Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

"Noin yleisesti, ei kannata koskaan kuvitella tietävänsä, millaista elämää joku muu elää. Kaikilla meillä on omat mörkömme, yleensä ne eivät näy ulospäin."

Tähän viestiin liittyen (kommentoit viestiäni) niin tarkoitin tavallisella elämällä sellaista mihin moni pystyy eli esim opiskelu tai ihmisten kanssa oleminen yms. Eli vaikka näillä ihmisillä olisi mörköjä elämässään niin siinä on silti eroa pystyykö ihminen silti elämään sitä arkeaan ja tekemään juttuja vai ei. Sillä tarkoitin sitä etten pysty tavalliseen elämään mitä moni muu. Moni, kun silti pyörittää arkeen. Ihmisen taustoja yms en voi tietää, mutta on eroja kuka tavallaan pystyy eri juttuihin ja homma pysyy kasassa tai sitten ei. 

Myös minä olin ennen lääkevastainen, mutta nykyään syön kolmea eri lääkettä ja tarvittaessa neljättä. Lääkkeiden avulla terapia tuli mahdolliseksi enkä enää muutenkaan haluaisi olla ilman lääkkeitä, on niistä jotain apua kuitenkin. 

Tässä joku kirjoitti, ettemme voi tietää, millaista elämää "toiset" elävät. Juu, emme, mutta kyllähän sen tietää, että on erilainen ja elää kapeampaa elämää, jos ei (seuraa kooste monen eri ihmisen ongelmista): pysty lähtemään kotoa, asumaan toisen ihmisen kanssa (vaikka haluaisi), matkustamaan, käymään töissä, menemään metroon/lentokoneeseen/ hissiin/ kellariin/ sillalle/ kävelytasanteille asuin- ja liikehuoneistoissa, puhumaan (edes arkipäivän asioista tyyliin annatko maitoa tai sitten tarvittavalla tasolla, jotta saisi toimivan yhteyden toiseen ihmiseen). 

Ja lääkkeistä. Itse en päässyt edes käsittelemään traumojani ennen lääkkeitä. Olin yhtä jumissa niiden kanssa kuin tuo hieman aiemmin kirjoittanut.

"Lainaaminen ei toimi, joten kopioin tekstistä osan. Tuo kaikki on suurin piirtein kuin omasta suustani. Pelkäsin lääkityksen sivuvaikutuksia, sen tekevän itsestäni zombin eikä se ratkaise mitään elämäni ongelmia. 

Onneksi lääkärini väänsi asiaa minulle rautalangasta riittävän monta kertaa ja kärsivällisesti. Nyt hyväksyn sen ajatuksen, että kyllä se suru, häpeä, pelko, mikä lie oli myös sairastuttanut minut. Nyt näen elämän ihan eri tavalla ja jaksan paremmin niiden raskaiden asioiden kanssa, jotka eivät lähde pois ja joille ei voi mitään. "

Kiitos viestistä. Lainaus ei toimi minullakaan. Kuitenkin otin tuon vastauksesi tähän. Ymmärrän myös mitä tarkoitat. Itselle oli silti parasta päästä puhumaan kaikesta. Asiat ovat tavallaan palanneet mieleeni. En ole päässyt käsittelemään niitä. Näin uskon, että lääke vaan turruttaisi kaikkea. Olen jo muutenkin elänyt sumussa liikaa. Nyt pitäisi oikeasti puhua tästä kaikesta ja käydä se läpi. Jos ymmärrät mitä tarkoitan. Minä olen esim käyttänyt lääkettä unettomuuteen. Siinäkin pitää vaan yrittää selvittää se alkusyy. Lääke on vaan avuksi. Tätä kaikkea tarkoitan viestissäni. 

Edelliseen virhe. Kirjoitin siis, että itselleni parasta oli päästä puhumaan kaikesta. Eli oikea lause olisi päästä puhumaan kaikesta. En siis ole vielä päässyt. Ja tämä kaikki pitäisi käsitellä. 

On myös lääkkeitä, jotka auttavat turtumuksesta pois, ei pelkästään lisää turruttavia lääkkeitä. Minä tarvitsin tuuppausta pois turtumuksesta. 

Itselle lääke antoi kykyä prosessoida asioita myös omin neuvoin kotona. Sitä prosessoitavaa on niin paljon enemmän kuin terapeutti pystyy olemaan elämässäni läsnä. Vasta lääkkeen myötä asioita olen oikeasti pystynyt prosessoimaan enkä vain pyörittelemään/olemaan niiden alla.

Vanhemmillani oli hirveä tarve kasvattaa niin, että lapsen kaikki möhläykset ja sääntöjen rikkomiset kerrottiin perheen ulkopuolelle, ja tyytymättömyyttä lapseen ei mitenkään salaitu, vaan nolattiin ja häpäistiin ulkopuolisten silmissä nykymittapuulla tosi sumeilematta.

Esim. äiti puhui melkein joka päivä puhelimessa kahden siskonsa tai muutaman oman lapsuudenkaverinsa kanssa. Toistuva puheenaihe oli se, mitä tyhmää tai väärää "meidän tyttö" oli taas kerran tehnyt. "Meidän tyttö on nyt loppuviikon arestissa koska nimitteli isäänsä, ei kehtaa edes sanoa millä tavalla." "... rikkoi peilin kun leikki sillä vaikka monta kertaa kiellettiin." "... oli käyttäytynyt taas levottomasti tunnilla, opettaja soitti."

Tai jos vaikka oltiin jossain ruokakaupassa, ja joku vieras täti tuli ihastelemaan, että "onpa ihana lapsi! Minkä ikäinen?" Niin vanhemmat töksäyttivät, että "8, mutta käyttäytyy kuin olis 5."

Tai kun oltiin jonkun serkkuni häissä, olin tyyliin 10 tai 11, ja siellä oli samanikäinen poika, johon olin heti hirveän ihastunut ja jota olin "kytännyt" jo joitakin tunteja uskaltamatta puhua hänelle. Isämme ajautuivat keskustelemaan samalla kun me olimme takavasemmalla pystymättä sanomaan mitään. Puhe kääntyi kasvatukseen, ja isäni sanoi, että "meidän tytölle on pitänyt antaa piiskaa jo kaksi kertaa tänä kesänä". Pojan isä sanoi, että "paha juttu, meidän poikakin on saanut piiskaa, mutta siitä on kyllä monta vuotta, kyllä se nykyään osaa jo käyttäytyä kuin iso poika."

Menin heti ihan punaiseksi ja itkuiseksi, ja toivoin että lattiaan olisi avautunut joku luukku jonka läpi olisin voinut hävitä näkyvistä. Vaikka fyysistä kuritustakin siis käytettiin, kyseessä ei ollut sellainen pahoinpitelykasvatus, jossa olisin saanut piiskaa vähän väliä pikkuasioista, vaan tämä oli ollut ainoa kerta lapsuudessani, kun olin saanut piiskaa ylipäänsä kaksi kertaa edes saman vuoden aikana. Silti isäni mainitsi sen kuin se olisi ollut edustava esimerkki siitä kuinka paha lapsi olin. (Sinänsä kertoo jotain jo se, että "ihanalla" 80-luvulla oli mahdollista ottaa tällainen asia ylipäänsä avoimesti puheeksi pelkäämättä että toinen tekee lasun.)

En keksi muuta selitystä sille, miksi kukaan haluaisi kasvattaa näin, kuin että vanhempianikin oli kasvatettu niin, ja heille oli omien traumojensa takia mahdotonta kestää ajatusta, että omat vanhemmat olivat silloin tehneet heille vääryyttä. Ennen murrosikää lapsi ihailee vanhempiaan helposti niin paljon, että kaikki säröä siihen ihailtavaan kuvaan aiheuttavat asiat helposti selitetään pois ilman että itsekään huomaa tekevänsä niin. Periaatteessa ihan samalla tavalla kuin aikuisena tapahtuu vaikka parisuhteissa.

Tästä kaikesta yllä kertomastani seuraa, että häpeän kertoa toisille ihmisille mistään virheistäni, edes vahingossa tekemistäni. Lykkään niistä aiheutuneiden huonojen seurausten käsittelyä niin pitkään, että ne ehtivät paisua paljon pahemmiksi kuin millaisia ne alun perin olivatkaan. Ehkä nöyryyttävin esimerkki on, että minulla oli toisessa jalassa kerran joku pieni vaiva, joka vähän vaikeutti liikkumista. Häpesin ensinnäkin viikkokaupalla ottaa yhteyttä terveyskeskukseen, ja toiseksi häpesin sitä omaa häpeämistäni, niin että lopulta hakeuduin hoitoon vasta kun naapuri teki huoli-ilmoituksen nähtyään liikkumiseni vaikeutuneen. Vaiva oli kyllä hoidettavissa, mitään ei menetetty, mutta eihän sen asioiden kuntoon saamisen tätä kautta olisi pitänyt tapahtua.

Ei ehkä yllätä että olen yksin asuva 45-vuotias vela, juuri siksi että olen kauhean lapsirakas. Pelotti ihan hirveästi tehdä samoja virheitä kasvattajana kuin mistä olen itse joutunut kärsimään. Ystävien ja vaikk työkaverien lapsia tapaan mielelläni ja olen heidän seurassaan, koska siihen ei liity mitään velvoitteita. Ystävämiehiä on samoin ollut koko aikuisikä, ja tavallaan olen aina kokenut olevani tyytyväinen tähän asiaintilaan kaipaamatta mitään enempää. Mutta erilaisella kasvatuksella asiat olisivat varmasti menneet "normaalimmin".

Kovuutta,sanoi työpsykologi mulle 2006. Kaikki mikä ei tapa niin se vahvistaa. Tolla ollaan menty ja vanhoja ei muistella.

Lapsuuden traumat tulevat ajoittain eteeni ja kompastelen niihin. Pääsen silti ylös, kiitos 9 vuoden terapian. Silti traumat ja etenkin hylkäämisen kokemus pistänyt pitkäksi aikaa maahan mm. avioeron ja vanhempien kuoleman vuoksi. Taas koitetaan nousta ja hyväksyä itsensä ja omat tunteet. Antaa niiden tulla ja mennä. En enää muuta voi. Nämä eväät annettu ja paljon töitä tehty, mutta kaikkea ei saa pyyhittyä. Sellaista kumia ei ole tehty, etteikö ne traumat ajoittain aktivoidu. Kunhan siitä pääsee nousemaan taas jaloilleen, niin kaikki on siedettävää. Elämässä silti paljon hyvää. Tiedän millaista on kunnon lämpimiä ihmisiä ympärillä, eikä niitä vahingoittavia. Olen vetänyt rajoja, ettei minua enää satuteta. 

Minua auttoi häpeän kanssa se, kun sain kokemuksia siitä, että virheistä voi kertoa ja niihin suhtaudutaan kannustavasti ja armollisesti. Tämä tapahtui uskonyhteisössä. Sitä voi kokeilla ehkä myös jonkun lempeän ja luotettavan ihmisen kanssa?

Täällä nyt muutama kommentoija ei näytä tajuavan, että se ei ole valintakysymys häiritseekö/pilaako traumat elämää vai ei. Te kuvittelette, että tässä ketjussa kirjoittavat vapaaehtoisesti joka päivä surkuttelevat menneisyyttään ja jumittavat menneisyydessä ja siitä johtuen eivät kykene normaaliin elämään. Ei, tästä ei ole kyse.

Kyse on epämääräisistä ja loppumattomista oireista (väsymys, ahdistus, fobiat, syömishäiriöt, riippuvuudet, pakko-oireet jne) jotka ovat alkaneet trauman seurauksena, ja joita on vaikea tai mahdotonta saada loppumaan vaikka kuinka käsittelisi/ei käsittelisi traumojaan. Ne elävät ikäänkuin omaa elämäänsä ja aktivoituvat tahdon vastaisesti tai ovat jatkuvasti päällä, tehden elämästä kärsimystä.

Jos te kykenette sisulla menemään eteenpäin vaikeasta menneisyydestä huolimatta, niin hienoa, mutta puhutte silloin eri asiasta. Meistäkin moni jaksoi vuosia tai vuosikymmeniä puskea eteenpäin KUNNES nuo lamaannuttava oireet ilmaantuivat. Tervetuloa takaisin ketjuun kun se vakava masennus tai ahdistuneisuushäiriö iskee, katsotaan sitten kuinka teiltä sujuu arki!

Vierailija wrote:

Kovuutta,sanoi työpsykologi mulle 2006. Kaikki mikä ei tapa niin se vahvistaa. Tolla ollaan menty ja vanhoja ei muistella.

Haepa vitsa, sanoi äiti mulle 1985.

Syö paskaa, sanoi koulukiusaaja mulle 1988.

Sinusta ei ikinä tule mitään, sanoi matikanopettaja mulle 1991.

Sellaista se on kun uskotellaan että kovuudessa on muka jotain hirmu hienoa, sanon minä itselleni 2023.

" Nämä eväät annettu ja paljon töitä tehty, mutta kaikkea ei saa pyyhittyä. Sellaista kumia ei ole tehty, etteikö ne traumat ajoittain aktivoidu. Kunhan siitä pääsee nousemaan taas jaloilleen, niin kaikki on siedettävää. Elämässä silti paljon hyvää. Tiedän millaista on kunnon lämpimiä ihmisiä ympärillä, eikä niitä vahingoittavia. Olen vetänyt rajoja, ettei minua enää satuteta. "

Niinpä. Ja sekin on hyvä muistaa, että se, jolla on aina ollut vain niitä ei-vahingoittavia ihmissuhteita, voi joutua jonkun satuttamaksi silti tai menettää nämä tärkät ihmisensä järkyttävällä tavalla. Toki nouseminen on helpompaa, kun on pohjan ansiosta resilienssiä, mutta tilanteet voivat silti muuttua. Ja vaikka vetäisi rajoja, joku voi ehtiä satuttaa ennen kuin se raja ehdittiin vetää. 

Vierailija wrote:

Täällä nyt muutama kommentoija ei näytä tajuavan, että se ei ole valintakysymys häiritseekö/pilaako traumat elämää vai ei. Te kuvittelette, että tässä ketjussa kirjoittavat vapaaehtoisesti joka päivä surkuttelevat menneisyyttään ja jumittavat menneisyydessä ja siitä johtuen eivät kykene normaaliin elämään. Ei, tästä ei ole kyse.

Kyse on epämääräisistä ja loppumattomista oireista (väsymys, ahdistus, fobiat, syömishäiriöt, riippuvuudet, pakko-oireet jne) jotka ovat alkaneet trauman seurauksena, ja joita on vaikea tai mahdotonta saada loppumaan vaikka kuinka käsittelisi/ei käsittelisi traumojaan. Ne elävät ikäänkuin omaa elämäänsä ja aktivoituvat tahdon vastaisesti tai ovat jatkuvasti päällä, tehden elämästä kärsimystä.

Jos te kykenette sisulla menemään eteenpäin vaikeasta menneisyydestä huolimatta, niin hienoa, mutta puhutte silloin eri asiasta. Meistäkin moni jaksoi vuosia tai vuosikymmeniä puskea eteenpä

Erittäin hyvin sanottu. Traumatisoitumisessa ei ole kyse surkuttelusta ja "märehtimisestä". Suurin osa trauman kokeneista unohtaisi mieluiten siihen johtaneet tapahtumat kokonaan mutta vaikka ne blokkaisi pois tietoisesta mielestä, niin alitajunta ja keho muistavat. Kehoon jäänyt muistijälki oireilee sitten mitä erilaisemmilla tavoilla: säpsähtelyllä, ylimitoitetuilla tunnereaktioilla, epäsopivissa tilanteissa nauramisella, päänsärkyinä, korkeana verenpaineena, vatsa- ja suolisto-ongelmina, apaattisuutena, ylenpalttisena suorittamisena ja touhukkuutena, aivosumuna, vaikeuksina saada oma-aloitteisesti asioita aikaan, hengenahdistuksena, rytmihäiriöinä, addiktioina jne. Lista on lähes loputon.

Olen huomannut, että mitä enemmän joku vähättelee traumatisoituneita ja mt-ongelmaisia sekä kehuu omaa vahvuuttaan, sitä enemmän ja useammin hän muistelee menneisyydessään tapahtuneita vääryyksiä. Traumatisoitumisen ironia on usein siinä, että ne pahimpia traumoja saaneet eivät aina tunnista omaa tilaansa ja luulevat olevansa täysin terveitä. Sellaisia, jotka eivät turhista valita ja joista muidenkin kuuluisi ottaa vähän oppia. Jos traumaa ei saa purettua, se kyllä jatkaa oireilua niin kauan, että sitä viimein aletaan purkaa. On vain ikävää kaikkien kannalta, jos ja kun se oireilu ilmenee besserwisseröintinä, haukkumisena, mitätöintinä ja empatiakyvyttömyytenä. Näitä on tosin pidetty normaalin suomalaisen aikuisen käytösmalleina, mikä kertoo siitä, että suomalainen kulttuuri kokonaisuudessaan on trauman läpäisemä. Täällä ei useimmilla olisi varaa kritisoida tai kyseenalaistaa kenenkään traumatisoitumista.

Minäkin mietin usein sitä, että vaikka kuinka olen vuosia yrittänyt unohtaa kaiken kokemani niin kyllä se silti päivittäin vaikuttaa siihen miten koen itseni tai miten toimin eri tilanteissa. Toisaalta tietysti se on myös ihmisen luonteestakin. Itsellä on jo valmiiksi vähän sellainen persoona mikä korostaa esim jännittämistä yms epävarmuutta. En olisi varmaan koskaan mikään itsevarmin. Samoin kukaan ei varmaan tahallaan haluaisi miettiä näitä juttuja. Silti ne vaan tulevat usein mieleen. Minulla esim ihmisten kanssa toimiessa. On vaikeaa yrittää selvitä niistä tilanteista, kun harva ihminen voi välittää niitäkään. Toisaalta taas jos vältän niitä niin sitten tuntuu vieläkin vaikeammalta enää esim puhua muiden kanssa. Samoin ymmärrän sen, että moni varmaan jännittää eri tilanteita. Minulla, kun se on vaan sitä että koen olevani ihan epäonnistunut ja mieleen tulee kaikki ikävät kokemukset. Oikeastaan se häpeä itsestäni ja epävarmuus oikein nousee esiin.Joku pelkää koiria ja joku kuten minä taas ihmisiä kaikkien ikävien juttujen myötä. Toki jaottelen mielessäni ihmisiäkin eri luokkiin. Toki tämäkin on yleistystä, mutta joku vanhus on turvallisempi vaihtoehto kuin joku nuorempi yms. Onhan tämäkin typerää, mutta olen niin kauan elänyt sellaista elämää missä en ole saanut hyviä kokemuksia ihmisistä. Niistäkin joku kirjoitti ja tärkeää olisi saada jotain hyvää.

Katsoin tässä vähän aikaa sitten yhden ihmisen videoita. Hän siis pitää vlogia ja kuvaa videoitaan. Kertoi kuinka ikävien tapahtumien aikana oikein heräsi siihen, että oli hyviä ihmisiä ympärillä ja se kaikki auttoi, eikä ollut yksin. Siinä itsekin aloitin miettiä, että itselleni sattuisi jotain esim terveyttä uhkaavaa ja tarvisin edes vähän tukea ja apua niin ei minulla olisi sellaisia ihmisiä, kun ei oikeastaan ole edes ketään. Samalla en itsekään edes tahdo kuormittaa muita tai edes liikaa kertoa asioistani. Silti joillakin on vaan paljon läheisiä ja he oikeasti voivat ihan kunnolla tukeutua heihin aina tarvitessaan. Aloin paljon miettiä sitä. Yksinäisyys on itselleni todella tuttua. Se on ollut mukanani hyvin pitkään. Tavallaan minulle olisi oudompaa omata paljon läheisiä, kun en ole siihen tottunut. Helpostihan ihminen ajattelee, että pärjää yksinkin. Näin olen itsekin miettinyt. Nyt myöhemmin ymmärrän sen, ettei se ole ihan niinkään.

Toivon, että nämä vastaus ja lainaus painikkeet alkaisivat nyt toimia, kun vaikeaa vastata haluamaansa viestiin. Ehkä tämä toimii nyt tai sitten ei. 

Edelliseen minun piti siis vastata yhteen viestiin, mutta eipäs nuo vastaa ja lainaa jutut toimi edelleenkään puhelimessa. Uudistuksen jälkeen lakkasivat toimimasta. Miten muilla? 

Ei pysty lainaamaan, joten kirjoitan tähän ilman lainausta. 

Tiedostan sen, että läheisiä ja hyviä ihmissuhteita ei saa, ellei itse ole valmis olemaan hyvä ja läheinen ihmissuhde sille toiselle. On uskallettava mennä lähelle, olla haavoittuvainen jne. Muuten ei vaan kertakaikkiaan synny riittävän hyvää ja läheistä suhdetta. Toki pitää olla erittäin tarkkana siinä, ettei lähde tähän vääränlaisen ihmisen kanssa ja kiinnity johonkin sairaaseen kuvioon, siinä mielessä yksinäisyys on parempi vaihtoehto kuin se.

Itselläni ei ole tuollaista epävarmuutta, että pelkäisin ihmisiä. Minua pidetään sosiaalisena. Työssä voin olla esimies tai muu muihin asiantuntija-asemassa oleva ihminen, ei hävetä eikä pelota. Kuitenkin sisällä kaihertaa joku sellainen irrallisuuden ja erilaisuuden ydin, ikään kuin olisin kuplassa ja muut sen ulkopuolella vapaana maailmassa. Enkä ole onnistunut luomaan itselleni perhettä myöskään.

Onko muilla (lapsuusajan kompleksinen trauma) samaa, että ei osaa ikinä arvioida, mikä on sopiva tapa toimia. Sitä on joko liian lähellä tai liian kaukana, liian avoin tai liian sulkeutunut, liian etäinen tai liian avulias, joustaa rajoistaan tai räjähtää lopulta jne jne.?