuttuu halu ja kyky kehittyä ja reflektoida omaa toimintaa. 

Tällainen Filius Fila kanava löytyi. Siellä näyttäisi olevan mielenkiintoisia videoita, ehdin kuunnella vasta muutaman. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen jossain kohtaa omaa toipumistani. Onko teillä cptsd-ihmisillä jäänyt yhtään läheistä ihmissuhdetta jäljelle?

Tuntuu, että suhteita tipahtelee matkasta, kun alan piirtää rajoja ja vaatia tasapuolista kohtelua. Olenko oikeasti niin paska ihminen, että minun kanssani haluavat olla vain sellaiset ihmiset, joiden vuoksi minun on myötäiltävä ja aina annettava itse periksi. Pari kertaa olen räjähtänyt, kun etsin sitä kauan kateissa ollutta vihaa ja se on tietysti oiva keino rikkoa ihmissuhteita myös. Paitsi että aina saa lukea jotain tarinoita, miten kumppanini ymmärsi rikkonaisuuteni ja paranin. Minulla käy aina niin, että minusta tulee toisen silmissä häiriintynyt pahis, jos käyttäydyn suhteessa kerrankin epäaikuismaisesti.

Miksi ihmeessä olisin enää sellaisen ihmisen seurassa, joka räjähtelee ja osoittaa minua kohtaan vihaa?

Eikö se nyt ole ihan itsestäänselvää, ettei kukaan sellaisessa seurassa halua olla.

Ymmärrän toimintaasi, mutta haluan tarjota uuden näkökulman? Entä jos olit ensimmäinen niin turvallinen ihminen ystäväsi elämässä, että hän uskalsi kokeilla näyttää sinulle sellaisia tunteita, joita yleensä näytetään suhteessa omiin vanhempiin? Toivoi sinun kestävän kiukkuasi ilman että hylkäät hänet.

Jos vanhemmat ovat olleet turvattomia, ei ihmissuhteessa ole silloin ollut tilaa normaaleille itsenäistymiseen kuuluville irtiotoille kiukun kautta. Ellei vihaa harjoittele ilmaisemaan, jäävät omat rajat epäselviksi.

Sinulla on tietenkin oikeus suojella itseäsi, mutta tunteiden ilmaisemista ei opi kuin harjoittelemalla. Jotkut ovat olosuhteiden pakosta siinä aikuisena monta kierrosta muita jäljessä.