Lue keskustelun säännöt.
Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?
17.05.2023 |
Ihmissuhteet ovat olleet traumojen takia todella vaikeita ja töissäkin traumoista on ollut paljon haittaa. Kuka samaistuu?
Kommentit (3141)
Vierailija kirjoitti:
Minä alan kyllästyä siihen, että herään aina surullisena. Olen myös lähes poikkeuksetta surullinen muutenkin. Terapian tuskallisin vaihe menossa, mutta olisi hyvä saada voimavaroja edes välillä tuntemalla hyvää oloa. Onko muilla tällaista kestosurua ollut? Mitä sille tapahtui vai tapahtuiko mitään?
En herää aina surullisena, mutta usein herään siihen ajatukseen etten kestä itseäni enkä halua elää. En saa millään stressiä järkevälle tasolle. Tuntuu ettei vain ole tarpeeksi voimia siihen normaaliin elämään. En haluaisi kuolla, mutta haluaisin löytää paremman tasapainon. Usein elämä tuntuu rimpuilulta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä alan kyllästyä siihen, että herään aina surullisena. Olen myös lähes poikkeuksetta surullinen muutenkin. Terapian tuskallisin vaihe menossa, mutta olisi hyvä saada voimavaroja edes välillä tuntemalla hyvää oloa. Onko muilla tällaista kestosurua ollut? Mitä sille tapahtui vai tapahtuiko mitään?
En herää aina surullisena, mutta usein herään siihen ajatukseen etten kestä itseäni enkä halua elää. En saa millään stressiä järkevälle tasolle. Tuntuu ettei vain ole tarpeeksi voimia siihen normaaliin elämään. En haluaisi kuolla, mutta haluaisin löytää paremman tasapainon. Usein elämä tuntuu rimpuilulta.
Nykyaikana vaatimukset toiminta- ja stressinsietokyvylle ovat mielestäni todella korkeita. Monen on tutkimusten mukaan vaikea jaksaa työelämässä. Hankalaksi menee varsinkin silloin, jos kuormitusta on ennestään paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä alan kyllästyä siihen, että herään aina surullisena. Olen myös lähes poikkeuksetta surullinen muutenkin. Terapian tuskallisin vaihe menossa, mutta olisi hyvä saada voimavaroja edes välillä tuntemalla hyvää oloa. Onko muilla tällaista kestosurua ollut? Mitä sille tapahtui vai tapahtuiko mitään?
En herää aina surullisena, mutta usein herään siihen ajatukseen etten kestä itseäni enkä halua elää. En saa millään stressiä järkevälle tasolle. Tuntuu ettei vain ole tarpeeksi voimia siihen normaaliin elämään. En haluaisi kuolla, mutta haluaisin löytää paremman tasapainon. Usein elämä tuntuu rimpuilulta.
Kiitos vastauksesta. Mulla on myös noita kokemuksia, että en kestä itseäni ja myös vahva kuolemantoive. Tavallinen elämä tuntuu ihan mahdottomalta kaikkine vaatimuksineen ja olen vähän väliä liian uupunut. Mäkin yritän hillitä stressiä, siinä onnistumatta. Kysyn välillä terapeutiltakin miten on mahdollista ees elää tällaisen mielen kanssa, mutta tietenkin terapeutti vastaa, että on se mahdollista ja asiat voi vielä muuttua.
Voi kun osaisin sanoa jotain lohduttavaa ja kannustavaa kaikille. Annan ainakin ison halauksen ja toivotan: voimia, iloa ja hyvää kesää.
Itsellä diagnosoitiin useita vuosia sitten postraumaattinen oireyhtymä joka oli seurausta avioerosta ja puolison pitkäaikaisesta valehtelusta. Muistan kuinka joskus esim yksin kotiin kävellessä tai tutussa kaupassa käydessä koin että olen jossakin näytelmässä, kaikki tuntui epätodellista. Tuosta on jo aikaa ja aikuiset lapset olivat silloin ja nyt tukenani.
Nyt olen mökilläni ja menen poimimaan teille jokaiselle kimpun kieloja : ).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä alan kyllästyä siihen, että herään aina surullisena. Olen myös lähes poikkeuksetta surullinen muutenkin. Terapian tuskallisin vaihe menossa, mutta olisi hyvä saada voimavaroja edes välillä tuntemalla hyvää oloa. Onko muilla tällaista kestosurua ollut? Mitä sille tapahtui vai tapahtuiko mitään?
En herää aina surullisena, mutta usein herään siihen ajatukseen etten kestä itseäni enkä halua elää. En saa millään stressiä järkevälle tasolle. Tuntuu ettei vain ole tarpeeksi voimia siihen normaaliin elämään. En haluaisi kuolla, mutta haluaisin löytää paremman tasapainon. Usein elämä tuntuu rimpuilulta.
Kiitos vastauksesta. Mulla on myös noita kokemuksia, että en kestä itseäni ja myös vahva kuolemantoive. Tavallinen elämä tuntuu ihan mahdottomalta kaikkine vaatimuksineen ja olen vähän väliä liian uupunut. Mäkin yritän hillitä stressiä, siinä onnistumatta. Kysyn välillä terapeutiltakin miten on mahdollista ees elää tällaisen mielen kanssa, mutta tietenkin terapeutti vastaa, että on se mahdollista ja asiat voi vielä muuttua.
Minullekin terapeutti selitti paljon tuota samaa, että voin muuttua. Se luo mielestäni painetta sille, että pitäisi ja olisi hyvä muuttua. Entä jos en muutukaan, vaikka miten yritän? Tämä elämä on silti elettävänä eikä vaikean taustan takia saa helpotuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä alan kyllästyä siihen, että herään aina surullisena. Olen myös lähes poikkeuksetta surullinen muutenkin. Terapian tuskallisin vaihe menossa, mutta olisi hyvä saada voimavaroja edes välillä tuntemalla hyvää oloa. Onko muilla tällaista kestosurua ollut? Mitä sille tapahtui vai tapahtuiko mitään?
On ollut eron ja läheisen kuoleman jälkeen. Ajan kanssa meni ohi.
Mulle on auttanut myös kiitollisuuspäiväkirja viimeiseksi illalla sänkyyn mennessä.
Siis tuosta heräämishetken surusta puhun.
Binauralit ja neurofeedback ovat auttaneet myös aivojen eri asentoon saamisessa.
Yllättäin taideterapia on ollut jotenkin lohdullista, vaikka inhosin koulussa kuvista enkä osaa piirtää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä alan kyllästyä siihen, että herään aina surullisena. Olen myös lähes poikkeuksetta surullinen muutenkin. Terapian tuskallisin vaihe menossa, mutta olisi hyvä saada voimavaroja edes välillä tuntemalla hyvää oloa. Onko muilla tällaista kestosurua ollut? Mitä sille tapahtui vai tapahtuiko mitään?
En herää aina surullisena, mutta usein herään siihen ajatukseen etten kestä itseäni enkä halua elää. En saa millään stressiä järkevälle tasolle. Tuntuu ettei vain ole tarpeeksi voimia siihen normaaliin elämään. En haluaisi kuolla, mutta haluaisin löytää paremman tasapainon. Usein elämä tuntuu rimpuilulta.
Kiitos vastauksesta. Mulla on myös noita kokemuksia, että en kestä itseäni ja myös vahva kuolemantoive. Tavallinen elämä tuntuu ihan mahdottomalta kaikkine vaatimuksineen ja olen vähän väliä liian uupunut. Mäkin yritän hillitä stressiä, siinä onnistumatta. Kysyn välillä terapeutiltakin miten on mahdollista ees elää tällaisen mielen kanssa, mutta tietenkin terapeutti vastaa, että on se mahdollista ja asiat voi vielä muuttua.
Minullekin terapeutti selitti paljon tuota samaa, että voin muuttua. Se luo mielestäni painetta sille, että pitäisi ja olisi hyvä muuttua. Entä jos en muutukaan, vaikka miten yritän? Tämä elämä on silti elettävänä eikä vaikean taustan takia saa helpotuksia.
Mulla samaa painetta. Terapiaa neljäs vuosi menossa ja olen voinut koko ajan huonommin. Mun terapeutti on mies eikä mielestäni ole kovin myötätuntoinen. Sekin vaikeuttaa oloani, kun tuntuu, että en tule ymmärretyksi siinä miten vaikeaa ja tuskaisaa tällainen elämä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä alan kyllästyä siihen, että herään aina surullisena. Olen myös lähes poikkeuksetta surullinen muutenkin. Terapian tuskallisin vaihe menossa, mutta olisi hyvä saada voimavaroja edes välillä tuntemalla hyvää oloa. Onko muilla tällaista kestosurua ollut? Mitä sille tapahtui vai tapahtuiko mitään?
On ollut eron ja läheisen kuoleman jälkeen. Ajan kanssa meni ohi.
Mulle on auttanut myös kiitollisuuspäiväkirja viimeiseksi illalla sänkyyn mennessä.
Siis tuosta heräämishetken surusta puhun.
Binauralit ja neurofeedback ovat auttaneet myös aivojen eri asentoon saamisessa.
Yllättäin taideterapia on ollut jotenkin lohdullista, vaikka inhosin koulussa kuvista enkä osaa piirtää.
Minulla suru on pitkittynyttä. Sen käsittely jäi aikanaan olosuhteiden pakosta niin kesken. Saatan kesken päivää tipahtaa suruun ja siihen tunteeseen, että seuraan kaikkea tavallaan ulkopuolelta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä alan kyllästyä siihen, että herään aina surullisena. Olen myös lähes poikkeuksetta surullinen muutenkin. Terapian tuskallisin vaihe menossa, mutta olisi hyvä saada voimavaroja edes välillä tuntemalla hyvää oloa. Onko muilla tällaista kestosurua ollut? Mitä sille tapahtui vai tapahtuiko mitään?
On ollut eron ja läheisen kuoleman jälkeen. Ajan kanssa meni ohi.
Mulle on auttanut myös kiitollisuuspäiväkirja viimeiseksi illalla sänkyyn mennessä.
Siis tuosta heräämishetken surusta puhun.
Binauralit ja neurofeedback ovat auttaneet myös aivojen eri asentoon saamisessa.
Yllättäin taideterapia on ollut jotenkin lohdullista, vaikka inhosin koulussa kuvista enkä osaa piirtää.
Kiitos vastauksesta. Hyvä, että olet saanut apuja. Olisikin varmasti hyvä jaksaa pitää kiitollisuuspäiväkirjaa ja binauraleja voisin kokeilla. Minäkin kävin naisten taideterapiaryhmässä ja pidin siitä, vaikka ajoitus oli vähän huono. En ollut valmis samanlaiseen avoimuuteen kuin muut ja jäin vähän ulkopuoliseksi oudoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä alan kyllästyä siihen, että herään aina surullisena. Olen myös lähes poikkeuksetta surullinen muutenkin. Terapian tuskallisin vaihe menossa, mutta olisi hyvä saada voimavaroja edes välillä tuntemalla hyvää oloa. Onko muilla tällaista kestosurua ollut? Mitä sille tapahtui vai tapahtuiko mitään?
En herää aina surullisena, mutta usein herään siihen ajatukseen etten kestä itseäni enkä halua elää. En saa millään stressiä järkevälle tasolle. Tuntuu ettei vain ole tarpeeksi voimia siihen normaaliin elämään. En haluaisi kuolla, mutta haluaisin löytää paremman tasapainon. Usein elämä tuntuu rimpuilulta.
Kiitos vastauksesta. Mulla on myös noita kokemuksia, että en kestä itseäni ja myös vahva kuolemantoive. Tavallinen elämä tuntuu ihan mahdottomalta kaikkine vaatimuksineen ja olen vähän väliä liian uupunut. Mäkin yritän hillitä stressiä, siinä onnistumatta. Kysyn välillä terapeutiltakin miten on mahdollista ees elää tällaisen mielen kanssa, mutta tietenkin terapeutti vastaa, että on se mahdollista ja asiat voi vielä muuttua.
Minullekin terapeutti selitti paljon tuota samaa, että voin muuttua. Se luo mielestäni painetta sille, että pitäisi ja olisi hyvä muuttua. Entä jos en muutukaan, vaikka miten yritän? Tämä elämä on silti elettävänä eikä vaikean taustan takia saa helpotuksia.
Mulla samaa painetta. Terapiaa neljäs vuosi menossa ja olen voinut koko ajan huonommin. Mun terapeutti on mies eikä mielestäni ole kovin myötätuntoinen. Sekin vaikeuttaa oloani, kun tuntuu, että en tule ymmärretyksi siinä miten vaikeaa ja tuskaisaa tällainen elämä on.
Ymmärrän. Mulla on terapia jo päättynyt. Tavallaan se oli helpotus, kun ei enää tule painetta siihen, että yhtäkkiä kaiken pitäisi vain olla jotenkin toisin kuin nyt. Edistyminen on usein valitettavasti hirveän hidasta. Terapeutilla pitäisi olla kärsivällisyyttä kestää se, ettei isoja voittoja saavuteta hetkessä. Asiakas on saattanut kärsiä ongelmista vuosikymmeniä, mutta terapeutti voi silti olettaa että vuodessa kahdessa kaiken pitäisi merkittävästi muuttua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä alan kyllästyä siihen, että herään aina surullisena. Olen myös lähes poikkeuksetta surullinen muutenkin. Terapian tuskallisin vaihe menossa, mutta olisi hyvä saada voimavaroja edes välillä tuntemalla hyvää oloa. Onko muilla tällaista kestosurua ollut? Mitä sille tapahtui vai tapahtuiko mitään?
On ollut eron ja läheisen kuoleman jälkeen. Ajan kanssa meni ohi.
Mulle on auttanut myös kiitollisuuspäiväkirja viimeiseksi illalla sänkyyn mennessä.
Siis tuosta heräämishetken surusta puhun.
Binauralit ja neurofeedback ovat auttaneet myös aivojen eri asentoon saamisessa.
Yllättäin taideterapia on ollut jotenkin lohdullista, vaikka inhosin koulussa kuvista enkä osaa piirtää.
Minulla suru on pitkittynyttä. Sen käsittely jäi aikanaan olosuhteiden pakosta niin kesken. Saatan kesken päivää tipahtaa suruun ja siihen tunteeseen, että seuraan kaikkea tavallaan ulkopuolelta.
Kiitos vastauksesta. Epäilen, että mullakin paljon käsittelemätöntä surua. Mietin miten kauan se oikein voi vielä kestää. Lisäksi suren nyt juuri ketjun aiheeseenkin liittyen sitä kaikkea miten monin eri tavoin traumat on vaikuttanut mun elämää. Se on hirveän kivuliasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on ollut järkyttäviä traumoja mutta sain niistä huolimatta rakastavan miehen joita traumani eivät ole haitanneet. Hän vaan tykkää siitä että olen vähän hullu ja erilainen persoona joka tuo mielenkiintoa elämään ilmeisesti enemmän kuin olisin ihan tuiki tavallinen ja tylsä. Sanoin heti että en halua lapsia niin että ota tai jätä.
Minä olen introvertti ja haluan harrastaa luonteelleni sopivia harrastuksia enkä elää muiden määräämillä tavoilla elämääni kun se on vain yksi ja ainoa elämä tämä maanpäällinen vaellus. Minä en teen yhtään mitään mitä muut vaativat eikä ole mitään tarvetta jatkaa sukua joka on ollut maailman kamalinta ja köyhintä paskaa mitä tiedän. Minä en lapsuudessani saanut edes lemmikki eläintä enkä mitään harrastuksia ja tuntui tosi tyhmältä miksi minut oli edes tehty noin surkeisiin olosuhteisiin. Häpesin köyhää kotiani ja kavereitakaan ei voinut tuoda kotiin kun ei siellä ollut mitään tekemistä. Tyhjä huone vain sänkyine ja tyhjä pöytä missä piti lukea läksyjä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä alan kyllästyä siihen, että herään aina surullisena. Olen myös lähes poikkeuksetta surullinen muutenkin. Terapian tuskallisin vaihe menossa, mutta olisi hyvä saada voimavaroja edes välillä tuntemalla hyvää oloa. Onko muilla tällaista kestosurua ollut? Mitä sille tapahtui vai tapahtuiko mitään?
On ollut eron ja läheisen kuoleman jälkeen. Ajan kanssa meni ohi.
Mulle on auttanut myös kiitollisuuspäiväkirja viimeiseksi illalla sänkyyn mennessä.
Siis tuosta heräämishetken surusta puhun.
Binauralit ja neurofeedback ovat auttaneet myös aivojen eri asentoon saamisessa.
Yllättäin taideterapia on ollut jotenkin lohdullista, vaikka inhosin koulussa kuvista enkä osaa piirtää.
Minulla suru on pitkittynyttä. Sen käsittely jäi aikanaan olosuhteiden pakosta niin kesken. Saatan kesken päivää tipahtaa suruun ja siihen tunteeseen, että seuraan kaikkea tavallaan ulkopuolelta.
Kiitos vastauksesta. Epäilen, että mullakin paljon käsittelemätöntä surua. Mietin miten kauan se oikein voi vielä kestää. Lisäksi suren nyt juuri ketjun aiheeseenkin liittyen sitä kaikkea miten monin eri tavoin traumat on vaikuttanut mun elämää. Se on hirveän kivuliasta.
Sama suremisen prosessi minullakin käynnissä. On ollut järkyttävää ja murheellista tajuta, miten monelle elämän osa-alueelle traumani ovat heijastuneet. Usein mietin, kuinka paljon miellyttävämpi, terveempi ja menestyneempi ihminen olisin, jos olisin saanut ajoissa asiallista apua tai - vielä parempaa - elänyt turvallisessa, tasapainoisessa ja kannustavassa ympäristössä.
Halaus sinulle! Toivon, että sinulla, minulla ja meillä kaikilla samaa kokeneilla kipu vielä joskus hellittäisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä alan kyllästyä siihen, että herään aina surullisena. Olen myös lähes poikkeuksetta surullinen muutenkin. Terapian tuskallisin vaihe menossa, mutta olisi hyvä saada voimavaroja edes välillä tuntemalla hyvää oloa. Onko muilla tällaista kestosurua ollut? Mitä sille tapahtui vai tapahtuiko mitään?
On ollut eron ja läheisen kuoleman jälkeen. Ajan kanssa meni ohi.
Mulle on auttanut myös kiitollisuuspäiväkirja viimeiseksi illalla sänkyyn mennessä.
Siis tuosta heräämishetken surusta puhun.
Binauralit ja neurofeedback ovat auttaneet myös aivojen eri asentoon saamisessa.
Yllättäin taideterapia on ollut jotenkin lohdullista, vaikka inhosin koulussa kuvista enkä osaa piirtää.
Minulla suru on pitkittynyttä. Sen käsittely jäi aikanaan olosuhteiden pakosta niin kesken. Saatan kesken päivää tipahtaa suruun ja siihen tunteeseen, että seuraan kaikkea tavallaan ulkopuolelta.
Kiitos vastauksesta. Epäilen, että mullakin paljon käsittelemätöntä surua. Mietin miten kauan se oikein voi vielä kestää. Lisäksi suren nyt juuri ketjun aiheeseenkin liittyen sitä kaikkea miten monin eri tavoin traumat on vaikuttanut mun elämää. Se on hirveän kivuliasta.
Sama suremisen prosessi minullakin käynnissä. On ollut järkyttävää ja murheellista tajuta, miten monelle elämän osa-alueelle traumani ovat heijastuneet. Usein mietin, kuinka paljon miellyttävämpi, terveempi ja menestyneempi ihminen olisin, jos olisin saanut ajoissa asiallista apua tai - vielä parempaa - elänyt turvallisessa, tasapainoisessa ja kannustavassa ympäristössä.
Halaus sinulle! Toivon, että sinulla, minulla ja meillä kaikilla samaa kokeneilla kipu vielä joskus hellittäisi.
Älykäs ihminen osaa ne traumansa kääntää elämänsä voimavaraksi eikä niissä traumoissaan tarvitse rypeä loppuelämäänsä. Mennyttä ei kannata miettiä kun ei sitä saa enää muutettua miksikään vaan satsata tulevaisuuteen kuinka siitä tulisi parempaa.
Siis se 100% varmaa ettei menneisyyden märehtimisellä saavuta yhtään mitään.
Se että oli kurjat kotiolot niin sen lisäksi joutui koulukiusatuksi niin kukaan muu ei tiedä miltä se tuntui. Se että kun halusin jäädä aikuisena lapsettomaksi niin siitäkin joutui kiusatuksi. Haukuttiin mahoksi ja ties miksä huoraksi.
Häädettiin pois siitä entisestä kaveripiiristä kun kaikki alkoivat esittämään perheellistä pelleä väkisin, leikkimään kotia heti kun jonkun tyhmän vaan löytää siihen leikkiinsä kun sitä vaan täytyy yhteiskunnan painostuksesta tehdä niin kuin kaikki muutkin tekevät. Taisi olla muutamia vuosia sen kotileikin aika kun kaikki erosivat alkuhuuman loputtua.
Lapsia vaan käy sääliksi tämmöisten lyhyiden suhteiden aikuisten perustamiseen ja kotona on kohta ihan tuntematonta asukasta ja pukaten uutta kakaraa.
Vierailija kirjoitti:
Älykäs ihminen osaa ne traumansa kääntää elämänsä voimavaraksi eikä niissä traumoissaan tarvitse rypeä loppuelämäänsä. Mennyttä ei kannata miettiä kun ei sitä saa enää muutettua miksikään vaan satsata tulevaisuuteen kuinka siitä tulisi parempaa.
Siis se 100% varmaa ettei menneisyyden märehtimisellä saavuta yhtään mitään.
Kysyn mielenkiinnosta: jos löydät iholtasi punkin, sanotko punkin roikkuvan sinussa vai sinun roikkuvan punkissa? Traumatisoitunut usein mieltää traumojen piinaavan häntä, ei niinkään itse tieten tahtoen roikkuvansa traumoissa. Ne nimittäin sattuvat. Tätä kipua moni yrittääkin paeta pakko-oireisiin, riippuvuuksiin yms.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä alan kyllästyä siihen, että herään aina surullisena. Olen myös lähes poikkeuksetta surullinen muutenkin. Terapian tuskallisin vaihe menossa, mutta olisi hyvä saada voimavaroja edes välillä tuntemalla hyvää oloa. Onko muilla tällaista kestosurua ollut? Mitä sille tapahtui vai tapahtuiko mitään?
On ollut eron ja läheisen kuoleman jälkeen. Ajan kanssa meni ohi.
Mulle on auttanut myös kiitollisuuspäiväkirja viimeiseksi illalla sänkyyn mennessä.
Siis tuosta heräämishetken surusta puhun.
Binauralit ja neurofeedback ovat auttaneet myös aivojen eri asentoon saamisessa.
Yllättäin taideterapia on ollut jotenkin lohdullista, vaikka inhosin koulussa kuvista enkä osaa piirtää.
Minulla suru on pitkittynyttä. Sen käsittely jäi aikanaan olosuhteiden pakosta niin kesken. Saatan kesken päivää tipahtaa suruun ja siihen tunteeseen, että seuraan kaikkea tavallaan ulkopuolelta.
Kiitos vastauksesta. Epäilen, että mullakin paljon käsittelemätöntä surua. Mietin miten kauan se oikein voi vielä kestää. Lisäksi suren nyt juuri ketjun aiheeseenkin liittyen sitä kaikkea miten monin eri tavoin traumat on vaikuttanut mun elämää. Se on hirveän kivuliasta.
Sama suremisen prosessi minullakin käynnissä. On ollut järkyttävää ja murheellista tajuta, miten monelle elämän osa-alueelle traumani ovat heijastuneet. Usein mietin, kuinka paljon miellyttävämpi, terveempi ja menestyneempi ihminen olisin, jos olisin saanut ajoissa asiallista apua tai - vielä parempaa - elänyt turvallisessa, tasapainoisessa ja kannustavassa ympäristössä.
Halaus sinulle! Toivon, että sinulla, minulla ja meillä kaikilla samaa kokeneilla kipu vielä joskus hellittäisi.
Kiitos samoin!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä alan kyllästyä siihen, että herään aina surullisena. Olen myös lähes poikkeuksetta surullinen muutenkin. Terapian tuskallisin vaihe menossa, mutta olisi hyvä saada voimavaroja edes välillä tuntemalla hyvää oloa. Onko muilla tällaista kestosurua ollut? Mitä sille tapahtui vai tapahtuiko mitään?
On ollut eron ja läheisen kuoleman jälkeen. Ajan kanssa meni ohi.
Mulle on auttanut myös kiitollisuuspäiväkirja viimeiseksi illalla sänkyyn mennessä.
Siis tuosta heräämishetken surusta puhun.
Binauralit ja neurofeedback ovat auttaneet myös aivojen eri asentoon saamisessa.
Yllättäin taideterapia on ollut jotenkin lohdullista, vaikka inhosin koulussa kuvista enkä osaa piirtää.
Minulla suru on pitkittynyttä. Sen käsittely jäi aikanaan olosuhteiden pakosta niin kesken. Saatan kesken päivää tipahtaa suruun ja siihen tunteeseen, että seuraan kaikkea tavallaan ulkopuolelta.
Kiitos vastauksesta. Epäilen, että mullakin paljon käsittelemätöntä surua. Mietin miten kauan se oikein voi vielä kestää. Lisäksi suren nyt juuri ketjun aiheeseenkin liittyen sitä kaikkea miten monin eri tavoin traumat on vaikuttanut mun elämää. Se on hirveän kivuliasta.
Sama suremisen prosessi minullakin käynnissä. On ollut järkyttävää ja murheellista tajuta, miten monelle elämän osa-alueelle traumani ovat heijastuneet. Usein mietin, kuinka paljon miellyttävämpi, terveempi ja menestyneempi ihminen olisin, jos olisin saanut ajoissa asiallista apua tai - vielä parempaa - elänyt turvallisessa, tasapainoisessa ja kannustavassa ympäristössä.
Halaus sinulle! Toivon, että sinulla, minulla ja meillä kaikilla samaa kokeneilla kipu vielä joskus hellittäisi.
Älykäs ihminen osaa ne traumansa kääntää elämänsä voimavaraksi eikä niissä traumoissaan tarvitse rypeä loppuelämäänsä. Mennyttä ei kannata miettiä kun ei sitä saa enää muutettua miksikään vaan satsata tulevaisuuteen kuinka siitä tulisi parempaa.
Siis se 100% varmaa ettei menneisyyden märehtimisellä saavuta yhtään mitään.
Se että oli kurjat kotiolot niin sen lisäksi joutui koulukiusatuksi niin kukaan muu ei tiedä miltä se tuntui. Se että kun halusin jäädä aikuisena lapsettomaksi niin siitäkin joutui kiusatuksi. Haukuttiin mahoksi ja ties miksä huoraksi.
Häädettiin pois siitä entisestä kaveripiiristä kun kaikki alkoivat esittämään perheellistä pelleä väkisin, leikkimään kotia heti kun jonkun tyhmän vaan löytää siihen leikkiinsä kun sitä vaan täytyy yhteiskunnan painostuksesta tehdä niin kuin kaikki muutkin tekevät. Taisi olla muutamia vuosia sen kotileikin aika kun kaikki erosivat alkuhuuman loputtua.
Lapsia vaan käy sääliksi tämmöisten lyhyiden suhteiden aikuisten perustamiseen ja kotona on kohta ihan tuntematonta asukasta ja pukaten uutta kakaraa.
Tekstisi sävyn ja sanavalintojen perusteella kuulostaa siltä, että olet ex-ystävillesi edelleen katkera ja purat sitä haukkumalla heitä ja heidän elämänvalintojaan. Traumojen sureminen on sen takia tärkeää, ettei siihen katkeruuteen jää loppuelämäkseen kiinni. Anteeksi ei ole pakko antaa saati kelpuuttaa ketään uudelleen lähipiiriin satuttavien tekojen jälkeen mutta miksi jäädä märehtimään ikävien ihmisten tempauksia vuosien ajaksi? Näin helposti käy, jos traumatisoivien tapahtumien jälkeen jättää suruprosessin välistä ja vain jatkaa hammasta purren eteenpäin. Jossain vaiheessa kohtaamattomat ja käsittelemättömät tunteet alkavat vuotaa kuoren alta. Joko kaunaisena haukkumisena ja mustamaalaamisena, addiktioina tai vaikka kyvyttömyytenä sietää muiden ihmisten tunteita.
Pointti on siis se, että vaikka olet oikeassa siinä, ettei menneisyyttä kannata jäädä loputtomiin vatvomaan niin suru pitää silti kohdata, jos ei halua jäädä ikuisesti traumojensa vangiksi. Omakin viestisi kuulostaa siltä, että et ole ihan täysin sinut kaikkien menneisyyden kokemustesi kanssa vaan ne vaivaavat sinua edelleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä alan kyllästyä siihen, että herään aina surullisena. Olen myös lähes poikkeuksetta surullinen muutenkin. Terapian tuskallisin vaihe menossa, mutta olisi hyvä saada voimavaroja edes välillä tuntemalla hyvää oloa. Onko muilla tällaista kestosurua ollut? Mitä sille tapahtui vai tapahtuiko mitään?
On ollut eron ja läheisen kuoleman jälkeen. Ajan kanssa meni ohi.
Mulle on auttanut myös kiitollisuuspäiväkirja viimeiseksi illalla sänkyyn mennessä.
Siis tuosta heräämishetken surusta puhun.
Binauralit ja neurofeedback ovat auttaneet myös aivojen eri asentoon saamisessa.
Yllättäin taideterapia on ollut jotenkin lohdullista, vaikka inhosin koulussa kuvista enkä osaa piirtää.
Minulla suru on pitkittynyttä. Sen käsittely jäi aikanaan olosuhteiden pakosta niin kesken. Saatan kesken päivää tipahtaa suruun ja siihen tunteeseen, että seuraan kaikkea tavallaan ulkopuolelta.
Kiitos vastauksesta. Epäilen, että mullakin paljon käsittelemätöntä surua. Mietin miten kauan se oikein voi vielä kestää. Lisäksi suren nyt juuri ketjun aiheeseenkin liittyen sitä kaikkea miten monin eri tavoin traumat on vaikuttanut mun elämää. Se on hirveän kivuliasta.
Sama suremisen prosessi minullakin käynnissä. On ollut järkyttävää ja murheellista tajuta, miten monelle elämän osa-alueelle traumani ovat heijastuneet. Usein mietin, kuinka paljon miellyttävämpi, terveempi ja menestyneempi ihminen olisin, jos olisin saanut ajoissa asiallista apua tai - vielä parempaa - elänyt turvallisessa, tasapainoisessa ja kannustavassa ympäristössä.
Halaus sinulle! Toivon, että sinulla, minulla ja meillä kaikilla samaa kokeneilla kipu vielä joskus hellittäisi.
Älykäs ihminen osaa ne traumansa kääntää elämänsä voimavaraksi eikä niissä traumoissaan tarvitse rypeä loppuelämäänsä. Mennyttä ei kannata miettiä kun ei sitä saa enää muutettua miksikään vaan satsata tulevaisuuteen kuinka siitä tulisi parempaa.
Siis se 100% varmaa ettei menneisyyden märehtimisellä saavuta yhtään mitään.
Se että oli kurjat kotiolot niin sen lisäksi joutui koulukiusatuksi niin kukaan muu ei tiedä miltä se tuntui. Se että kun halusin jäädä aikuisena lapsettomaksi niin siitäkin joutui kiusatuksi. Haukuttiin mahoksi ja ties miksä huoraksi.
Häädettiin pois siitä entisestä kaveripiiristä kun kaikki alkoivat esittämään perheellistä pelleä väkisin, leikkimään kotia heti kun jonkun tyhmän vaan löytää siihen leikkiinsä kun sitä vaan täytyy yhteiskunnan painostuksesta tehdä niin kuin kaikki muutkin tekevät. Taisi olla muutamia vuosia sen kotileikin aika kun kaikki erosivat alkuhuuman loputtua.
Lapsia vaan käy sääliksi tämmöisten lyhyiden suhteiden aikuisten perustamiseen ja kotona on kohta ihan tuntematonta asukasta ja pukaten uutta kakaraa.
Sori vaan, mutta sun asenne vaikuttaa pelkästään traumavasteelta eikä siltä, että olisit käsitellyt ja päästänyt irti. Eheytymisestä ei voi puhua, jos ei ole valmis käymään menneisyyttä läpi eikä se ole mitään märehtimistä. Se kuuluu vaiheena asiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä alan kyllästyä siihen, että herään aina surullisena. Olen myös lähes poikkeuksetta surullinen muutenkin. Terapian tuskallisin vaihe menossa, mutta olisi hyvä saada voimavaroja edes välillä tuntemalla hyvää oloa. Onko muilla tällaista kestosurua ollut? Mitä sille tapahtui vai tapahtuiko mitään?
En herää aina surullisena, mutta usein herään siihen ajatukseen etten kestä itseäni enkä halua elää. En saa millään stressiä järkevälle tasolle. Tuntuu ettei vain ole tarpeeksi voimia siihen normaaliin elämään. En haluaisi kuolla, mutta haluaisin löytää paremman tasapainon. Usein elämä tuntuu rimpuilulta.
Kiitos vastauksesta. Mulla on myös noita kokemuksia, että en kestä itseäni ja myös vahva kuolemantoive. Tavallinen elämä tuntuu ihan mahdottomalta kaikkine vaatimuksineen ja olen vähän väliä liian uupunut. Mäkin yritän hillitä stressiä, siinä onnistumatta. Kysyn välillä terapeutiltakin miten on mahdollista ees elää tällaisen mielen kanssa, mutta tietenkin terapeutti vastaa, että on se mahdollista ja asiat voi vielä muuttua.
Minullekin terapeutti selitti paljon tuota samaa, että voin muuttua. Se luo mielestäni painetta sille, että pitäisi ja olisi hyvä muuttua. Entä jos en muutukaan, vaikka miten yritän? Tämä elämä on silti elettävänä eikä vaikean taustan takia saa helpotuksia.
Mulla samaa painetta. Terapiaa neljäs vuosi menossa ja olen voinut koko ajan huonommin. Mun terapeutti on mies eikä mielestäni ole kovin myötätuntoinen. Sekin vaikeuttaa oloani, kun tuntuu, että en tule ymmärretyksi siinä miten vaikeaa ja tuskaisaa tällainen elämä on.
Ymmärrän. Mulla on terapia jo päättynyt. Tavallaan se oli helpotus, kun ei enää tule painetta siihen, että yhtäkkiä kaiken pitäisi vain olla jotenkin toisin kuin nyt. Edistyminen on usein valitettavasti hirveän hidasta. Terapeutilla pitäisi olla kärsivällisyyttä kestää se, ettei isoja voittoja saavuteta hetkessä. Asiakas on saattanut kärsiä ongelmista vuosikymmeniä, mutta terapeutti voi silti olettaa että vuodessa kahdessa kaiken pitäisi merkittävästi muuttua.
Tosi hyvin sanottu. Välillä ajattelen, että voisin paremmin ilman terapiaa. En kuitenkaan halua jättää sitä kesken, vaan yritän sietää ja jaksaa.
Minä alan kyllästyä siihen, että herään aina surullisena. Olen myös lähes poikkeuksetta surullinen muutenkin. Terapian tuskallisin vaihe menossa, mutta olisi hyvä saada voimavaroja edes välillä tuntemalla hyvää oloa. Onko muilla tällaista kestosurua ollut? Mitä sille tapahtui vai tapahtuiko mitään?