Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kenelläkään muulla traumatisoituneella samaa kuin itsellä, että on periaatteessa keskittänyt pelkonsa yhteen fobiaan ja sitten on jotenkin todella rauhallinen ja kylmän hyvähermoinen stressaavissa tilanteissa?

Omalla kohdallani olen huomannut, että normaaleissa peloissa on auttanut se, kun se tapahtuu ja huomasi, että selvisikin hengissä ja pelko poistui. Tuossa traumafobiassa taas kaikki altistuminen vaan ylläpitää ja jopa pahentaa pelkoa. 

Ei. Minu kohdallani on ollut nin päin, että pelon toteutuminen on ainoastaan toditanut, että plko oli aiheellinen ja juuri niin musertavaa, kuin pelkäsinkin.

Minä olen yrittänyt todistaa itselleni, että vastoin aiempia huonoja kokemuksia, on järkevää yrittää tukeutua toisiin ihmisiin. Yritykset ovat menneet järkyttävällä metsään ja lisänneet ahdistusta.

Jos olet olosuhteiden pakosta ollut läpi harmaan kiven -tyyppiä, ei yrityksiä luopua tästä roolista katsota hyvällä. Ihmiset käyttäytyvät suorastaan vihamielisesti sinua kohtaan, jos et vaikutakaan niin reippaalta ja pärjäävältä kuin he ovat aiemmin ajatelleet.

He käyttäytyvät ikään kuin olisit aiemmin huijannut heitä, vaikka reippaana esiintyminen on ollut ainoa tapa olla olemassa, jolla sinua on ikinä siedetty. Jos yrität rikkoa sen ja näyttää tarvitsevuutesi, sinua aletaan taas uudelleen hylkiä.

Oleellista on tiedostaa, että on ihmisiä, joilta ei voi saada tukea ja lakata yrittämästä heidän kanssaan ja etsiä elämäänsä ihmisiä, joiden kanssa tätä voi aidosti kokeilla niin, että on mahdollisuus onnistua. Ihmissuhteessa on kuitenkin aina kyse kahdesta ihmisestä. 

Olen yrittänyt, mutten löydä heitä. Ihan kuin minussa olisi jokin merkki, joka saa ihmiset kohtelemaan minua hyvin välinpitämättömästi.

Jos on taloudellisesti varaa ja tuntuu siltä, että voisi sopia omiin traumoihin niin tätä hoitomuotoa on kehuttu myös klassikkoteoksessa The body keeps the score (Jäljet kehossa) eli neurofeedbackia. 

Omalla kohdallani olin melko vakaassa ja huonossa elämäntilanteessa, kun aloitin hoidot. Muutaman hoidon jälkeen tunsin, että jotain patoja avautui ja joitain päiviä kyyneliä vain valui, itku oli vaivatonta ja tuskatonta. Sitten ehkä kymmenen kerran kohdalla ylireaktiivisuuteni rauhoittui: minulla oli ihmissuhde, jossa minusta oli tullut ylireagoiva huutaja, kun en läheisriippuvaisuuttani ollut osannut irrottautua, mutta joka ei ollut minulle enää hyväksikään. Aloin nähdä toisen haitallista käytöstä ilman omaa reagointia siihen ja saada voimaa pyrkiä siitä poispäin omille jaloilleni. 

Noin 30 käyntiä ja pahat uupumusoireet helpottivat. 

Vaikka en ole maalissa traumoineni vieläkään ja olen uudelleentraumatisoitunut tuon hoitojakson jälkeen uuden ihmisen väkivallasta niin koen, että hoito avasi minulle ihan uudet urat. Osasin suhtautua uuteen väkivaltaiseen ihmiseen täysin toisin kuin ennen ja laittaa rajat. Ja olen kasvanut henkisesti todella paljon, olen oivaltanut asioita ja alkanut toimia toisin kuin ennen. Paljon on vielä tehtävää edessä, mutta isoja askeleita olen ottanut. 

Traumat näkyvät aivoissa ihan kuin ADHD ja psykopatiakin. Tuo hoito tasapainottaa aivoja opettamalla niitä hakeutumaan optimaalisille toimintatasoille rauhoittamalla yliaktiivisia osia ja aktivoimalla lamautuneita. Ja mikä parasta, ei tarvitse puhua kenellekään mitään ensimmäisen kerran alkuhaastattelua lukuun ottamatta ja sekin on rastiruutuun listaus. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kenelläkään muulla traumatisoituneella samaa kuin itsellä, että on periaatteessa keskittänyt pelkonsa yhteen fobiaan ja sitten on jotenkin todella rauhallinen ja kylmän hyvähermoinen stressaavissa tilanteissa?

Omalla kohdallani olen huomannut, että normaaleissa peloissa on auttanut se, kun se tapahtuu ja huomasi, että selvisikin hengissä ja pelko poistui. Tuossa traumafobiassa taas kaikki altistuminen vaan ylläpitää ja jopa pahentaa pelkoa. 

Ei. Minu kohdallani on ollut nin päin, että pelon toteutuminen on ainoastaan toditanut, että plko oli aiheellinen ja juuri niin musertavaa, kuin pelkäsinkin.

Minä olen yrittänyt todistaa itselleni, että vastoin aiempia huonoja kokemuksia, on järkevää yrittää tukeutua toisiin ihmisiin. Yritykset ovat menneet järkyttävällä metsään ja lisänneet ahdistusta.

Jos olet olosuhteiden pakosta ollut läpi harmaan kiven -tyyppiä, ei yrityksiä luopua tästä roolista katsota hyvällä. Ihmiset käyttäytyvät suorastaan vihamielisesti sinua kohtaan, jos et vaikutakaan niin reippaalta ja pärjäävältä kuin he ovat aiemmin ajatelleet.

He käyttäytyvät ikään kuin olisit aiemmin huijannut heitä, vaikka reippaana esiintyminen on ollut ainoa tapa olla olemassa, jolla sinua on ikinä siedetty. Jos yrität rikkoa sen ja näyttää tarvitsevuutesi, sinua aletaan taas uudelleen hylkiä.

Oleellista on tiedostaa, että on ihmisiä, joilta ei voi saada tukea ja lakata yrittämästä heidän kanssaan ja etsiä elämäänsä ihmisiä, joiden kanssa tätä voi aidosti kokeilla niin, että on mahdollisuus onnistua. Ihmissuhteessa on kuitenkin aina kyse kahdesta ihmisestä. 

Olen yrittänyt, mutten löydä heitä. Ihan kuin minussa olisi jokin merkki, joka saa ihmiset kohtelemaan minua hyvin välinpitämättömästi.

Ymmärrän. Minuakaan ei ole parisuhteeseen halunnut koskaan kukaan normaali. Ensimmäinen askel sitten se, että lopettaa yrittämisen niiden väärien kanssa? Se on kuin puristaisi kivestä vettä, kun yrittää itse käyttäytyä terveesti toksisessa ympäristössä ja toivoo muidenkin alkavan käyttäytyä samoin. 

https://nemoy.fi/tutkimukset/ptsdn-hoitaminen-neurofeedbackin-avulla/

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kenelläkään muulla traumatisoituneella samaa kuin itsellä, että on periaatteessa keskittänyt pelkonsa yhteen fobiaan ja sitten on jotenkin todella rauhallinen ja kylmän hyvähermoinen stressaavissa tilanteissa?

Omalla kohdallani olen huomannut, että normaaleissa peloissa on auttanut se, kun se tapahtuu ja huomasi, että selvisikin hengissä ja pelko poistui. Tuossa traumafobiassa taas kaikki altistuminen vaan ylläpitää ja jopa pahentaa pelkoa. 

Ei. Minu kohdallani on ollut nin päin, että pelon toteutuminen on ainoastaan toditanut, että plko oli aiheellinen ja juuri niin musertavaa, kuin pelkäsinkin.

Minä olen yrittänyt todistaa itselleni, että vastoin aiempia huonoja kokemuksia, on järkevää yrittää tukeutua toisiin ihmisiin. Yritykset ovat menneet järkyttävällä metsään ja lisänneet ahdistusta.

Jos olet olosuhteiden pakosta ollut läpi harmaan kiven -tyyppiä, ei yrityksiä luopua tästä roolista katsota hyvällä. Ihmiset käyttäytyvät suorastaan vihamielisesti sinua kohtaan, jos et vaikutakaan niin reippaalta ja pärjäävältä kuin he ovat aiemmin ajatelleet.

He käyttäytyvät ikään kuin olisit aiemmin huijannut heitä, vaikka reippaana esiintyminen on ollut ainoa tapa olla olemassa, jolla sinua on ikinä siedetty. Jos yrität rikkoa sen ja näyttää tarvitsevuutesi, sinua aletaan taas uudelleen hylkiä.

Oleellista on tiedostaa, että on ihmisiä, joilta ei voi saada tukea ja lakata yrittämästä heidän kanssaan ja etsiä elämäänsä ihmisiä, joiden kanssa tätä voi aidosti kokeilla niin, että on mahdollisuus onnistua. Ihmissuhteessa on kuitenkin aina kyse kahdesta ihmisestä. 

Olen yrittänyt, mutten löydä heitä. Ihan kuin minussa olisi jokin merkki, joka saa ihmiset kohtelemaan minua hyvin välinpitämättömästi.

Ymmärrän. Minuakaan ei ole parisuhteeseen halunnut koskaan kukaan normaali. Ensimmäinen askel sitten se, että lopettaa yrittämisen niiden väärien kanssa? Se on kuin puristaisi kivestä vettä, kun yrittää itse käyttäytyä terveesti toksisessa ympäristössä ja toivoo muidenkin alkavan käyttäytyä samoin. 

Monia asioita on vaikea hoitaa täysin yksin. Työyhteisöissä minulla on tunne siitä, että minun odotetaan hoitavan kaiken reippaasti ilman apua. Minulta odotetaan paljon, mutta osalta riittää selvästi paljon vähempikin. Kun yrität repiä reippaan pärjääjän ja vastuunkantajan roolia alas ja asettua tasavertaisena muiden rinnalle, saat osaksesi vihaa.

Se on ollut todella ahdistava huomata. Muut saavat pyytää ja kysyä apua, sinun taas pitäisi selvitä yksin kaikesta ja olla käytettävissä muiden apuna. Toki varmasti traumat värittävät tulkintaa tilanteista, mutta et silti voi olla huomaamatta miten muita vastaavassa tilanteessa autetaan ja sinulle sanotaan vain, että pitäisihän sinun ehtiä ja osata, ei tällaiseen ole nyt aikaa kenelläkään.

Se mikä pilaa elämän on asenne ja takertuminen menneeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kenelläkään muulla traumatisoituneella samaa kuin itsellä, että on periaatteessa keskittänyt pelkonsa yhteen fobiaan ja sitten on jotenkin todella rauhallinen ja kylmän hyvähermoinen stressaavissa tilanteissa?

Omalla kohdallani olen huomannut, että normaaleissa peloissa on auttanut se, kun se tapahtuu ja huomasi, että selvisikin hengissä ja pelko poistui. Tuossa traumafobiassa taas kaikki altistuminen vaan ylläpitää ja jopa pahentaa pelkoa. 

Ei. Minu kohdallani on ollut nin päin, että pelon toteutuminen on ainoastaan toditanut, että plko oli aiheellinen ja juuri niin musertavaa, kuin pelkäsinkin.

Minä olen yrittänyt todistaa itselleni, että vastoin aiempia huonoja kokemuksia, on järkevää yrittää tukeutua toisiin ihmisiin. Yritykset ovat menneet järkyttävällä metsään ja lisänneet ahdistusta.

Jos olet olosuhteiden pakosta ollut läpi harmaan kiven -tyyppiä, ei yrityksiä luopua tästä roolista katsota hyvällä. Ihmiset käyttäytyvät suorastaan vihamielisesti sinua kohtaan, jos et vaikutakaan niin reippaalta ja pärjäävältä kuin he ovat aiemmin ajatelleet.

He käyttäytyvät ikään kuin olisit aiemmin huijannut heitä, vaikka reippaana esiintyminen on ollut ainoa tapa olla olemassa, jolla sinua on ikinä siedetty. Jos yrität rikkoa sen ja näyttää tarvitsevuutesi, sinua aletaan taas uudelleen hylkiä.

Oleellista on tiedostaa, että on ihmisiä, joilta ei voi saada tukea ja lakata yrittämästä heidän kanssaan ja etsiä elämäänsä ihmisiä, joiden kanssa tätä voi aidosti kokeilla niin, että on mahdollisuus onnistua. Ihmissuhteessa on kuitenkin aina kyse kahdesta ihmisestä. 

Olen yrittänyt, mutten löydä heitä. Ihan kuin minussa olisi jokin merkki, joka saa ihmiset kohtelemaan minua hyvin välinpitämättömästi.

Ymmärrän. Minuakaan ei ole parisuhteeseen halunnut koskaan kukaan normaali. Ensimmäinen askel sitten se, että lopettaa yrittämisen niiden väärien kanssa? Se on kuin puristaisi kivestä vettä, kun yrittää itse käyttäytyä terveesti toksisessa ympäristössä ja toivoo muidenkin alkavan käyttäytyä samoin. 

Monia asioita on vaikea hoitaa täysin yksin. Työyhteisöissä minulla on tunne siitä, että minun odotetaan hoitavan kaiken reippaasti ilman apua. Minulta odotetaan paljon, mutta osalta riittää selvästi paljon vähempikin. Kun yrität repiä reippaan pärjääjän ja vastuunkantajan roolia alas ja asettua tasavertaisena muiden rinnalle, saat osaksesi vihaa.

Se on ollut todella ahdistava huomata. Muut saavat pyytää ja kysyä apua, sinun taas pitäisi selvitä yksin kaikesta ja olla käytettävissä muiden apuna. Toki varmasti traumat värittävät tulkintaa tilanteista, mutta et silti voi olla huomaamatta miten muita vastaavassa tilanteessa autetaan ja sinulle sanotaan vain, että pitäisihän sinun ehtiä ja osata, ei tällaiseen ole nyt aikaa kenelläkään.

Tilanne saattaa tuntua niin vaikealta, että olen ratkaissut asian vain lähtemällä, kun en ole keksinyt muutakaan. Uudessa työssä vain samat ongelmat ovat toistuneet. Minulla on kyllä älyllistä potentiaalia hoitaa asioita ja se ilmeisesti näkyy ulospäin.

Henkisesti on vain todella uuvuttavaa olla kaiken vastuun kanssa yhtä yksin kuin lapsena, jolloin vanhemmat käyttäytyivät miten käyttäytyivät ja itse yritti pitää jonkinlaista järjestystä yllä kaaoksen keskellä.

Kai se sitten jotenkin onnistui, koska perheen nuoremmat eivät muistele lapsuutta yhtä vaikeana aikana. Minut tuo asetelma kuitenkin silloin poltti henkisesti loppuun. Teini-iässä aloin saada paniikkikohtauksia ja tuli itsemurhafantasioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kenelläkään muulla traumatisoituneella samaa kuin itsellä, että on periaatteessa keskittänyt pelkonsa yhteen fobiaan ja sitten on jotenkin todella rauhallinen ja kylmän hyvähermoinen stressaavissa tilanteissa?

Omalla kohdallani olen huomannut, että normaaleissa peloissa on auttanut se, kun se tapahtuu ja huomasi, että selvisikin hengissä ja pelko poistui. Tuossa traumafobiassa taas kaikki altistuminen vaan ylläpitää ja jopa pahentaa pelkoa. 

Ei. Minu kohdallani on ollut nin päin, että pelon toteutuminen on ainoastaan toditanut, että plko oli aiheellinen ja juuri niin musertavaa, kuin pelkäsinkin.

Minä olen yrittänyt todistaa itselleni, että vastoin aiempia huonoja kokemuksia, on järkevää yrittää tukeutua toisiin ihmisiin. Yritykset ovat menneet järkyttävällä metsään ja lisänneet ahdistusta.

Jos olet olosuhteiden pakosta ollut läpi harmaan kiven -tyyppiä, ei yrityksiä luopua tästä roolista katsota hyvällä. Ihmiset käyttäytyvät suorastaan vihamielisesti sinua kohtaan, jos et vaikutakaan niin reippaalta ja pärjäävältä kuin he ovat aiemmin ajatelleet.

He käyttäytyvät ikään kuin olisit aiemmin huijannut heitä, vaikka reippaana esiintyminen on ollut ainoa tapa olla olemassa, jolla sinua on ikinä siedetty. Jos yrität rikkoa sen ja näyttää tarvitsevuutesi, sinua aletaan taas uudelleen hylkiä.

Oleellista on tiedostaa, että on ihmisiä, joilta ei voi saada tukea ja lakata yrittämästä heidän kanssaan ja etsiä elämäänsä ihmisiä, joiden kanssa tätä voi aidosti kokeilla niin, että on mahdollisuus onnistua. Ihmissuhteessa on kuitenkin aina kyse kahdesta ihmisestä. 

Olen yrittänyt, mutten löydä heitä. Ihan kuin minussa olisi jokin merkki, joka saa ihmiset kohtelemaan minua hyvin välinpitämättömästi.

Sama havainto. Olen kai jollain lailla normaaliin yhteiskuntaan ja normaaleille ihmisille soveltumaton ikään kuin kehitysvammainen tunne-elämältä. Olen pohjimmiltani koko ajan surullinen ja ahdistunut enkä koe iloa oikein mistään. Lääkkeistä ei ole pahemmin apua.

Jos jättää ulkopuolelle kaikki mielen tuskat ja ulkopuolisuuden tunteet niin onko joku saanut ihan fyysistä energiaa ja päässyt irti uupumuksesta, kun on saanut traumansa hoidettua?

Vierailija kirjoitti:

Se mikä pilaa elämän on asenne ja takertuminen menneeseen.

Uutinen sinulle: traumat vaikuttavat ihmisen persoonallisuuteen. Takautumien vuoksi samat traumattiset kokemukset tapahtuvat uudelleen ja uudelleen. Kyse ei ole siitä etteikö ihminen yrittäisi vapautua traumoista: kyse on siitä etteivät traumat eivät päästä irti ihmisestä, jos niiden käsittely on kesken.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se mikä pilaa elämän on asenne ja takertuminen menneeseen.

Uutinen sinulle: traumat vaikuttavat ihmisen persoonallisuuteen. Takautumien vuoksi samat traumattiset kokemukset tapahtuvat uudelleen ja uudelleen. Kyse ei ole siitä etteikö ihminen yrittäisi vapautua traumoista: kyse on siitä etteivät traumat eivät päästä irti ihmisestä, jos niiden käsittely on kesken.

 On vain vain yksi elämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se mikä pilaa elämän on asenne ja takertuminen menneeseen.

Uutinen sinulle: traumat vaikuttavat ihmisen persoonallisuuteen. Takautumien vuoksi samat traumattiset kokemukset tapahtuvat uudelleen ja uudelleen. Kyse ei ole siitä etteikö ihminen yrittäisi vapautua traumoista: kyse on siitä etteivät traumat eivät päästä irti ihmisestä, jos niiden käsittely on kesken.

 On vain vain yksi elämä.

Mitä yrität tällä sanoa?

Vierailija kirjoitti:

Jos jättää ulkopuolelle kaikki mielen tuskat ja ulkopuolisuuden tunteet niin onko joku saanut ihan fyysistä energiaa ja päässyt irti uupumuksesta, kun on saanut traumansa hoidettua?

Mulla ainakin olo on helpottunut, kun olen karsinut elämästä triggeröiviä asioita. Jos työ, koti ja ystäväpiiri harrastuksia myöten on pelkkää toksista p*skaa, niin on vaikea pitää mieltä tyynenä. Onneksi näihin voi itse vaikuttaa, kun vain saa sen verran voimaa, että ymmärtää arvostaa itseään edes hitusen. Auttaa myös jos pystyy jonkun kanssa tutkimaan niitä triggeröiviä tekijöitä, että osaa jatkossa näitä välttää. Olen siis sellaista traumalaatua, että takerrun kaltoin kohteleviin ihmisiin sen sijaan, että voisin ne ohittaa.

Niin no mitä se auttaa kärvistellä ja hautoa asioita.

Ihminen sellainen että turtuu ja tulee lopulta riippuvaiseksi tuskasta.

Ei osaa enää elää oikein. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kenelläkään muulla traumatisoituneella samaa kuin itsellä, että on periaatteessa keskittänyt pelkonsa yhteen fobiaan ja sitten on jotenkin todella rauhallinen ja kylmän hyvähermoinen stressaavissa tilanteissa?

Omalla kohdallani olen huomannut, että normaaleissa peloissa on auttanut se, kun se tapahtuu ja huomasi, että selvisikin hengissä ja pelko poistui. Tuossa traumafobiassa taas kaikki altistuminen vaan ylläpitää ja jopa pahentaa pelkoa. 

Ei. Minu kohdallani on ollut nin päin, että pelon toteutuminen on ainoastaan toditanut, että plko oli aiheellinen ja juuri niin musertavaa, kuin pelkäsinkin.

Minä olen yrittänyt todistaa itselleni, että vastoin aiempia huonoja kokemuksia, on järkevää yrittää tukeutua toisiin ihmisiin. Yritykset ovat menneet järkyttävällä metsään ja lisänneet ahdistusta.

Jos olet olosuhteiden pakosta ollut läpi harmaan kiven -tyyppiä, ei yrityksiä luopua tästä roolista katsota hyvällä. Ihmiset käyttäytyvät suorastaan vihamielisesti sinua kohtaan, jos et vaikutakaan niin reippaalta ja pärjäävältä kuin he ovat aiemmin ajatelleet.

He käyttäytyvät ikään kuin olisit aiemmin huijannut heitä, vaikka reippaana esiintyminen on ollut ainoa tapa olla olemassa, jolla sinua on ikinä siedetty. Jos yrität rikkoa sen ja näyttää tarvitsevuutesi, sinua aletaan taas uudelleen hylkiä.

Oleellista on tiedostaa, että on ihmisiä, joilta ei voi saada tukea ja lakata yrittämästä heidän kanssaan ja etsiä elämäänsä ihmisiä, joiden kanssa tätä voi aidosti kokeilla niin, että on mahdollisuus onnistua. Ihmissuhteessa on kuitenkin aina kyse kahdesta ihmisestä. 

Olen yrittänyt, mutten löydä heitä. Ihan kuin minussa olisi jokin merkki, joka saa ihmiset kohtelemaan minua hyvin välinpitämättömästi.

Ymmärrän ja tää onkin ehkä jopa se vaikein asia, siis muut ihmiset ja ihmissuhteet. Plus ihan jo sekin että Suomessa on tosi vahva yksinpärjäämisen ja estyneisyyden kulttuuri, jolloin on haastavaa kenelle tahansa tutustua uusiin ihmisiin aikuisena. Se kai pitäisi vaan uudestaan ja uudestaan "ottaa turpiin" kunnes löytää oikeat ihmiset, tämähän menee jo äärimmäisen vaikeaksi kun kerääntyy tarpeeksi huonoja kokemuksia syystä tai toisesta. Että juu, koitan itsekin työstää asiaa ja vaikeaa on. Tsemppiä paljon sulle kaikkeen.

T. Eri

Vierailija kirjoitti:

Niin no mitä se auttaa kärvistellä ja hautoa asioita.

Ihminen sellainen että turtuu ja tulee lopulta riippuvaiseksi tuskasta.

Ei osaa enää elää oikein. 

Olen sekä C-PTSD että akuutin stressihäiriön sairastanut. Tuosta ensimmäisestä en ole vielä päässyt eroon. Olen aina ollut toksisen positiivinen selviytyjä. Kukaan ei uskoisi, että minulla on vaikeaa, kun olen niin valitamatta ja hienosti selviytynyt kaikista niistä vaikeuksista, joita elämäni varrella on tullut vastaan. En itke itseäni uneen, en koe ahdistusta, hymyilen, nauran, en halua elämääni mitään toksisuutta enkä tuskaa.

Ja kas vaan. Se C-PTSD on vaan ja pysyy, eikä ole lähtenyt. Olen ikään kuin koko ikäni ulkoistanut sen joksikin irralliseksi kivireeksi, jota en halua katsoa ja jonka en halua antaa pilata elämääni. Olen käynyt salilla, että jaksan vetää sitä. Olen hankkinut silmälaput, ettei minun tarvitse katsoa sitä. Olen keskittynyt hyvään ja kivaan ja rakkauteen ja valoon. Ja silti se reki on ja pysyy. Ja nyt en vaan enää jaksa vetää sitä. Tuntuu, ettei mikään doping tuo riittävästi voimaa sen vetämiseen. Haluan siitä eroon. Ihan sama, vaikken aina olisi se hymyilevä ja tasapainoinen söpöläinen, josta kaikki pitävät. Ihan sama. 

Vierailija kirjoitti:

Niin no mitä se auttaa kärvistellä ja hautoa asioita.

Ihminen sellainen että turtuu ja tulee lopulta riippuvaiseksi tuskasta.

Ei osaa enää elää oikein. 

Yrititkö olla avuksi vai purkaa omaa turhautumistasi siitä etteivät jotkut pääse eteenpäin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kenelläkään muulla traumatisoituneella samaa kuin itsellä, että on periaatteessa keskittänyt pelkonsa yhteen fobiaan ja sitten on jotenkin todella rauhallinen ja kylmän hyvähermoinen stressaavissa tilanteissa?

Omalla kohdallani olen huomannut, että normaaleissa peloissa on auttanut se, kun se tapahtuu ja huomasi, että selvisikin hengissä ja pelko poistui. Tuossa traumafobiassa taas kaikki altistuminen vaan ylläpitää ja jopa pahentaa pelkoa. 

Ei. Minu kohdallani on ollut nin päin, että pelon toteutuminen on ainoastaan toditanut, että plko oli aiheellinen ja juuri niin musertavaa, kuin pelkäsinkin.

Minä olen yrittänyt todistaa itselleni, että vastoin aiempia huonoja kokemuksia, on järkevää yrittää tukeutua toisiin ihmisiin. Yritykset ovat menneet järkyttävällä metsään ja lisänneet ahdistusta.

Jos olet olosuhteiden pakosta ollut läpi harmaan kiven -tyyppiä, ei yrityksiä luopua tästä roolista katsota hyvällä. Ihmiset käyttäytyvät suorastaan vihamielisesti sinua kohtaan, jos et vaikutakaan niin reippaalta ja pärjäävältä kuin he ovat aiemmin ajatelleet.

He käyttäytyvät ikään kuin olisit aiemmin huijannut heitä, vaikka reippaana esiintyminen on ollut ainoa tapa olla olemassa, jolla sinua on ikinä siedetty. Jos yrität rikkoa sen ja näyttää tarvitsevuutesi, sinua aletaan taas uudelleen hylkiä.

Oleellista on tiedostaa, että on ihmisiä, joilta ei voi saada tukea ja lakata yrittämästä heidän kanssaan ja etsiä elämäänsä ihmisiä, joiden kanssa tätä voi aidosti kokeilla niin, että on mahdollisuus onnistua. Ihmissuhteessa on kuitenkin aina kyse kahdesta ihmisestä. 

Olen yrittänyt, mutten löydä heitä. Ihan kuin minussa olisi jokin merkki, joka saa ihmiset kohtelemaan minua hyvin välinpitämättömästi.

Ymmärrän ja tää onkin ehkä jopa se vaikein asia, siis muut ihmiset ja ihmissuhteet. Plus ihan jo sekin että Suomessa on tosi vahva yksinpärjäämisen ja estyneisyyden kulttuuri, jolloin on haastavaa kenelle tahansa tutustua uusiin ihmisiin aikuisena. Se kai pitäisi vaan uudestaan ja uudestaan "ottaa turpiin" kunnes löytää oikeat ihmiset, tämähän menee jo äärimmäisen vaikeaksi kun kerääntyy tarpeeksi huonoja kokemuksia syystä tai toisesta. Että juu, koitan itsekin työstää asiaa ja vaikeaa on. Tsemppiä paljon sulle kaikkeen.

T. Eri

Kiitos samoin sinulle

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos jättää ulkopuolelle kaikki mielen tuskat ja ulkopuolisuuden tunteet niin onko joku saanut ihan fyysistä energiaa ja päässyt irti uupumuksesta, kun on saanut traumansa hoidettua?

Mulla ainakin olo on helpottunut, kun olen karsinut elämästä triggeröiviä asioita. Jos työ, koti ja ystäväpiiri harrastuksia myöten on pelkkää toksista p*skaa, niin on vaikea pitää mieltä tyynenä. Onneksi näihin voi itse vaikuttaa, kun vain saa sen verran voimaa, että ymmärtää arvostaa itseään edes hitusen. Auttaa myös jos pystyy jonkun kanssa tutkimaan niitä triggeröiviä tekijöitä, että osaa jatkossa näitä välttää. Olen siis sellaista traumalaatua, että takerrun kaltoin kohteleviin ihmisiin sen sijaan, että voisin ne ohittaa.

Oletko sinä löytänyt työn, joka ei vie järjettömästi voimavaroja? Olen pitkään yrittänyt etsiä sellaista, mutta huonolla menestyksellä. Toisinaan pohdin pitäisikö minun olla työelämässä lainkaan, kun tuntuu niin vaikealta koko ajan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se mikä pilaa elämän on asenne ja takertuminen menneeseen.

Uutinen sinulle: traumat vaikuttavat ihmisen persoonallisuuteen. Takautumien vuoksi samat traumattiset kokemukset tapahtuvat uudelleen ja uudelleen. Kyse ei ole siitä etteikö ihminen yrittäisi vapautua traumoista: kyse on siitä etteivät traumat eivät päästä irti ihmisestä, jos niiden käsittely on kesken.

 On vain vain yksi elämä.

Tuo on yksi tapa ajatella. Etkö usko, että ihmiset yrittävät elää elämäänsä parhaansa mukaan? Joillakin vain lähtökohdat voivat olla haastavammat kuin toisilla.

Traumatisoituminen ei ole valinta. Traumat ja niiden käsittely syövät niin paljon henkisiä voimavaroja, että kuka tahansa luopuisi traumoista, jos se vain olisi mahdollista. Mutta kun se ei ole mikään tietoinen päätös.

Traumat elävät kehossa, kunnes on löytynyt tapoja tulla toimeen niiden kanssa. Ja silloinkin elämä voi tarjota yllätyksiä. Mikään ei ole koskaan käsitelty loppuun niin kauan, kun elonpäiviä riittää.