Lue keskustelun säännöt.
Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?
17.05.2023 |
Ihmissuhteet ovat olleet traumojen takia todella vaikeita ja töissäkin traumoista on ollut paljon haittaa. Kuka samaistuu?
Kommentit (3141)
Vierailija kirjoitti:
Juhani Mattilalla on hyviä kirjoja! Myös Sosiaalinen herkkyys ja pelot tms.sopii meille traumatisoituneille.
Tuo Herkkyys ja sosiaaliset pelot on muuten todella hyvä kirja ja äänikirjana myös onnistunut. Ihan yksi hyödyllisimmistä itselleni mitä tullut vastaan. Viime talvena tuli lenkkeiltyä paljon tuota kuunnellen, en tiedä olisinko muuten edes päässyt ovesta ulos (on tässä älypuhelin/digiajassa niin paljon hyvääkin)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isääni voisin kyllä vetää turpaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mullakin onollut huono kesä. Alkanut vaivata tunne, että jään paitsi elämästä ja, että elämäni menee hukkaan. Vuoroin paniikkia ja ahdistusta ja vuoroin syvää surua siitä, miten elämäni on mennyt ja menee. Yritän ajatella, että toisten onni ei ole multa pois ja on hyvä, kun nauttivat elämästä ja kesästä, mutta se on alkanut käydä tosi vaikeaksi. Vahva toive kuolemasta, mutta en uskalla tehdä asialle mitään ja ensisijaisesti muiden takia en haluakaan. Odotan pimeitä syysiltoja, rauhaa ja villasukkailua.
Minulla on ollut myös ajatuksia kuinka elämäni menee aivan kuin ohi ja en pääse enää kiinni mihinkään. Näen elämäni kuin jonakin kuvina tähän asti ja mietin eri kohtia missä mikäkin asia on mennyt väärin. Suren paljon eri asioita. Mietin paljon sitä mikä suunta tässä on. Tuntuu, etten koskaan saavuta sellaista elämää mitä haluaisin. Ja en tarkoita rahaa yms yltäkylläistä vaan ihan tavallista hyvää elämää ja sitä, että olisin tyytyväinen myös itseeni ja, että pärjäisin. Mietin "hyvinä hetkinä", että minäkin menen ihan hukkaan. Olen kuitenkin melko fiksu ihminen ja tunnen, että hukkaan itseni täysin. Toisaalta se fiksuus, nyt on mitä on. En voi kehuskella sillä kaikella, mutta tyhmä en toisaalta ole.
Samalla tärkeintä olisi toisaalta, olla kerrankin tyytyväinen elämäänsä. Nyt se tunne on ihan vieras. Välillä kadehdin itsekin muita. He pystyvät normaaliin elämään ja ovat ehkä tyytyväisiä itseens edes jotenkin. Se elämä heillä ei ole sellaista jatkuvaa kamppailua. Aiemmin olen nauttinut itsekin pienistä hyvistä asioista. Nykyisin se kokonaisuus on vaan niin pielessä etten oikein pysty siihen. Samalla en kaipaisi mitään erikoista. Minulla ei ole oikeastaan juurikaan läheisiä. Olen aina välillä itsekin miettinyt etten jaksa enää. Jotenkin olen silti aina mennyt eteenpäin.
En ole itse traumatisoitunut vaikka olen lapsena ja nuorena kokenut aika raskaitakin asioita. Mutta luen myotatunnolla kirjoituksianne. Saanko kysya sellaista asiaa etta kun sanotte toivovanne normaalia tai tavallista elamaa, niin millaisena sen konkreettisesti naette? Siis tarkoitan etta missa esim asutte, oletteko tyossa ja jos olette niin millaisessa? Toimistossa, kaupassa, rekkakuskina, opettajana yms? Millaisia vaatteita mieluiten pidatte, mita ruokaa laitatte, harrastatteko jotain urheilua, nikkarointia, ompelua? Jos saisitte vapaasti valita niin millaisia tuttavia ja ystavia teilla olisi? Olisiko teilla lemmikki? Lapsia? Miten kuvittelisitte tavanneenne puolisonne? Mika olisi hartain toiveenne tai vaikka lomahaaveenne?
Kyselen kun en ole edes itse kovin varma etta mika on normaalia ja tavallista elamaa. Mina vaan olen ja teen. Ja olen tekematta mitaan jos silta tuntuu.
Ilman lääkitystä en jaksanut ajatella mitään. Riittää, että on koti ja ruokaa eikä tarvitse murehtia niistä.
Lääkityksen myötä on alkanut tapahtua. Olen alkanut kaivata toimistopukeutumista, jota en ole tehnyt kymmeneen vuoteen. Töissä olisin asiantuntijana, jos voimat riittää tai asiakaspalvelussa, jos ei riitä muuhun, vaikkapa jonkin erityistuotteen myyjänä, jossa tarvitaan jotain tietämystä esim. vakuutukset tai autot. Muuten aloittaisin taas vanhat harrastukseni ja toimintoni, niitä ei tarvitsisi muuttaa, ellei sitten luonnostaan keksisi taas jotain uutta. Olen elänyt keskiluokkaista sinkkuelämää lähiössä kaupungissa ja työskennellyt asiantuntijana ja esimiehenä. Työkyvytön olen ollut kolme vuotta.
Mikä lääkitys?
Voxra
Vierailija kirjoitti:
Isääni voisin kyllä vetää turpaan.
Mun tavoite on löytää sama mielentila.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mullakin onollut huono kesä. Alkanut vaivata tunne, että jään paitsi elämästä ja, että elämäni menee hukkaan. Vuoroin paniikkia ja ahdistusta ja vuoroin syvää surua siitä, miten elämäni on mennyt ja menee. Yritän ajatella, että toisten onni ei ole multa pois ja on hyvä, kun nauttivat elämästä ja kesästä, mutta se on alkanut käydä tosi vaikeaksi. Vahva toive kuolemasta, mutta en uskalla tehdä asialle mitään ja ensisijaisesti muiden takia en haluakaan. Odotan pimeitä syysiltoja, rauhaa ja villasukkailua.
Minulla on ollut myös ajatuksia kuinka elämäni menee aivan kuin ohi ja en pääse enää kiinni mihinkään. Näen elämäni kuin jonakin kuvina tähän asti ja mietin eri kohtia missä mikäkin asia on mennyt väärin. Suren paljon eri asioita. Mietin paljon sitä mikä suunta tässä on. Tuntuu, etten koskaan saavuta sellaista elämää mitä haluaisin. Ja en tarkoita rahaa yms yltäkylläistä vaan ihan tavallista hyvää elämää ja sitä, että olisin tyytyväinen myös itseeni ja, että pärjäisin. Mietin "hyvinä hetkinä", että minäkin menen ihan hukkaan. Olen kuitenkin melko fiksu ihminen ja tunnen, että hukkaan itseni täysin. Toisaalta se fiksuus, nyt on mitä on. En voi kehuskella sillä kaikella, mutta tyhmä en toisaalta ole.
Samalla tärkeintä olisi toisaalta, olla kerrankin tyytyväinen elämäänsä. Nyt se tunne on ihan vieras. Välillä kadehdin itsekin muita. He pystyvät normaaliin elämään ja ovat ehkä tyytyväisiä itseens edes jotenkin. Se elämä heillä ei ole sellaista jatkuvaa kamppailua. Aiemmin olen nauttinut itsekin pienistä hyvistä asioista. Nykyisin se kokonaisuus on vaan niin pielessä etten oikein pysty siihen. Samalla en kaipaisi mitään erikoista. Minulla ei ole oikeastaan juurikaan läheisiä. Olen aina välillä itsekin miettinyt etten jaksa enää. Jotenkin olen silti aina mennyt eteenpäin.
En ole itse traumatisoitunut vaikka olen lapsena ja nuorena kokenut aika raskaitakin asioita. Mutta luen myotatunnolla kirjoituksianne. Saanko kysya sellaista asiaa etta kun sanotte toivovanne normaalia tai tavallista elamaa, niin millaisena sen konkreettisesti naette? Siis tarkoitan etta missa esim asutte, oletteko tyossa ja jos olette niin millaisessa? Toimistossa, kaupassa, rekkakuskina, opettajana yms? Millaisia vaatteita mieluiten pidatte, mita ruokaa laitatte, harrastatteko jotain urheilua, nikkarointia, ompelua? Jos saisitte vapaasti valita niin millaisia tuttavia ja ystavia teilla olisi? Olisiko teilla lemmikki? Lapsia? Miten kuvittelisitte tavanneenne puolisonne? Mika olisi hartain toiveenne tai vaikka lomahaaveenne?
Kyselen kun en ole edes itse kovin varma etta mika on normaalia ja tavallista elamaa. Mina vaan olen ja teen. Ja olen tekematta mitaan jos silta tuntuu.
Ilman lääkitystä en jaksanut ajatella mitään. Riittää, että on koti ja ruokaa eikä tarvitse murehtia niistä.
Lääkityksen myötä on alkanut tapahtua. Olen alkanut kaivata toimistopukeutumista, jota en ole tehnyt kymmeneen vuoteen. Töissä olisin asiantuntijana, jos voimat riittää tai asiakaspalvelussa, jos ei riitä muuhun, vaikkapa jonkin erityistuotteen myyjänä, jossa tarvitaan jotain tietämystä esim. vakuutukset tai autot. Muuten aloittaisin taas vanhat harrastukseni ja toimintoni, niitä ei tarvitsisi muuttaa, ellei sitten luonnostaan keksisi taas jotain uutta. Olen elänyt keskiluokkaista sinkkuelämää lähiössä kaupungissa ja työskennellyt asiantuntijana ja esimiehenä. Työkyvytön olen ollut kolme vuotta.
Mikä lääkitys?
Voxra
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Isääni voisin kyllä vetää turpaan.
Heh, minäkin olen ajatellut samaa.
Ketjuun on tullutkin paljon viestejä. Luen ne myöhemmin. Itse olen nyt stressannut sitä kuinka eräs ammatillinen perustutkinto on kesken. Nyt tahtoisin kovasti saada käytyä sen loppuun. Silti siitä ei vaan meinaa tulla mitään. Otin yhteyttä yhteen kouluun ja siellä opinnot alkaisivat vasta paljon myöhemmin. Lisäksi se suuntaus sisältää ohjaamista ja se ei oikein ole itselleni sopiva. Plussaa olisi, että tuolla ei tarvisi käydä koulussa kuin muutamia lähipäiviä ja työharjoittelua ei vaadita kovin paljon. Näin voisin selvitä ja olen opiskellut tuolla jo aiemmin. Näin tiedän vähän mitä odottaa. Silti en tiedä pystyisinkö ikinä ohjaamaan mitään ryhmää. Tämä ei sitten oikein ole hyvä pohja käydä koulutusta.
Toisessa koulussa eri suuntaus jossa saa tehdä enemmän itse ja ei ohjaamista juurikaan. Siellä taas pitäisi olla ainakin alussa päivittäin paikalla ja samalla vaikka saisin vapauksia suorituksiin (ilmeisesti) koska olen jo käynyt puolet koulutuksesta niin sitten varmaan työharjoittelu yms vaan korostuisi ja sitä olisi paljon. Lisäksi mistään henkilökunnan ihmiseltä (opettajat ja opot) ei saa suoria vastauksia tai he eivät viitsi edes sähköposteihin vastata. Näin asia on edelleen auki. Kaiken lisäksi tutkinnon perusteet yms ovat muuttuneet. Se olisikin huipennus jos parin vuoden takaisia opintoja ei hyväksiluettaisi.
Kaiken tämän jälkeen en enää tiedä mitä tehdä. Olisi kiva saada koulutus ja en todellakaan halua olla laiska yms. Minulle on vaan niin vaikeaa enää mennä koulutukseen missä jatkuvia lähiopintoja sekä paljon ihmisiä. Samoin en haluaisi olla monessa paikassa työharjoittelussa ja menisin minimillä. Tämä kaikki sen takia, että en meinaa pystyä edes koulutusta käymään. Silti se olisi tärkeää minulle. Kaipaan välillä niin paljon lukiota. Joku sanoi kurssin alussa mitä pitää tehdä ja milloin ja oli koe. Nyt amis tuntuu sekavalta ja en tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Tuota alaakin on niin vähän monimuotona. Pitäisi jopa muuttaa kauas ja se taas aiheuttaa itselle liian suuren stressin tällä hetkellä. Kaikki työharjoittelut yms ovat itselle hyvin vaikeita järjestää. Kaiken tämän jälkeen äitini hokee kuinka minä en pysty edes ammattia saamaan. Ymmärrän toisaalta häntäkin. Tuntuu vaan niin pahalta, kun mietin miksi minusta ei oikein ole mihinkään. Toisaalta olosuhteet yms ovat myös koulujen käymistä vastaan sekä rahattomuus yms. Myös näitäkin juttuja esteenä.
Samalla tuntuu hirveän pahalta, ettei tuo kouluasia selviä millään. Toisaalta ikävästi sanoen tuokin ala ei ole mikään paras itselleni. Minulla ei ole oikein vaadittavia taitoja ja harrastuneisuutta yms mitä alalla kaivattaisiin. Silti se olisi kaikista huolimatta itselleni paras tässä vaiheessa. Välillä haluaisin vaan luovuttaa ja antaa periksi. On vaikeaa saada edes ammattia. Ei ehkä muille, mutta itselleni on. Samalla kaduttaa, että keskeytin tuon koulutuksen silloin aiemmin. Voin vaan melko huonosti silloin ja tuo ohjaaminen ei onnistunut. En tiedä onnistuuko nytkään. Hävettää kirjoittaa tätä. Moni pystyy jopa töihin hyvin ja minä jään matkalle jo alussa. Moni koulu varmaan joustaa ja auttaa. Ehkä tarvisin itsekin nyt jotain sellaista ja pääsisin edes alkuun. On jotenkin jo vaikeaa "markkinoida" itseään jonnekin kouluun niin kuin minä olisin joku "paras" tyyppi sinne. Tästä asiasta on tullutkin itselleni häpeän aihe. Toivoisin olevana pärjäävä ja tavallinen tyyppi joka vaan menisi kouluun ja kävisi kaiken paljon helpommin. Sori taas pitkästi, mutta ei ole ketään kenelle puhua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuli vielä mieleen, että se on minusta huvittavaa, kun joku tulkitsee sen kuinka kertomani jännityksen taso on "pieni jännitys". Itsellä taas olisi ohjaamiseen liittyen suuri jännitys ja ajatus, että haluan vaan pois sieltä ryhmän edestä. En oikein näin näe itseäni niissä tilanteissa. Tämä vielä edelliseen ja tuohon koulutukseen liittyen.
Tulee mieleen, että sinun kannattaisi vain ottaa rohkeasti askelia eteenpäin ja valita jompikumpi koulu ja mennä sitten sen koulun suunnitelman mukaan. Ohjaustilanteissa voit käyttää ns.itsesuggestiota ja alkuun kuvitella olevasi joku muu hyvä ohjaaja. Fake it 'till you make it. Voit harjoitella kotona peilin edessä tekemään "mitä hyvä ohjaaja tekisi". Sitten omaksua itsellesi noita roolin taitoja hiljalleen. Tekisi sulle varmasti lopulta hyvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mullakin onollut huono kesä. Alkanut vaivata tunne, että jään paitsi elämästä ja, että elämäni menee hukkaan. Vuoroin paniikkia ja ahdistusta ja vuoroin syvää surua siitä, miten elämäni on mennyt ja menee. Yritän ajatella, että toisten onni ei ole multa pois ja on hyvä, kun nauttivat elämästä ja kesästä, mutta se on alkanut käydä tosi vaikeaksi. Vahva toive kuolemasta, mutta en uskalla tehdä asialle mitään ja ensisijaisesti muiden takia en haluakaan. Odotan pimeitä syysiltoja, rauhaa ja villasukkailua.
Minulla on ollut myös ajatuksia kuinka elämäni menee aivan kuin ohi ja en pääse enää kiinni mihinkään. Näen elämäni kuin jonakin kuvina tähän asti ja mietin eri kohtia missä mikäkin asia on mennyt väärin. Suren paljon eri asioita. Mietin paljon sitä mikä suunta tässä on. Tuntuu, etten koskaan saavuta sellaista elämää mitä haluaisin. Ja en tarkoita rahaa yms yltäkylläistä vaan ihan tavallista hyvää elämää ja sitä, että olisin tyytyväinen myös itseeni ja, että pärjäisin. Mietin "hyvinä hetkinä", että minäkin menen ihan hukkaan. Olen kuitenkin melko fiksu ihminen ja tunnen, että hukkaan itseni täysin. Toisaalta se fiksuus, nyt on mitä on. En voi kehuskella sillä kaikella, mutta tyhmä en toisaalta ole.
Samalla tärkeintä olisi toisaalta, olla kerrankin tyytyväinen elämäänsä. Nyt se tunne on ihan vieras. Välillä kadehdin itsekin muita. He pystyvät normaaliin elämään ja ovat ehkä tyytyväisiä itseens edes jotenkin. Se elämä heillä ei ole sellaista jatkuvaa kamppailua. Aiemmin olen nauttinut itsekin pienistä hyvistä asioista. Nykyisin se kokonaisuus on vaan niin pielessä etten oikein pysty siihen. Samalla en kaipaisi mitään erikoista. Minulla ei ole oikeastaan juurikaan läheisiä. Olen aina välillä itsekin miettinyt etten jaksa enää. Jotenkin olen silti aina mennyt eteenpäin.
En ole itse traumatisoitunut vaikka olen lapsena ja nuorena kokenut aika raskaitakin asioita. Mutta luen myotatunnolla kirjoituksianne. Saanko kysya sellaista asiaa etta kun sanotte toivovanne normaalia tai tavallista elamaa, niin millaisena sen konkreettisesti naette? Siis tarkoitan etta missa esim asutte, oletteko tyossa ja jos olette niin millaisessa? Toimistossa, kaupassa, rekkakuskina, opettajana yms? Millaisia vaatteita mieluiten pidatte, mita ruokaa laitatte, harrastatteko jotain urheilua, nikkarointia, ompelua? Jos saisitte vapaasti valita niin millaisia tuttavia ja ystavia teilla olisi? Olisiko teilla lemmikki? Lapsia? Miten kuvittelisitte tavanneenne puolisonne? Mika olisi hartain toiveenne tai vaikka lomahaaveenne?
Kyselen kun en ole edes itse kovin varma etta mika on normaalia ja tavallista elamaa. Mina vaan olen ja teen. Ja olen tekematta mitaan jos silta tuntuu.
Olen se jonka viestiä lainasit. Itselleni normaali elämä olisi sitä, että pystyisin opiskelemaan. Voin ehkä pystyä nytkin jotenkin, mutta se vie kaikki voimani ja stressaan liikaa. Pystyisin siis melko helposti ja voimieni rajoissa käymään opinnoissa. Se ei tavallaan kuormittaisi niin paljon. Sama juttu töihin liittyen ja kestäisin sitä kaikkea. Työn kuvalla ei ehkä olisi niin suurta väliä. Vain se, että menisin sinne mielelläni yms olisi tärkeää. Ja pystyisin sielläkin puhumaan muiden kanssa ja olemaan oma itseni.
Minulla olisi itsetunto ja olisin ylpeä itsestäni. Miettisin kaikkea mukavaa ja elämän asenne sellainen rento ja en pelkäisi aina jotain ikävää tapahtuvan. Minulla olisi ystäviä ja kokemukseni ihmisistä olisivat hyviä. Minua "arvostettaisiin" ei kehujen yms myötä vaan olisin jollekin tärkeä tai ainakin ihminen jota voisi ns elämässään mukana pitää. Voisin ja pystyisin myös itse olemaan sellainen. Luottaisin muihin ja pystyisin päästämään ihmisiä lähelleni. Minulla olisi läheisiä ja jaksaisin sekä pystyisin olemaan hyvä ystävä ilman turhaa jännitystä.
Pukeutuisin rohkeasti ja vähän erikoisiinkin vaatteisiin. En miettisi miltä näytän tai pelkäisi herättää huomiota. Toisaalta näkisin itseni hyvässä valossa myös vaatimattomissa vaatteissa. Ulkonäköni olisi edes ok minusta ja en epäilisi itseäni tai muistelisi mitään ikävää. Harrastuksia kokeilisin rohkeasti. En pelkäisi epäonnistumista tai häpeäisi itseäni. Minulla olisi sellainen seesteinen ja rauhallinen elämä. Osaisin myös itse olla rauhallinen ja rauhoittaa pääni. Tietäisin ns missä juureni ovat ja minulla olisi joku paikka täällä mistä olisin oikeasti kotoisin. Minulla olisi mukavia läheisiä ja voisin luottaa heihin. En olisi näin yksin. En koskaan haluaisi lapsia, mutta joku rakastaisi minua ja minä pysyisin rakastamaan ja luottamaan. Pystyisin päästämään toisen lähelle ja näkisin itseni jonkun kumppania. Pystyisin edes ymmärtämään sen, että joku haluaisi minut kumppaniksi. Ja että se joku olisi hyvä ihminen. Pystyisin elämään omannäköistä elämää ja minulla olisi ihmisiä ympärillä. Pystyisin luottamaan elämään ja ajattelemaan sen tuovan hyviä asioita eteeni.
Kukaan ei pilkkasi minua ja jos joku puhuisi pahaa niin en olisi kuitenkaan yksin. Hartain toive olisi ehkä elämän muuttuminen (tai sen muuttamisen onnistuminen) ja se että olisin onnellinen edes joskus. Saisin hyviä kokemuksia ihmisistä. Ehkä vääryys saisi palkkansa edes jotenkin. Hartain toive on myös jaksaa täällä ja pitää itsestään ne rippeet kunnossa mitä on onnistunut pitämään kaiken keskellä. Lomahaave on tietysti jokin kaunis paikka esim ulkomailla. Paikalla ei olisi väliä jos mieli olisi hyvä ja elämä rauhoittanut. Silloin jokin vaatimatonkin paikka näyttäisi erilaiselta. Tässä vähän monia ajatuksia.
Joo, täysin. Mua hakattiin todella julmasti lähes päivittäin koko peruskoulun ajan. Lisäksi tietysti haukuttiin, pilkattiin, jätettiin yksin, nolattiin kaikin mahdollisin tavoin, rikottiin tavarat yms yms.
En voi luottaa yhteenkään ihmiseen että ne haluaisi mulle mitään hyvää. Parisuhteet ei luonnistu mitenkään (seksiä olen saanut paljonkin, mutta etenkin nuorempana monesti päihteiden vaikutuksen alaisena), töissä oli monesti todella vaikeaa porukassa yms yms.
Lopulta tie vei toistaiseksi voimassa olevalle tk-eläkkeelle 34-vuotiaana. Nykyään olen vähän päälle nelikymppinen, ei yhtäkään kaveria, omaa kotia, ei yhtään mitään. Ei perhettäkään. Mulla oli haaveita ja toiveita niin paljon (ihan sellaisia normaaliin elämään kuuluvia), mutta kaikki jäi saamatta. Elämä vain lipuu käsistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tulee mieleen, että sinun kannattaisi vain ottaa rohkeasti askelia eteenpäin ja valita jompikumpi koulu ja mennä sitten sen koulun suunnitelman mukaan. Ohjaustilanteissa voit käyttää ns.itsesuggestiota ja alkuun kuvitella olevasi joku muu hyvä ohjaaja. Fake it 'till you make it. Voit harjoitella kotona peilin edessä tekemään "mitä hyvä ohjaaja tekisi". Sitten omaksua itsellesi noita roolin taitoja hiljalleen. Tekisi sulle varmasti lopulta hyvää.
Ymmärrän mitä tarkoitat. Tuo kaikki on vaan niin vaikeaa minulle. En oikein näe itseäni ohjaamassa ketään. Se on vastoin oikeastaan kaikkea itsessäni. Asiaa ei auta jos en osaa oikein itsekkään ohjattavia juttuja mitä pitäisi opettaa muille. Niinkuin kirjoitin niin ala ei oikein sovi minulle. Moni osaa paljon enemmän jo ennestään. Tuossa koulussa missä ohjaamista ei ole paljon, on sekin juttu, että se on kaukana ja ilman koulun joustoa yms (jos ovat valmiita siihen) en voi koulutusta käydä. Ei minusta ole nyt muuttamaan sinne. Nyt en tiedä miten se asia etenee. Työharjoittelut myös vaikeita ja matkan takia ja ei täällä mitään lähellä ole. Joku tietysti sanoisi jo että toivotonta. Ymmärrän sen hyvin. Minua vaan aina tämä koulujuttu vaivaa.
Joo. Traumana paskat ystävät, jotka käyttivät minua,hyväkseen ja yrittivät viedä mieheni= en ikinä voi ystävystyä tai luottaa naisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joo, täysin. Mua hakattiin todella julmasti lähes päivittäin koko peruskoulun ajan. Lisäksi tietysti haukuttiin, pilkattiin, jätettiin yksin, nolattiin kaikin mahdollisin tavoin, rikottiin tavarat yms yms.
En voi luottaa yhteenkään ihmiseen että ne haluaisi mulle mitään hyvää. Parisuhteet ei luonnistu mitenkään (seksiä olen saanut paljonkin, mutta etenkin nuorempana monesti päihteiden vaikutuksen alaisena), töissä oli monesti todella vaikeaa porukassa yms yms.
Lopulta tie vei toistaiseksi voimassa olevalle tk-eläkkeelle 34-vuotiaana. Nykyään olen vähän päälle nelikymppinen, ei yhtäkään kaveria, omaa kotia, ei yhtään mitään. Ei perhettäkään. Mulla oli haaveita ja toiveita niin paljon (ihan sellaisia normaaliin elämään kuuluvia), mutta kaikki jäi saamatta. Elämä vain lipuu käsistä.
Hyvä, kun löysit ketjuun. Olet tervetullut tänne.
Vierailija kirjoitti:
Joo. Traumana paskat ystävät, jotka käyttivät minua,hyväkseen ja yrittivät viedä mieheni= en ikinä voi ystävystyä tai luottaa naisiin.
En vähättele traumaasi, mutta montako miljardia tai miljoonaa ystävää sinua käytti hyväkseen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulee mieleen, että sinun kannattaisi vain ottaa rohkeasti askelia eteenpäin ja valita jompikumpi koulu ja mennä sitten sen koulun suunnitelman mukaan. Ohjaustilanteissa voit käyttää ns.itsesuggestiota ja alkuun kuvitella olevasi joku muu hyvä ohjaaja. Fake it 'till you make it. Voit harjoitella kotona peilin edessä tekemään "mitä hyvä ohjaaja tekisi". Sitten omaksua itsellesi noita roolin taitoja hiljalleen. Tekisi sulle varmasti lopulta hyvää.
Ymmärrän mitä tarkoitat. Tuo kaikki on vaan niin vaikeaa minulle. En oikein näe itseäni ohjaamassa ketään. Se on vastoin oikeastaan kaikkea itsessäni. Asiaa ei auta jos en osaa oikein itsekkään ohjattavia juttuja mitä pitäisi opettaa muille. Niinkuin kirjoitin niin ala ei oikein sovi minulle. Moni osaa paljon enemmän jo ennestään. Tuossa koulussa missä ohjaamista ei ole paljon, on sekin juttu, että se on kaukana ja ilman koulun joustoa yms (jos ovat valmiita siihen) en voi koulutusta käydä. Ei minusta ole nyt muuttamaan sinne. Nyt en tiedä miten se asia etenee. Työharjoittelut myös vaikeita ja matkan takia ja ei täällä mitään lähellä ole. Joku tietysti sanoisi jo että toivotonta. Ymmärrän sen hyvin. Minua vaan aina tämä koulujuttu vaivaa.
Ok, ymmärrän. Jos koet jo nyt, että ala on sinulle väärä, kannattaisiko idea siis vain haudata?
Mä koin lapsuudessa kaikenlaista pahaa, paljon koulukiusaamista ja pilkkaamista, oman vanhemman menetys ja puolivanhemman minuun kohdistama henkinen nujertaminen, vähätteleminen ja mustamaalaaminen.
Koin myös kodissani seksuaalista ahdistelua vieraan ihmisen taholta.
Tapaukset jätti minuun jäljet ja minun on ollut vaikea luottaa ihmisiin, ja vaikea lähes mahdoton luoda ihmisssuhteita, koska en osaa uskoa kenestäkään mitään hyvää. Työelämässä en pärjännyt muitten kansaa, tunsin aina itseni muita huonommaksi ja luulin, että puhuvat minusta selän takana pahaa.
Nuorempna olin erittin tunneherkkä ja ehkä vieläkin. Jos koin, että minua vähäteltiin, niin pahoitin mielen ja tuntui että alkaa itkettää. Lannistuin , minulla ei ollut henkisiä voimia.
En ole puhunut näistä asioista kellekään, vaan pitänyt ne sisälläni. En ole enää nuori.
Olen kuitenkin ollut henkisesti vahva, ja olen pysynyt suhteellisen täysijärkisenä.
Tervetuloa sinullekin, vaikken AP olekaan. Hyvä, kun löysit ketjuun. Kamalia asioita olette joutuneet kokea.
Vierailija kirjoitti:
Mä koin lapsuudessa kaikenlaista pahaa, paljon koulukiusaamista ja pilkkaamista, oman vanhemman menetys ja puolivanhemman minuun kohdistama henkinen nujertaminen, vähätteleminen ja mustamaalaaminen.
Koin myös kodissani seksuaalista ahdistelua vieraan ihmisen taholta.
Tapaukset jätti minuun jäljet ja minun on ollut vaikea luottaa ihmisiin, ja vaikea lähes mahdoton luoda ihmisssuhteita, koska en osaa uskoa kenestäkään mitään hyvää. Työelämässä en pärjännyt muitten kansaa, tunsin aina itseni muita huonommaksi ja luulin, että puhuvat minusta selän takana pahaa.
Nuorempna olin erittin tunneherkkä ja ehkä vieläkin. Jos koin, että minua vähäteltiin, niin pahoitin mielen ja tuntui että alkaa itkettää. Lannistuin , minulla ei ollut henkisiä voimia.
En ole puhunut näistä asioista kellekään, vaan pitänyt ne sisälläni. En ole enää nuori.
Olen kuitenkin ollut henkisesti vahva, ja olen pysynyt suhteellisen täysijärkisenä.
Jos sulta olisi katkaistu jalka, olisitko ylpeä vahvuudestasi, että sinnittelit jalka murtuneena antaen sen luutua itsestään ilman kipsiä? Suututtaa se, että mielen saamia vaurioita mielletään vahvuudeksi ja heikkoudeksi. Se estää meitä hakemasta apua, ottamasta vastaan lääkkeitä, saa sinnittelemään yli voimien.
Tämä siis ei ole hyökkäys sinua vastaan vaan tätä yleistä asennetta.
Mikä lääkitys?