Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuuden traumat altistaa isosti etsimään ihmistä, joka toistaa tuttua kaltoinkohtelua, koska lapsena on oppinut että se on sitä "rakkautta". Itsellä tämä on näkynyt niin että olen aina hakenut emotionaalisesti etäisiä ja hylkääviä miehiä, jlita olen koettanut sitten muuttaa niin että vastaisivat tunteisiini ja tarpeisiini. Näinhän ei ole tapahtunut, vaan lopulta olen itse voinut tosi huonosti ja ollut vihainen ja mies on siirtynyt seuraavaan. Edelleen huomaan että pelkkä ihastuminen saa tämän mekanismin käyntiin ja alan takertua mielessäni ja etsiä hylkäämisen merkkejä vaikka ei mitään suhdetta edes olisi.

Minulla taas se on mennyt niin, että en ole pitänyt huonoa kohtelua rakkautena ja haluaisin toisenlaisen suhteen ja olen tehnyt töitä sen eteen, että itse osaisin käyttäytyä tasapainoisesti ja hyvin. Silti ihastun miehiin, jotka osoittautuvat myöhemmin olevan juuri niitä hylkääviä ja epätasapainoisia. En edes ole tajunnut pitää vaihtoehtona, että tämä ihastukseni kohde olisi jotain muuta kuin normaali ja että hän voisi hylätä minut.  Vain tällaiset narsistiset miehet ihastuvat minuun. Tai jos joku tavallinen mies on ihastunut joskus niin ei ole ainakaan minulle sitä ilmaissut. 

Kyllähän tuossa voi silti olla kyse siitä että tiedostamattasi viehätyt ihmisistä, joilla on narsistisia piirteitä. Ne eivät heti näy päälle, mutta "haistat" ne pinnan alta alitajuisesti. Siksi nuo jutut on niin hankalia, että ovat syvällä ja usein tiedostamattomia toimintatapoja. Ja sama toisinpäin- että nuo miehet tiedostamattaan tunnistavat sinussa sen potentiaalisen uhrin, hyväksikäytettävän tai mitä onkaan.

Sitä yritin sanoa. Että jotenkin alitajuisesti viehätyn niistä, vaikka minulla ei ole sitten mitään halua siihen jatkoon -> että jotenkin korjaisin miehen ja sitten oltaisiin onnellisia elämämme loppuun asti. En halua mitään projektimiestä tai miestä, jonka pitäisi hoitaa itse itsensä kuntoon vaan tasapainoisemman miehen. Ja silti sitä ihastuu väärin. 

Olen nyt kertonut itselleni, että ne on traumakemia hormonit, jotka vetävät tuollaisten miesten luo. Ja vaikka ne kemiat tuntuvat hyvältä, pitää juosta vastakkaiseen suuntaan. 

Niin juuri. En minäkään tietoisesti ole huonoihin suhteisiin päätynyt, vaan alitajuisesti. En ole siis minäkään "halunnut" huonoa suhdetta, silti sellaisiin ajautunut. Pidin jopa 11 vuotta tarkoituksella taukoa ja yritin käsitellä asioita, mutta silti päädyin ensin taas kaltoinkohtelevaan suhteeseen, joka sekin onneksi lyhyt kuten aiemmatkin, mutta jäljet tuhoisia ja kuron edelleen palasia itsestäni yhteen.

Vierailija kirjoitti:

Niin juuri. En minäkään tietoisesti ole huonoihin suhteisiin päätynyt, vaan alitajuisesti. En ole siis minäkään "halunnut" huonoa suhdetta, silti sellaisiin ajautunut. Pidin jopa 11 vuotta tarkoituksella taukoa ja yritin käsitellä asioita, mutta silti päädyin ensin taas kaltoinkohtelevaan suhteeseen, joka sekin onneksi lyhyt kuten aiemmatkin, mutta jäljet tuhoisia ja kuron edelleen palasia itsestäni yhteen.

Joo. Mutta sitten on lisäksi ihan oma alalajinsa traumatisoituneita, jotka haluavat korjata siipirikkoja miehiä ja saavat itse köniinsä jatkuvasti henkisesti ja fyysisesti. 

Olen harjoitellut tunnistamaan merkkejä ja määrittämään rimani korkealle ja muistutan itseäni sen pitämisestä siellä suhteen aikana ja opetellut lähtemään välittömästi. Mutta harjoittelua tämä on vielä ja saa nähdä montako kertaa vielä päätyy toisen satuttamaksi. 

Olen ollut aina melko hyvä jotenkin elämään eteenpäin ja kestämään eri tilanteita. Kuitenkin jälkeenpäin oikeastaan ymmärrän sen, että olen kestänyt kaikkea vaan sulkemalla ne asiat mielestäni. Kiusattuna ollessa ainoa keinoni kestää sitä oli vaan elää ns päivä kerrallaan. Illalla kotona en mielelläni edes avannut koulukirjoja tai kesällä lukenut esim jotain hyödyllistä kouluun liittyvää oppikirjaa tms (vaikka olisi joskus pitänyt) kun ne muistuttivat kaikesta ikävästä. Olin onneksi melko hyvä koulussa kuitenkin ja en paljoa kärsinyt tästä. Toisaalta ne ikävät aineet jäivät sitten vaikeiksi ja voimia niihin ei riittänyt paljonkaan. Tämä asioiden sulkeminen mielestä auttoi nuorempana. Nyt vuosien kuluessa huomaan kuinka kadotan kykyni kadottaa niitä ikäviä juttuja mielestäni. Se taas lisää surua. Toisaalta monesti tunnen olevani tunteeton. En oikein enää jaksa tuntea mitään. Elämäni on ehkä ns pettänyt minut monesti ja vaikka kuinka haluan tyytyä vähään niin esim ihmiset niin ilkeitä olleet tai muuten niin vaikeaa kaikki niin en vaan oikein jaksa enää. Ehkä olen masentunutkin. Toisaalta mitä ne lääkkeet yms auttaisivat. Pitäisi mieluummin käsitellä koko elämä tähän asti jonkun kanssa. Usein tunnen myös huonommuutta.

Olen tuo joka kirjoitti peruneensa yliopistopaikan. Nyt, kun sitäkin kaikkea järjellä miettii niin monikaan ei olisi tehnyt niin. Ehkä meidän perheessä on aina liikaa hoettu koulutusta yms. Duunariperhe kyseessä, mutta koulutuksesta on pienestä pitäen tehty minullekin jokin "paino" ja sen merkitystä on korostettu. Ymmärrän ajatuksen, mutta nyt sitten koen pettäväni vanhempani. Pelkään ettei äitini toivu tästä asiasta kunnolla ja että se vie välimme. Hänon muistuttunut tästä nyt päivittäin. Olen itsekin liian "kiinni" hänessä. Tuntuu tavallaan ettei minulla ole enää mitään persoonaa ja muutekaan en oikein tunne itseäni. Olin nuorena ja olen edelleen niin yksinkin. Minulla ei ollut mitään kunnon nuoruutta. Se kaikki vaan meni kiusaamisen yms kanssa kuin ohitse. Toki voin muutenkin melko huonosti.

Äitini ei vaan voi koskaan ymmärtää minua kunnolla. Hän on silti se ihminen jonka kanssa haluaisin pysyä väleissä. Silti hän ei tule koskaan ymmärtämään esim sitä miltä kiusattuna olo tuntuu tai se, kun joku pilkkaa. Tai miltä tuntuu jännittää niin paljon jotain, että tuntee melkein kuin elämä loppuisi siihen. Hän ei tiedä sitä miltä tuntuu, kun tuntee huomisenkin olevan liian kaukana. Joku sanoisi mistä minä sen tiedän. Voin sanoa, että vaan kokemuksieni kautta. Elämme vaan eri maailmoissa. Hän kyllä tietää monistakin jutuista. Emme vaan ole oikein ns samalla sivulla. Hän on vahva ja ei ymmärrä heikkoutta jos asian voi tiivistää jotenkin. Toisaalta eipä tämä kaikki hyvältä näytä itsenikään kohdalla.

Pahoittelen kaikkea valitusta. En vaan aina itsekään tiedä miten selviän eteenpäin. Oikeastaan tämä kesä on mennyt ja menee kuin ohi. Ikäviä juttuja ollut ja tuo opiskelupaikan peruminen yms. Näin jokainen päivä tuntuu raskaalta. Äitini haluaa nyt amiksen menevän "loistavasti ja ongelmitta" (ymmärrän sen), kun yliopistopaikka peruttiin. Itseä vaan ahdistaa sekin ja kaikki tuo lisää paineita pärjätä siellä. Tulee ihan kauhea olo jos mokaan senkin kanssa. Äitini kanssakin monesti kurja olo, kun hän on omalla tavallaan liian vahva ihminen minuun verrattuna.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin juuri. En minäkään tietoisesti ole huonoihin suhteisiin päätynyt, vaan alitajuisesti. En ole siis minäkään "halunnut" huonoa suhdetta, silti sellaisiin ajautunut. Pidin jopa 11 vuotta tarkoituksella taukoa ja yritin käsitellä asioita, mutta silti päädyin ensin taas kaltoinkohtelevaan suhteeseen, joka sekin onneksi lyhyt kuten aiemmatkin, mutta jäljet tuhoisia ja kuron edelleen palasia itsestäni yhteen.

Joo. Mutta sitten on lisäksi ihan oma alalajinsa traumatisoituneita, jotka haluavat korjata siipirikkoja miehiä ja saavat itse köniinsä jatkuvasti henkisesti ja fyysisesti. 

Olen harjoitellut tunnistamaan merkkejä ja määrittämään rimani korkealle ja muistutan itseäni sen pitämisestä siellä suhteen aikana ja opetellut lähtemään välittömästi. Mutta harjoittelua tämä on vielä ja saa nähdä montako kertaa vielä päätyy toisen satuttamaksi. 

Mä en ole yhtään sellainen. En usko, että toista voi korjata. Minä ainakaan. Turvallisessa parisuhteessa kumpikin voi kasvaa, mutta en usko mihinkään toisen "pelastamiseen", en ole koskaan uskonut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin juuri. En minäkään tietoisesti ole huonoihin suhteisiin päätynyt, vaan alitajuisesti. En ole siis minäkään "halunnut" huonoa suhdetta, silti sellaisiin ajautunut. Pidin jopa 11 vuotta tarkoituksella taukoa ja yritin käsitellä asioita, mutta silti päädyin ensin taas kaltoinkohtelevaan suhteeseen, joka sekin onneksi lyhyt kuten aiemmatkin, mutta jäljet tuhoisia ja kuron edelleen palasia itsestäni yhteen.

Joo. Mutta sitten on lisäksi ihan oma alalajinsa traumatisoituneita, jotka haluavat korjata siipirikkoja miehiä ja saavat itse köniinsä jatkuvasti henkisesti ja fyysisesti. 

Olen harjoitellut tunnistamaan merkkejä ja määrittämään rimani korkealle ja muistutan itseäni sen pitämisestä siellä suhteen aikana ja opetellut lähtemään välittömästi. Mutta harjoittelua tämä on vielä ja saa nähdä montako kertaa vielä päätyy toisen satuttamaksi. 

Mä en ole yhtään sellainen. En usko, että toista voi korjata. Minä ainakaan. Turvallisessa parisuhteessa kumpikin voi kasvaa, mutta en usko mihinkään toisen "pelastamiseen", en ole koskaan uskonut.

Lisään vielä, että itse asiassa uskon, että oikeasti vakavasti traumatisoituneet eivät usko toisen pelastamiseen. Ne, jotka uskovat, ovat sitten ihan muita. Toki, jos on narsismia, saattaa vakavasti traumatisoituneetkin uskoa, mutta en usko, että muuten.

Ihan hirveä olo. Nykyhetki ei tunnu miltään paitsi kamalalta ja kuolleelta, menneisyyden hyvät hetket vyöryy päälle ja toivoisin voivani olla alle kouluikäinen tai alakoululainen kun tunsin vielä elämäniloa ja en ollut täynnä huolia ja murheita. Tulevaisuus näyttää niin kauhean synkältä eikä ole mitään odotettavaa paitsi lisää kamalia asioita.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut aina melko hyvä jotenkin elämään eteenpäin ja kestämään eri tilanteita. Kuitenkin jälkeenpäin oikeastaan ymmärrän sen, että olen kestänyt kaikkea vaan sulkemalla ne asiat mielestäni. Kiusattuna ollessa ainoa keinoni kestää sitä oli vaan elää ns päivä kerrallaan. Illalla kotona en mielelläni edes avannut koulukirjoja tai kesällä lukenut esim jotain hyödyllistä kouluun liittyvää oppikirjaa tms (vaikka olisi joskus pitänyt) kun ne muistuttivat kaikesta ikävästä. Olin onneksi melko hyvä koulussa kuitenkin ja en paljoa kärsinyt tästä. Toisaalta ne ikävät aineet jäivät sitten vaikeiksi ja voimia niihin ei riittänyt paljonkaan. Tämä asioiden sulkeminen mielestä auttoi nuorempana. Nyt vuosien kuluessa huomaan kuinka kadotan kykyni kadottaa niitä ikäviä juttuja mielestäni. Se taas lisää surua. Toisaalta monesti tunnen olevani tunteeton. En oikein enää jaksa tuntea mitään. Elämäni on ehkä ns pettänyt minut monesti ja vaikka kuinka haluan tyytyä vähään niin esim ihmiset niin ilkeitä olleet tai muuten niin vaikeaa kaikki niin en vaan oikein jaksa enää. Ehkä olen masentunutkin. Toisaalta mitä ne lääkkeet yms auttaisivat. Pitäisi mieluummin käsitellä koko elämä tähän asti jonkun kanssa. Usein tunnen myös huonommuutta.

Olen tuo joka kirjoitti peruneensa yliopistopaikan. Nyt, kun sitäkin kaikkea järjellä miettii niin monikaan ei olisi tehnyt niin. Ehkä meidän perheessä on aina liikaa hoettu koulutusta yms. Duunariperhe kyseessä, mutta koulutuksesta on pienestä pitäen tehty minullekin jokin "paino" ja sen merkitystä on korostettu. Ymmärrän ajatuksen, mutta nyt sitten koen pettäväni vanhempani. Pelkään ettei äitini toivu tästä asiasta kunnolla ja että se vie välimme. Hänon muistuttunut tästä nyt päivittäin. Olen itsekin liian "kiinni" hänessä. Tuntuu tavallaan ettei minulla ole enää mitään persoonaa ja muutekaan en oikein tunne itseäni. Olin nuorena ja olen edelleen niin yksinkin. Minulla ei ollut mitään kunnon nuoruutta. Se kaikki vaan meni kiusaamisen yms kanssa kuin ohitse. Toki voin muutenkin melko huonosti.

Äitini ei vaan voi koskaan ymmärtää minua kunnolla. Hän on silti se ihminen jonka kanssa haluaisin pysyä väleissä. Silti hän ei tule koskaan ymmärtämään esim sitä miltä kiusattuna olo tuntuu tai se, kun joku pilkkaa. Tai miltä tuntuu jännittää niin paljon jotain, että tuntee melkein kuin elämä loppuisi siihen. Hän ei tiedä sitä miltä tuntuu, kun tuntee huomisenkin olevan liian kaukana. Joku sanoisi mistä minä sen tiedän. Voin sanoa, että vaan kokemuksieni kautta. Elämme vaan eri maailmoissa. Hän kyllä tietää monistakin jutuista. Emme vaan ole oikein ns samalla sivulla. Hän on vahva ja ei ymmärrä heikkoutta jos asian voi tiivistää jotenkin. Toisaalta eipä tämä kaikki hyvältä näytä itsenikään kohdalla.

Pahoittelen kaikkea valitusta. En vaan aina itsekään tiedä miten selviän eteenpäin. Oikeastaan tämä kesä on mennyt ja menee kuin ohi. Ikäviä juttuja ollut ja tuo opiskelupaikan peruminen yms. Näin jokainen päivä tuntuu raskaalta. Äitini haluaa nyt amiksen menevän "loistavasti ja ongelmitta" (ymmärrän sen), kun yliopistopaikka peruttiin. Itseä vaan ahdistaa sekin ja kaikki tuo lisää paineita pärjätä siellä. Tulee ihan kauhea olo jos mokaan senkin kanssa. Äitini kanssakin monesti kurja olo, kun hän on omalla tavallaan liian vahva ihminen minuun verrattuna.

Äitisi on asettanut harteillesi aikamoiset paineet; ei amiksen tarvitse mennä loistavasti ja ongelmitta. Sen menemistä ei tarvitse liikoja edes ajatella etukäteen. Menee miten menee ja, kunhan muistaa pyytää apua sitä aina tarvitessaan. Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Ihan hirveä olo. Nykyhetki ei tunnu miltään paitsi kamalalta ja kuolleelta, menneisyyden hyvät hetket vyöryy päälle ja toivoisin voivani olla alle kouluikäinen tai alakoululainen kun tunsin vielä elämäniloa ja en ollut täynnä huolia ja murheita. Tulevaisuus näyttää niin kauhean synkältä eikä ole mitään odotettavaa paitsi lisää kamalia asioita.

Mullakin on tänään huono päivä, merkityksettömän tuntuinen elämä ja pelottava, pelottava tulevaisuus. Päätinkin yrittää tänään elää niin hetkessä kuin vain pystyn. Nyt on vain tämä hetki ja keskityn siihen. Pysäytän heti mielensisäisellä STOPilla kaikkialle muuhun karkaaviin ajatuksiin. Voimia!

Jankkaan ketjussa nyt yliopistosta. Itsehän sen peruin. Mietin vaan tässäkin, että toisessa elämässä olisin tietysti valinnut toisin ja olen aina tykännyt lukea ja oppia kaikkea. Nyt mietin kuinka hukkaan itseni tähän kaikkeen. Jätän oikeastaan kaiken tekemättä tällä menolla. En monestikaan tiedä mitä haluan tehdä tai tunne itseäni niin kuin joku muu. Toisaalta jokainen on vastuussa itsestään. Ymmärrän sen. Silti tulee niitä ajatuksia kuinka "toinen minä" tekisi ja menisi ja tämä oikea minä ei sitten uskalla mennä tai tehdä mitään tai on sitten muuten ihan hukassa. Jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. En voi sanoa voivani hyvin. Minulta joskus eräs kysyi mitä tahdon (yleisesti elämään, opiskeluihin yms liittyen). En osannut vastata mitään. Ehkä tahtoisin vaan pärjätä ja kestää täällä jotenkin. Selvitä eteenpäin. Haluaisin myös muuttaa paljon asioita. Niitäkin mitä en voi koskaan muuttaa. Elän kuin menneessä monesti muutenkin.

Vierailija kirjoitti:

Jankkaan ketjussa nyt yliopistosta. Itsehän sen peruin. Mietin vaan tässäkin, että toisessa elämässä olisin tietysti valinnut toisin ja olen aina tykännyt lukea ja oppia kaikkea. Nyt mietin kuinka hukkaan itseni tähän kaikkeen. Jätän oikeastaan kaiken tekemättä tällä menolla. En monestikaan tiedä mitä haluan tehdä tai tunne itseäni niin kuin joku muu. Toisaalta jokainen on vastuussa itsestään. Ymmärrän sen. Silti tulee niitä ajatuksia kuinka "toinen minä" tekisi ja menisi ja tämä oikea minä ei sitten uskalla mennä tai tehdä mitään tai on sitten muuten ihan hukassa. Jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. En voi sanoa voivani hyvin. Minulta joskus eräs kysyi mitä tahdon (yleisesti elämään, opiskeluihin yms liittyen). En osannut vastata mitään. Ehkä tahtoisin vaan pärjätä ja kestää täällä jotenkin. Selvitä eteenpäin. Haluaisin myös muuttaa paljon asioita. Niitäkin mitä en voi koskaan muuttaa. Elän kuin menneessä monesti muutenkin.

Eikö yliopistoon voi mennä ensi vuonnakin tai sitä seuraavana? Eli ei se ollut varmasti mikään lopullinen valinta vaikka siltä ehkä nyt tuntuu. Amiksenhan voi myös käydä ensin loppuun, nykyään amisammateista on kysyntää, jos haluaa back up suunnitelman.

Tuo toinen minä-ajattelu on hyvin tuttua, mulla on useampikin sivuminä jotka elää paraikaa eri rinnakkaistodellisuuksissa ihan toisenlaista elämää kuin minä. Ja niillä menee paljon paremmin kuin minulla,joka en yhtään tiedä mitä minun pitäisi tehdä elämälläni tai millään. Lähinnä oon kokenut helpoimmaksi ajatuksen syrjäytyä yhteiskunnasta täysin mutta jäätävä Ahdistus pakottaa hakemaan apua ja apu taas ohjaa erilaisiin aktiviteetteihin joten vielä en kai aio kokonaan syrjäytyäkään vaikka olenkin näin keski-ikäisenä hukassa kuin teini.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jankkaan ketjussa nyt yliopistosta. Itsehän sen peruin. Mietin vaan tässäkin, että toisessa elämässä olisin tietysti valinnut toisin ja olen aina tykännyt lukea ja oppia kaikkea. Nyt mietin kuinka hukkaan itseni tähän kaikkeen. Jätän oikeastaan kaiken tekemättä tällä menolla. En monestikaan tiedä mitä haluan tehdä tai tunne itseäni niin kuin joku muu. Toisaalta jokainen on vastuussa itsestään. Ymmärrän sen. Silti tulee niitä ajatuksia kuinka "toinen minä" tekisi ja menisi ja tämä oikea minä ei sitten uskalla mennä tai tehdä mitään tai on sitten muuten ihan hukassa. Jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. En voi sanoa voivani hyvin. Minulta joskus eräs kysyi mitä tahdon (yleisesti elämään, opiskeluihin yms liittyen). En osannut vastata mitään. Ehkä tahtoisin vaan pärjätä ja kestää täällä jotenkin. Selvitä eteenpäin. Haluaisin myös muuttaa paljon asioita. Niitäkin mitä en voi koskaan muuttaa. Elän kuin menneessä monesti muutenkin.

Eikö yliopistoon voi mennä ensi vuonnakin tai sitä seuraavana? Eli ei se ollut varmasti mikään lopullinen valinta vaikka siltä ehkä nyt tuntuu. Amiksenhan voi myös käydä ensin loppuun, nykyään amisammateista on kysyntää, jos haluaa back up suunnitelman.

Mietin vaan, kun se paikka piti perua eli ns luovutin sen jollekin toiselle. Minulla ei näin ole mitään paikkaa sinne enää. Voi näin olla etten enää koskaan saavuta paikkaa sinne. Hain tuonnekin minua kertoja. Näin tuo voi olla kerta elämässä tyyppinen tilaisuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jankkaan ketjussa nyt yliopistosta. Itsehän sen peruin. Mietin vaan tässäkin, että toisessa elämässä olisin tietysti valinnut toisin ja olen aina tykännyt lukea ja oppia kaikkea. Nyt mietin kuinka hukkaan itseni tähän kaikkeen. Jätän oikeastaan kaiken tekemättä tällä menolla. En monestikaan tiedä mitä haluan tehdä tai tunne itseäni niin kuin joku muu. Toisaalta jokainen on vastuussa itsestään. Ymmärrän sen. Silti tulee niitä ajatuksia kuinka "toinen minä" tekisi ja menisi ja tämä oikea minä ei sitten uskalla mennä tai tehdä mitään tai on sitten muuten ihan hukassa. Jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. En voi sanoa voivani hyvin. Minulta joskus eräs kysyi mitä tahdon (yleisesti elämään, opiskeluihin yms liittyen). En osannut vastata mitään. Ehkä tahtoisin vaan pärjätä ja kestää täällä jotenkin. Selvitä eteenpäin. Haluaisin myös muuttaa paljon asioita. Niitäkin mitä en voi koskaan muuttaa. Elän kuin menneessä monesti muutenkin.

Eikö yliopistoon voi mennä ensi vuonnakin tai sitä seuraavana? Eli ei se ollut varmasti mikään lopullinen valinta vaikka siltä ehkä nyt tuntuu. Amiksenhan voi myös käydä ensin loppuun, nykyään amisammateista on kysyntää, jos haluaa back up suunnitelman.

Mietin vaan, kun se paikka piti perua eli ns luovutin sen jollekin toiselle. Minulla ei näin ole mitään paikkaa sinne enää. Voi näin olla etten enää koskaan saavuta paikkaa sinne. Hain tuonnekin minua kertoja. Näin tuo voi olla kerta elämässä tyyppinen tilaisuus.

Voin kertoa että minua taas kaduttaa kauheasti että väkisin sinnittelin yliopiston vuosien yliajalla läpi vaikka minun voimavaroilleni suositeltiin lyhyttä ja helppoa koulutusta, jonka käyminen olisi taatusti auttanut minua työllistymäänkin toisin kuin tämä ylipitkä yliopistokoulutukseni..en tiedä mitä oikein ajattelin kun oli pakko saada yliopistokoulutus, kun ei se nykyään ole mikään iso juttu edes. Parempi kuunnella itseään ja omia voimiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jankkaan ketjussa nyt yliopistosta. Itsehän sen peruin. Mietin vaan tässäkin, että toisessa elämässä olisin tietysti valinnut toisin ja olen aina tykännyt lukea ja oppia kaikkea. Nyt mietin kuinka hukkaan itseni tähän kaikkeen. Jätän oikeastaan kaiken tekemättä tällä menolla. En monestikaan tiedä mitä haluan tehdä tai tunne itseäni niin kuin joku muu. Toisaalta jokainen on vastuussa itsestään. Ymmärrän sen. Silti tulee niitä ajatuksia kuinka "toinen minä" tekisi ja menisi ja tämä oikea minä ei sitten uskalla mennä tai tehdä mitään tai on sitten muuten ihan hukassa. Jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. En voi sanoa voivani hyvin. Minulta joskus eräs kysyi mitä tahdon (yleisesti elämään, opiskeluihin yms liittyen). En osannut vastata mitään. Ehkä tahtoisin vaan pärjätä ja kestää täällä jotenkin. Selvitä eteenpäin. Haluaisin myös muuttaa paljon asioita. Niitäkin mitä en voi koskaan muuttaa. Elän kuin menneessä monesti muutenkin.

Eikö yliopistoon voi mennä ensi vuonnakin tai sitä seuraavana? Eli ei se ollut varmasti mikään lopullinen valinta vaikka siltä ehkä nyt tuntuu. Amiksenhan voi myös käydä ensin loppuun, nykyään amisammateista on kysyntää, jos haluaa back up suunnitelman.

Mietin vaan, kun se paikka piti perua eli ns luovutin sen jollekin toiselle. Minulla ei näin ole mitään paikkaa sinne enää. Voi näin olla etten enää koskaan saavuta paikkaa sinne. Hain tuonnekin minua kertoja. Näin tuo voi olla kerta elämässä tyyppinen tilaisuus.

Voin kertoa että minua taas kaduttaa kauheasti että väkisin sinnittelin yliopiston vuosien yliajalla läpi vaikka minun voimavaroilleni suositeltiin lyhyttä ja helppoa koulutusta, jonka käyminen olisi taatusti auttanut minua työllistymäänkin toisin kuin tämä ylipitkä yliopistokoulutukseni..en tiedä mitä oikein ajattelin kun oli pakko saada yliopistokoulutus, kun ei se nykyään ole mikään iso juttu edes. Parempi kuunnella itseään ja omia voimiaan.

t. jälleen yhdellä pitkällä burn out/masennus saikulla tuon hiton koulutuksen jäljiltä

Jos vielä hakee yliopistoon ja pääsee, voinee ottaa paikan vastaan, mutta jäädä heti sairauslomalle/jatkaa sairauslomaa? Näin on parempi mahdollisuus miettiä kunnolla asiaa.

Ai, mutta ensikertalaisuuden siinä menettää. Höh eihän se sit varmaan toimikaan. No mutta, nyt kannattaa joka tapauksessa keskittyä siihen amikseen ja omaan paremmin voimiseen.

Miten paljon ja miten pitkiä sairauslomia ja työkyvyttömyysjaksoja teillä muilla on?

Minulla on 4kk, 1v4kk, 2v2kk ja nyt 4v3kk menossa. :/ Enkä tiedä paluusta vielä mitään, mietin uudelleenkoulutustakin, mutta sitten pitäisi jaksaa opiskella. Opiskelin tämän jakson aikana Avoimessa reilut pari vuotta ja näin kulutin itseäni vielä enemmän loppuun. Nyt kurssit tauolla. Ehkä jatkan syksyllä. En myöskään tajua miten sain niin hyviä numeroita, en edes opiskellut ihan kunnolla. Jäi huono omatunto ja huijariolo.

Onko teillä kokemusta konstellaatiosta menneisyyden, mahdollisesti ylisukupolvisten traumojen korjaajana?