Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

Minulla sosiaaliset tilanteet ovat parantuneet paljon, kun olen lisännyt oleiluani hyväksyvässä ja hyvässä seurassa ja minimoinut huonon seuran.

Heti, kun henkinen tilani menee huonommaksi, alan olla huonompi katsekontakteissa, myös siinä hyvässä ja turvallisessa seurassa. En kuitenkaan tietoisesti koe itseäni huonoksi silloin, silti tulee jostain sisäsyntyisesti, että katse pysyy muualla. 

Kun olisikin sitä hyväksyvää ja turvallista seuraa. Mutta enää ei ole ketään, kun ei ole osannut ylläpitää sosiaalisia suhteita ja nykyään uusien solmiminen tuntuu lähes mahdottomalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla sosiaaliset tilanteet ovat parantuneet paljon, kun olen lisännyt oleiluani hyväksyvässä ja hyvässä seurassa ja minimoinut huonon seuran.

Heti, kun henkinen tilani menee huonommaksi, alan olla huonompi katsekontakteissa, myös siinä hyvässä ja turvallisessa seurassa. En kuitenkaan tietoisesti koe itseäni huonoksi silloin, silti tulee jostain sisäsyntyisesti, että katse pysyy muualla. 

Kun olisikin sitä hyväksyvää ja turvallista seuraa. Mutta enää ei ole ketään, kun ei ole osannut ylläpitää sosiaalisia suhteita ja nykyään uusien solmiminen tuntuu lähes mahdottomalta.

Ei onnistu minultakaan. Hyvä jos jaksan niukin naukin edes töissä käydä. Ihmiset hehkuttavat mahtavia ystäviään ja minä mietin mistä oikein puhutaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oli kyseessä parisuhde tai työ tai mikä tahansa niin sitä tavoittelee täydellisyyttä, kuin varmistaakseen että kelpaa ja kaikki menee hyvin. Paitsi ettei sitä ole koskaan ollut edes lähellä sitä täydellisyyttä, pikemminkin alisuoriutuja asiassa kuin asiassa ja aikaa myöten on voimat loppuneet jatkuvaan yrittämiseen ja epäonnistumisen tunteeseen ja edessä on ollut pitkä hermoloma. Useasti en ole edes uskaltanut yrittää vaan olen elänyt suurimman osan elämästä omassa haavemaailmassa.

Samaan aikaa puhun että ihmiset vaativat nykyään liikaa itseltään ja muilta, unohtaen että teen sitä kokoajan itseni suhteen. Tuntuu kuin olisi itsensä aivopesemä välillä. En voi yrittää saada parisuhdetta ennenkuin olen päässyt eroon niistä ns suurimmista epäkohdista omassa elämässä, huono ulkonäkö, epävarmuus, työttömyys... muita en ikinä pystyisi arvottamaan tuollaisten asioiden perusteella. Pelkään opiskelua koska en ole se penaalin terävin kynä enkä pääsisi arvosanoissa kuin korkeintaan keskinkertaisiin tuloksiin, mielessäni minun pitäisi saada kiitettäviä että olisin tarpeeksi hyvä ja kelpaisi. Töissä romahdan pienimmästäkin virheestä vaikken sitä ulospäin näytäkään. Muita taas kannustan enkä meinaa edes ymmärtää kun joku pahoittaa mielensä tekemänsä virheen vuoksi. Aivan kuin minulla olisi eri säännöt muille ja itselleni. Itse en pysty katsomaan ihmisiä silmiin ja pelkään ihmisiä mutta koen suurta iloa kun joku toinen rohkaistuu elämässään ja ajattelen vain että joku päivä minäkin vielä...kunhan kaikki on hyvin.

Kun kysyn itseltäni että kuka minulta näitä suorituksia vaatii niin en osaa sanoa siihen mitään. Aivan kuin tuolla olisi joku näkymätön voima joka sanoo että ellen ole täydellinen tai ainakin lähelle en kelpaa eikä kannata edes yrittää. Ja pelkään että tulen viettämään suurimman osan loppuelämästänikin omissa haavemaailmoissa.

Millaisia vanhempasi olivat? Meillä suhtauduttiin lapsuudessa virheisiin joko ivallisesti tai vihaisesti. Siksi varmistelen yhä loputtomasti olenko osannut ottaa kaiken mahdollisen ja mahdottoman aina huomioon. Jos joku suuttuu tai vaikuttaa minua kohtaan ärtyneeltä, jäädyn samalla tavalla kuin lapsena vihaisen vanhemman edessä. Mielistelen yhä vihaisia päästäkseni pois vaikeista tilanteista. Vihaan tuota piirrettä itsessäni, mutta se tulee suoraan selkärangasta.

Erityisen halvaksi tunnen itseni sen jälkeen, kun tällainen vihainen ihminen kehuu jälkikäteen miten ihana kanssani oli asioida, että olen aivan erilainen kuin muut vastaavassa asemassa toimivat. Tekisi mieli sanoa, että aivan varmasti, koska lupaisin silkä hetkellä vaikka kuun taivaalta, jottei ole pienintäkään riskiä siitä, että vihainen ihminen käy minuun käsiksi kuten vanhempani tekivät. En mieti mitä tilanteen jälkeen seuraa, mietin vain miten varmistan pääseväni siitä ehjänä pois. Olen siis tuossa tilanteessa hyvin empaattisen oloinen, sanoi toinen mitä tahansa ja lupaan selvittää kaikenlaista yms. Jälkikäteen olo on kuin olisin kävellyt pois sotatantereelta.

Tuohan on ihan henkinen rais**us. Voisitko ajatella, että vaan lähdet tilanteesta pois etkä altista itseäsi uudelleen ja uudelleen tuollaiselle niin kauan kuin tuo trauma on noin aktiivinen, ettet pysty pitämään kiinni rajoista. 

Jos kyseessä on työpaikka, voisiko miettiä, että ulkoistat itsesi robotiksi. Sinä hoidat asiaa asiana, sinun minuutesi ei hoida asiaa. Ja sitten mietit objetktiivisesti, mikä on reilu ratkaisu asiaan ja ilmoitat sen asiakkaalle tai toteat suoraan, että haet esimiehen paikalle. Eli esimies hoitaisi ne jutut, jotka menevät yli sinun sietokykysi. Onko teillä työterveyshuoltoa ja siihen kuuluvaa työpsykologia? Tämä olisi varmasti sellainen asia, josta voisi käydä juttelemassa siellä. 

Työpaikka on kyseessä. En voi siirtää tehtäviä esimiehelle oikein millään verukk. Ne on vain jotenkin luovittava.

Olen kokenut raiskauksen ja vierastan tuota termiä henkinen raiskaus. Epämiellyttäviä ihmisiä vain on, sille ei voi mitään.

Tämä on elämän suurin ongelma: kaikki merkityksellisin tapahtuu sinua vahvempien armoilla, kun et kykene puolustautumaan.

Jos asiat menevät hyvin, sinulla on voimia ja kykyjä eteenpäin. Jos on huono tuuri, joudut lähteä ikään kuin sakkokierroksille pitkäksi aikaa.

Kovalla työllä, paljon terapiaa, kova halu selvitä, niillä olen itse onnistunut. Minusta on kehittynyt valtavan vahva, enkä enää pienestä kaadu. Sakkokierrokset veivät aikaa, mutta mitään en kadu. Elämästä pitää taistella ja kyllä se muillekin näkyy, jos katsoo tarkasti.

Typerät ihmiset pilaa monia asioita.

Asioiden olettaminen toisesta ihmisestä tietämättä asiasta on yksi typeryyden muoto. Toinen on se, että tämän jälkeen ei edes yritä kuunnella tarkemmin, vaan ylläpitää itse luotuja oletuksiaan.

Kun näiden oletusten pohjalta sitten tehdään lisää oletuksia ja päätöksiä, on typeryydestä kasvanut ongelmia, mistä toiset ihmiset kärsii.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on elämän suurin ongelma: kaikki merkityksellisin tapahtuu sinua vahvempien armoilla, kun et kykene puolustautumaan.

Jos asiat menevät hyvin, sinulla on voimia ja kykyjä eteenpäin. Jos on huono tuuri, joudut lähteä ikään kuin sakkokierroksille pitkäksi aikaa.

Kovalla työllä, paljon terapiaa, kova halu selvitä, niillä olen itse onnistunut. Minusta on kehittynyt valtavan vahva, enkä enää pienestä kaadu. Sakkokierrokset veivät aikaa, mutta mitään en kadu. Elämästä pitää taistella ja kyllä se muillekin näkyy, jos katsoo tarkasti.

Traumaselviytyjät nähdään muiden silmissä usein turhankin vahvoina. Ei nähdä miten toimintaa ohjaa turvattomuus, ei valtava energia. Sitten jo valmiiksi uupuneilta ihmisiltä vaaditaan aina vain enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on elämän suurin ongelma: kaikki merkityksellisin tapahtuu sinua vahvempien armoilla, kun et kykene puolustautumaan.

Jos asiat menevät hyvin, sinulla on voimia ja kykyjä eteenpäin. Jos on huono tuuri, joudut lähteä ikään kuin sakkokierroksille pitkäksi aikaa.

Kovalla työllä, paljon terapiaa, kova halu selvitä, niillä olen itse onnistunut. Minusta on kehittynyt valtavan vahva, enkä enää pienestä kaadu. Sakkokierrokset veivät aikaa, mutta mitään en kadu. Elämästä pitää taistella ja kyllä se muillekin näkyy, jos katsoo tarkasti.

Traumaselviytyjät nähdään muiden silmissä usein turhankin vahvoina. Ei nähdä miten toimintaa ohjaa turvattomuus, ei valtava energia. Sitten jo valmiiksi uupuneilta ihmisiltä vaaditaan aina vain enemmän.

Vaatimus itsenäisestä pärjäämisestä ja vastuun kantamisesta... Mitä muuta traumoista kärsivän elämä koskaan on ollut? Silti mikään määrä yrittämistä ei riitä kenellekään. Jos yrität tukeutua muihin, siihen suhtaudutaan suorastaan vihamielisesti.

Elämän vastoinkäymiseni ovat saaneet minut kyynistymään. En halua puhua traumana koska en tiedä onko varsinaista traumaa itsellä. On ollut huonoja parisuhteita ja toisen näistä kanssa huumehelvettielämää. Vaikeaa elää narkkien kanssa. Ero ja toipuminen ns. normaaliin elämään. Kolmas parisuhde, ei sekään hehkeä mutta ei huumeita kuitenkaan. Ja vielä ihmisiä jotka puhuvat pas kaa selän takana vielä tänäkin päivänä ja muutoin dissaavat. En luota enää kenenkään, pitkään aikaan.

Olen kehittänyt vuosien aikana suojautumis mekanismin ja se on välinpitämättömyys ihmisiä kohtaan sekä pidän heitä vain vitsinä. Pidän oikeastaan elämää itsessäänkin vitsinä.

Kaikilla on traumoja, monilla pahojakin, turha on uhriutua. Muuten menee koko elämä hukkaan.

Vierailija kirjoitti:

Kaikilla on traumoja, monilla pahojakin, turha on uhriutua. Muuten menee koko elämä hukkaan.

Kyse ei ole mistään uhriutumisesta vaan siitä, että traumat aiheuttavat suojelumekanismeja, jotka ovat haitallisia tai rajoittavia pidemmän päälle ja kun uhka on jo päättynyt. Jos olisikin kyse uhriutumisesta sen voisi kytketä pois päältä ja ottaa itsestä "niskasta kiinni".

PTSD vaikuttaa munkin arjeeni

Vierailija kirjoitti:

Kaikilla on traumoja, monilla pahojakin, turha on uhriutua. Muuten menee koko elämä hukkaan.

Itse olen miettinyt sitä, missä menee rajat liialle urheudelle, normaalille uhriksi itsensä toteamiselle ja uhriutumiselle. 

En myöskään ole samaa mieltä siitä, että jokaisella olisi jotenkin yhtälaisia traumoja. Ei tietenkään ole. Ja samoistakin tapahtumista toinen traumatisoituu syvemmin kuin toinen ja se on ihan luonnollista, että eri ihmisillä on keskenään erilainen resilienssi, temperamentti, historia ja terveys. 

Menin ensimmäiselle käynnille terapeutille, jonka osaamisalueina mainittiin traumat. Puolen tunnin kuluttua hän kehoitti minua lopettamaan uhriutumisen. Vähän jännä homma, jos ukkeli haluaisi kuitenkin tienata elantonsa terapeuttina. 

Väitän kokeneeni keskimäärin enemmän traumatisoivia tapahtumia, useita, isoja ja pieniä. En olisi tässä elossa ellei minulla olisi hyvää resilienssiä. Silti ulospäin vaikutan siltä, etten ole selvinnyt. Joskus tekisi mieli huutaa ääneen, koska ihmiset eivät ymmärrä, mitä kaikkea olen käynyt läpi. Holhoaminen ja neuvominen on pahinta.

Suurin osa ei ymmärrä, että kyse on hyvästä onnesta jos on elänyt turvatun lapsuuden ja säästynyt vaikeuksilta. Se ei ole omaa ansioita tai hyviä selviytymistaitoja vaan silkkaa hyvää tuuria. Arvostakaa sitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on elämän suurin ongelma: kaikki merkityksellisin tapahtuu sinua vahvempien armoilla, kun et kykene puolustautumaan.

Jos asiat menevät hyvin, sinulla on voimia ja kykyjä eteenpäin. Jos on huono tuuri, joudut lähteä ikään kuin sakkokierroksille pitkäksi aikaa.

Kovalla työllä, paljon terapiaa, kova halu selvitä, niillä olen itse onnistunut. Minusta on kehittynyt valtavan vahva, enkä enää pienestä kaadu. Sakkokierrokset veivät aikaa, mutta mitään en kadu. Elämästä pitää taistella ja kyllä se muillekin näkyy, jos katsoo tarkasti.

Traumaselviytyjät nähdään muiden silmissä usein turhankin vahvoina. Ei nähdä miten toimintaa ohjaa turvattomuus, ei valtava energia. Sitten jo valmiiksi uupuneilta ihmisiltä vaaditaan aina vain enemmän.

On toimittava itsenäisesti, kun muut luokittelevat jatkuvasti väärin ja siihenkään ei voi mennä mukaan. Itsenäisyys toiminnassa hämmentää ihmisiä entisestään. Muiden reaktio on olla kovempia tai etääntyä, jolloin jää helposti yksin.

Vierailija kirjoitti:

Elämän vastoinkäymiseni ovat saaneet minut kyynistymään. En halua puhua traumana koska en tiedä onko varsinaista traumaa itsellä. On ollut huonoja parisuhteita ja toisen näistä kanssa huumehelvettielämää. Vaikeaa elää narkkien kanssa. Ero ja toipuminen ns. normaaliin elämään. Kolmas parisuhde, ei sekään hehkeä mutta ei huumeita kuitenkaan. Ja vielä ihmisiä jotka puhuvat pas kaa selän takana vielä tänäkin päivänä ja muutoin dissaavat. En luota enää kenenkään, pitkään aikaan.

Olen kehittänyt vuosien aikana suojautumis mekanismin ja se on välinpitämättömyys ihmisiä kohtaan sekä pidän heitä vain vitsinä. Pidän oikeastaan elämää itsessäänkin vitsinä.

Tämä on muuten totta. Minullakin on hetkiä, jolloin tuntuisi aivan yhdentekevältä, jos koko maailma räjähtäisi lopullisesti kappaleiksi ja kaikki elämä loppuisi.

Vierailija kirjoitti:

Kaikilla on traumoja, monilla pahojakin, turha on uhriutua. Muuten menee koko elämä hukkaan.

Kaikilla ei ole samanlaisia traumoja eikä yhtä paljon. Tuollainen puhe hankaloittaa merkittävästi ihmisten toipumista, jos vaikeuksista ei ole tilaa puhua ääneen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikilla on traumoja, monilla pahojakin, turha on uhriutua. Muuten menee koko elämä hukkaan.

Itse olen miettinyt sitä, missä menee rajat liialle urheudelle, normaalille uhriksi itsensä toteamiselle ja uhriutumiselle. 

En myöskään ole samaa mieltä siitä, että jokaisella olisi jotenkin yhtälaisia traumoja. Ei tietenkään ole. Ja samoistakin tapahtumista toinen traumatisoituu syvemmin kuin toinen ja se on ihan luonnollista, että eri ihmisillä on keskenään erilainen resilienssi, temperamentti, historia ja terveys. 

Ja samoja tapahtumia ei tapahdu kahdelle eri ihmiselle. Kaikissa tapahtumissa on paljon erilaisia yksityiskohtia mitkä kaikki vaikuttavat yhdessä ja vaikutus on aina yksilölle erilainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikilla on traumoja, monilla pahojakin, turha on uhriutua. Muuten menee koko elämä hukkaan.

Itse olen miettinyt sitä, missä menee rajat liialle urheudelle, normaalille uhriksi itsensä toteamiselle ja uhriutumiselle. 

En myöskään ole samaa mieltä siitä, että jokaisella olisi jotenkin yhtälaisia traumoja. Ei tietenkään ole. Ja samoistakin tapahtumista toinen traumatisoituu syvemmin kuin toinen ja se on ihan luonnollista, että eri ihmisillä on keskenään erilainen resilienssi, temperamentti, historia ja terveys. 

Ja samoja tapahtumia ei tapahdu kahdelle eri ihmiselle. Kaikissa tapahtumissa on paljon erilaisia yksityiskohtia mitkä kaikki vaikuttavat yhdessä ja vaikutus on aina yksilölle erilainen.

Siinä on myös merkittäviä eroja miten paljon apua ja tukea vaikeuksien keskellä sillä hetkellä tai aiemmin on saanut. Kaikki nämä asiat vaikuttavat siihen millaisia vaikutuksia traumaattisilla kokemuksilla on. Resilienssi ei ole pelkästään yksilöstä kiinni, vaan parhaimmillaan koko yhteisö on tukena.

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut apua terapiasta, mutta silti traumat vaivaavat. Tuntuu ettei ns. normaalitasolle siirtyminen elämässä ole mahdollista, jos on kokenut paljon kaikkea.

Joo, terapiat eivät poista menneisyyttä eivätkä onnistu korjaamaan kaikkea, vaikka minullakin on kaksi eri terapiajaksoa takana. Olen päätynyt siihen, että ihmiselämä vaan on tällaista vaivaista (osin suorastaan kamppailua) joillakin. Jos terapialla on korjattu se,

mikä voidaan ja jotenkin kuitenkin pärjää, kannattaa minusta koittaa jättää ongelmien miettiminen taka-alalle ja keskittyä mahdollisimman paljon itselle kivojen ja mielekkäiden asioiden tekemiseen.

Minulla on kuvataideharrastus, josta on tullut elämäni pääsisältö ja pystyn käyttämään menneisyyttäni hyödyksi siinä, paitsi liikaa ei minusta kannata omaa sieluansa riipiä kankaalle negatiivisessa mielessä (alussa ehkä, mutta siitä kannattaa pyrkiä pääsemään eteenpäin) vaan tässäkin mennä positiivinen edellä ja miettiä, millä pystyy tuottamaan hyvää oloa itselle ja muille. Ei tuo toki pelasta siltä, kun joskus valvon yöllä oikein maailmojasyleilevän ahdistuskohtauksen vallassa, mutta muuten tuo paljon mielekkyyttä elämään. Harrastukset ovat monesti tie siihen, että pääsee mukaan porukoihin ja joukkoon kuulumisen tunne ja yhteisen kiinnostuksen kokemuksen jakaminen tekee varmaan hyvää kenen tahansa psyykelle. Opiskelu ja itsensä kehittäminen kursseilla ja koulutuksissa luo sinänsä itsetuntoa ja mielekkyyttä elämään, jos tuota jaksaa harrastaa.

Nykyään minusta on niin hauskaa, kun on somet ja muut, niin vaikka minkälaisilla harrastuksilla on omat yhteisönsä. Hauskin tapahtuma, mistä minä olen kuullut, oli palapeliharrastajien tapaaminen. Eipä olisi tullut itsellä mieleen, että palapelejäkin voi harrastaa yhteisöllisesti.