Lue keskustelun säännöt.
Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?
17.05.2023 |
Ihmissuhteet ovat olleet traumojen takia todella vaikeita ja töissäkin traumoista on ollut paljon haittaa. Kuka samaistuu?
Kommentit (3141)
Tänä aamuna tuntuu taas siltä, että pahinta on yksinäisyys, mikä tästä kaikesta aiheutuu. Elän omassa kuplassani irralla maailmasta. Haluaisin olla kuin muutkin ja normaalissa yhteydessä heidän kanssaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
https://www.youtube.com/live/a2Vuqy1Vb9Y?si=ZK4f9r3td7QdH-2c
Tässä on erittäin hyvä video.
Opioidijärjestelmän yliaktivoituminen aiheuttaa dissosiaatiota ja turtumusta. Tai siis ihmisen opioidijärjestelmä aktivoituu vahvasti, jotta ihminen selviäisi ja seurauksena on dissosiaatio.
Naltreksoni blokkaa opioideja ja voi näin auttaa pois dissosiaatiosta. Toimii ainakin itselläni melko hyvin. Pitää vaan olla valmis ja riittävästi tukea, koska sitten asiat nousevat pinnalle käsiteltäväksi. Se on hinta dissosiaation purkamiselle.
Kirjoitin aiemmin vastauksia kysymyksiin, joita joku esitti lääkkeistä ja terapiasta ja tämä liittyy tuohon edelliseenkin viestiin (dissosiaation purkaminen). Tuli mieleen kirjoittaa vielä yksi iso asia, minkä liitän terapiaprosessiin. Musta on tuntunut, että mun "mieli on auennut" (eli varmaan dissosiaatio vähentynyt. Omalla tavallaan turvallisessa dissosiaatiokuplassa olo on vähentynyt, koska mieleen oikein tulvimalla tulvii kaikkia erilaisia muistoja ja oivalluksia mitä on saattanut vaikka tapahtua vuosia sitten enkä silloin ole vain tajunnut sitä. Tämä on suurimmaksi osaksi tosi kivuliasta ja selittää varmasti osan siitä miksi voin niin huonosti. Mulla on esimerkiksi sellaista, että herään aamukauhuihin ja mielessä muistoja ja henkilöitä menneistä. Sitten yritän käsitellä näitä ja liittää ne osaksi elämäntarinaani, mikä on terapian yksi tavoitekin. Vaikka traumapsykoterapia prosesseineen onkin mulle ihan älyttömän raskasta, uskon sen toimivan.
Vierailija kirjoitti:
https://www.youtube.com/live/a2Vuqy1Vb9Y?si=ZK4f9r3td7QdH-2c
Tässä on erittäin hyvä video.
Opioidijärjestelmän yliaktivoituminen aiheuttaa dissosiaatiota ja turtumusta. Tai siis ihmisen opioidijärjestelmä aktivoituu vahvasti, jotta ihminen selviäisi ja seurauksena on dissosiaatio.
Naltreksoni blokkaa opioideja ja voi näin auttaa pois dissosiaatiosta. Toimii ainakin itselläni melko hyvin. Pitää vaan olla valmis ja riittävästi tukea, koska sitten asiat nousevat pinnalle käsiteltäväksi. Se on hinta dissosiaation purkamiselle.
Tiedätkö estääkö se myös mielihyvää? Eikö elimistön omat opioidit liity siihen jotenkin..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://www.youtube.com/live/a2Vuqy1Vb9Y?si=ZK4f9r3td7QdH-2c
Tässä on erittäin hyvä video.
Opioidijärjestelmän yliaktivoituminen aiheuttaa dissosiaatiota ja turtumusta. Tai siis ihmisen opioidijärjestelmä aktivoituu vahvasti, jotta ihminen selviäisi ja seurauksena on dissosiaatio.
Naltreksoni blokkaa opioideja ja voi näin auttaa pois dissosiaatiosta. Toimii ainakin itselläni melko hyvin. Pitää vaan olla valmis ja riittävästi tukea, koska sitten asiat nousevat pinnalle käsiteltäväksi. Se on hinta dissosiaation purkamiselle.
Tiedätkö estääkö se myös mielihyvää? Eikö elimistön omat opioidit liity siihen jotenkin..
Elimistön opioidijärjestelmän kuuluu olla tasapainossa, muuten tulee ongelmia - puutteesta ja ylimäärästä. Kun elimistö ylilyö opioidijärjestelmän päälle, tulee dissosiaatiota ja addiktioherkkyyttä (alkoholi, ruoka tms). Kun tilanne palautellaan normaalimmaksi, katoaa mielihyvä tunnesyömisestä ja -juomisesta, mielihyvästä, jota käytetään itsensä harhauttamiseen muista tunteista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitin aiemmin vastauksia kysymyksiin, joita joku esitti lääkkeistä ja terapiasta ja tämä liittyy tuohon edelliseenkin viestiin (dissosiaation purkaminen). Tuli mieleen kirjoittaa vielä yksi iso asia, minkä liitän terapiaprosessiin. Musta on tuntunut, että mun "mieli on auennut" (eli varmaan dissosiaatio vähentynyt. Omalla tavallaan turvallisessa dissosiaatiokuplassa olo on vähentynyt, koska mieleen oikein tulvimalla tulvii kaikkia erilaisia muistoja ja oivalluksia mitä on saattanut vaikka tapahtua vuosia sitten enkä silloin ole vain tajunnut sitä. Tämä on suurimmaksi osaksi tosi kivuliasta ja selittää varmasti osan siitä miksi voin niin huonosti. Mulla on esimerkiksi sellaista, että herään aamukauhuihin ja mielessä muistoja ja henkilöitä menneistä. Sitten yritän käsitellä näitä ja liittää ne osaksi elämäntarinaani, mikä on terapian yksi tavoitekin. Vaikka traumapsykoterapia prosesseineen onkin mulle ihan älyttömän raskasta, uskon sen toimivan.
Kuulostaa juuri siltä miltä käsittääkseni pitäisikin. Olen etsimässä terapeuttia kriisiterapian jälkeen. Mitä tuossa sinun terapiassasi tapahtuu? Mihin pitäisi kiinnittää huomioita terapeutin valinnassa? Oliko sinun helppoa luottaa terapeuttiin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://www.youtube.com/live/a2Vuqy1Vb9Y?si=ZK4f9r3td7QdH-2c
Tässä on erittäin hyvä video.
Opioidijärjestelmän yliaktivoituminen aiheuttaa dissosiaatiota ja turtumusta. Tai siis ihmisen opioidijärjestelmä aktivoituu vahvasti, jotta ihminen selviäisi ja seurauksena on dissosiaatio.
Naltreksoni blokkaa opioideja ja voi näin auttaa pois dissosiaatiosta. Toimii ainakin itselläni melko hyvin. Pitää vaan olla valmis ja riittävästi tukea, koska sitten asiat nousevat pinnalle käsiteltäväksi. Se on hinta dissosiaation purkamiselle.
Tiedätkö estääkö se myös mielihyvää? Eikö elimistön omat opioidit liity siihen jotenkin..
Tämä on nyt ihan maallikon mutuilua, mutta kirjoitan pohdintaani.
Minulla traumassa mieli hakeutuu turtaan dissosiaatioon. Keho alkaa kerryttää painoa, syöminen ohjautuu nälästä tunteen pohjalta toimimiseen. Kipuja ei juurikaan tunnu. Verenpaine pysyy normaalina/ matalana. Samoin syke. Ei ahdista hyrränä, ei itketä tuskasta.
Ystävällä traumassa lähti paino jyrkkään laskuun, vaikka söi nälkäänsä koko ajan, verenpaine kohosi, mieli oli ahdistunut ja itki tuskaansa, särki jatkuvasti jostain.
Olisi mahdollista, että meidän molempien opiaattijärjestelmä meni shokin myötä epäkuntoon. Minulla opiaatteja syntyi liikaa, hänellä ei tarpeeksi. Minun elimistöni ja mieleni on lähtenyt palautumaan normaalimmaksi opioidiantagonistilla, joten ainakin omalla osalla vaikuttaisi olleen kyse tästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulta on tapettu isä ja myöhemmin ex-mies. Eri tapahtumia, pienet tuomiot tekijöille- toinen istui vain tutkintovankeuden. Traumaa on varmasti jäänyt ja paljon, missään niitä ei ole hoidettu. Ihan vaan itseksein yrittänyt selvitä elämässä. Joskus naurattaa, kun joltain on " kynsi katkennut tai smootie läikahtänyt vaatteelle" , niin on siinä jo tarve terapiaan. Kyllä nämä mietityttää.
Sinähän voisit vaikka perustaa oman ketjun sille, miten sinua naurattaa toisten mielen heikkous, kun olet itse selvinnyt kaikesta varsin mallikkaasti?
(Sen huomaa, ettei traumoja ole hoidettu missään.)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulta on tapettu isä ja myöhemmin ex-mies. Eri tapahtumia, pienet tuomiot tekijöille- toinen istui vain tutkintovankeuden. Traumaa on varmasti jäänyt ja paljon, missään niitä ei ole hoidettu. Ihan vaan itseksein yrittänyt selvitä elämässä. Joskus naurattaa, kun joltain on " kynsi katkennut tai smootie läikahtänyt vaatteelle" , niin on siinä jo tarve terapiaan. Kyllä nämä mietityttää.
Sinähän voisit vaikka perustaa oman ketjun sille, miten sinua naurattaa toisten mielen heikkous, kun olet itse selvinnyt kaikesta varsin mallikkaasti?
(Sen huomaa, ettei traumoja ole hoidettu missään.)
Niin varmaan. Olen vaan vuosikymmeniä ihmetellyt, kun kaikkien täytyy päästä terapiaan. Toki ymmärtää jos on oikeita aiheita. Ei pahalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulta on tapettu isä ja myöhemmin ex-mies. Eri tapahtumia, pienet tuomiot tekijöille- toinen istui vain tutkintovankeuden. Traumaa on varmasti jäänyt ja paljon, missään niitä ei ole hoidettu. Ihan vaan itseksein yrittänyt selvitä elämässä. Joskus naurattaa, kun joltain on " kynsi katkennut tai smootie läikahtänyt vaatteelle" , niin on siinä jo tarve terapiaan. Kyllä nämä mietityttää.
Sinähän voisit vaikka perustaa oman ketjun sille, miten sinua naurattaa toisten mielen heikkous, kun olet itse selvinnyt kaikesta varsin mallikkaasti?
(Sen huomaa, ettei traumoja ole hoidettu missään.)
Niin varmaan. Olen vaan vuosikymmeniä ihmetellyt, kun kaikkien täytyy päästä terapiaan. Toki ymmärtää jos on oikeita aiheita. Ei pahalla.
No, sillekin voi perustaa oman ketjun tai etsiä jonkun jo olemassa olevista. Vähän tuntuu siltä, että täällä on ihan turha sinulle perustella, miksi "kaikkien täytyy päästä terapiaan", kun tässä ketjussa ei edes ole "kaikki", vaan he, joita asia koskee.
Tänään on ollut taas sellainen olo, että ehkä tämä trauma vielä helpottaa, mutta tulenko ikinä osaamaan kiinnittyä oikealla tavalla toiseen ihmiseen tai edes löytämään sellaista, jonka kanssa voisi yrittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuule, kyllä se on aikaa sitten käsitelty. Eikä millään loputtomalla lässytyksellä terapiassa, vaan ihan sillä ett rakentaa oman hyvän elämän, ja jättää menneisyyden sinne menneeseen. Hoitaa sen oman perheen ja opinnot ja työt kunnolla, eikä siten kuten omassa lapsuudessa elettiin.
Se on ihan mahdollista, mutta alkuun pääsee vasta kun lakkaa säälimästä itseä ja miettimässä että kuinka paljon takamatkalta muihin verrattuna aloittaakaan. Moni ei koskaan pääse siihen vaiheeseen, vaan jatkaa sitä passiivista oleilua, kun "maailmassa on virhe ja epäreiluus ja noi muut pääsee helpommalla". No niin on, takamatkalta pitää vaan yrittää vielä kovemmin, eikä miettiä niitä traumoja ja miten kaikki hyvä muka olisi ihan mahdotonta saavuttaa, koska lapsuus ja traumat.
Ymmärrän kyllä että ärsyttää ajatus, että toisin itse asennoitumalla niistä traumoista olisi jo voinut päästä ohi. Etenkin, jos oma elämä on mennyt samaa rataa kun niiden kelvottomien vanhempiensa, ja on vain siirtänyt trauman seuraavaan sukupolveen moniongelmaisia.
Et tunnu lainkaan ymmärtävän/ottavan huomioon, että traumat muuttavat ihmistä/voivat estää normaalin kasvun. "Hyvää elämää" on mahdotonta rakentaa, kun ei edes tiedä, mitä se tarkoittaa. Ei koe ansaitsevansa elämässä mitään, voi jopa haluta vain kuolla jo pois kärsimästä. Ei ole omaa identiteettiä, ei tiedä, mitä elämältä haluaa tai että ylipäänsä voisi haluta jotain, että olisi edes oikeutta elää. On voinut parikymmentäkin pitkää vuotta vain keskittyä siihen, että selviytyy hengissä. Ei pysty luottamaan toisiin eikä itseensä. Ei ole koskaan saanut oppia, miten "normaalia elämää" eletään. Voi olla kehittynyt persoonallisuushäiriötä, addiktioita tms. jotka hitaasti tuhoavat ihmistä.
Hienoa, että sinä olet selviytynyt kamalista kokemuksistasi vain jättämällä ne taakse, mutta en ymmärrä, miksi sua noin korventaa se, että joku toinen tarvitsee selviytyäkseen muiden apua. Kirjoitat oman perheen hoitamisesta kunnolla, mutta tarkoittaako se sulle sitä, että inhoat ja sätit läheisiäsi, kun heillä on vaikeaa ja tarvitsevat tukea?
Tämä on hyvä viesti. Sivusta tähän kirjoitan. Tuli omakin elämäni mieleen. Minäkin olen vähän kuin vailla identiteettia ja jännitän kaikkea. En tiedä mitä haluan ja jos tiedän niin koen ettei minusta kuitenkaan ole siihen. Keskityin vuosia siihen, että toipuisin. Samalla vähän kuin unohtaen itseni ja elin kuplassani. Sitten yksi tilanne voi muuttaa kaiken enkä oikeasti ole edes toipunut. Vaikka elämäni menisi eteenpäin ja näennäisesti pärjäisin jotenkin niin se ei ole totuus. Todellisuudessa elämäni menee edelleen monissa asioissa trauman sanelimassa raameissa. En sillä tavalla elä tavallista elämää mitä moni muu.
Noin yleisesti, ei kannata koskaan kuvitella tietävänsä, millaista elämää joku muu elää. Kaikilla meillä on omat mörkömme, yleensä ne eivät näy ulospäin.
Vierailija kirjoitti:
Mä olen lukenut tätä ketjua jonkin aikaa. Sellainen kysymys pyörii mielessä, että kun moni täällä toivoisi ystävyyttä ja minä myös, mutta samalla mulla on sellainen tunne, etten esimerkiksi jaksaisi monta täällä kirjoittelevaa ystävänä, vaan kaipaisin sellaista normaalia ja perusoptimistista mutta silti empaattista ystävää. Sellaista joka ei kuormita. Noh, sellaisillahan on jo ne normaalit ystävät eikä he kaipaa meidän kaltaisia, koska just kuormitetaan heitä. Niin että onko tälle edes ratkaisua, kun itsekään ei jakseta itsemme kaltaisia?
Tämä oli hyvin sanottu, ja olen itse asiassa hämmästynyt, että jumitat traumoissasi. Yleensä noin fiksut pääsevät niistä ylitse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen lukenut tätä ketjua jonkin aikaa. Sellainen kysymys pyörii mielessä, että kun moni täällä toivoisi ystävyyttä ja minä myös, mutta samalla mulla on sellainen tunne, etten esimerkiksi jaksaisi monta täällä kirjoittelevaa ystävänä, vaan kaipaisin sellaista normaalia ja perusoptimistista mutta silti empaattista ystävää. Sellaista joka ei kuormita. Noh, sellaisillahan on jo ne normaalit ystävät eikä he kaipaa meidän kaltaisia, koska just kuormitetaan heitä. Niin että onko tälle edes ratkaisua, kun itsekään ei jakseta itsemme kaltaisia?
Tämä oli hyvin sanottu, ja olen itse asiassa hämmästynyt, että jumitat traumoissasi. Yleensä noin fiksut pääsevät niistä ylitse.
Olen eri, mutta pidän ystäväni erillään traumoistani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko vielä kysyä, että miten te jaksatte eteenpäin silloin jos näyttää ettei mikään auta ja voimat lopussa. Oikeastaan olen itse yrittänyt jaksaa ja monesti mennyt eteenpäin. Nyt se on vaan sitä, että muutama päivä menee ehkä hyvin. Sitten koko elämän totuus ja se kokonaistilanne vaan taas vyöryy mieleeni. En viitsi kirjoittaa elämästäni enempää tällä hetkellä, mutta en vaan oikein jaksa nyt. 732
Ei ole tuollaista, mutta onko kokeiltu kaikki mahdolliset lääkitykset? Miten tuo oireilee fyysisesti?
Kysyt lääkkeistä. Ehkä asiasta. Silti en ole koskaan käyttänyt mitään mieliala yms lääkkeitä. On silti hyvin toivoton olo. En ehkä ole vielä siinä pisteessä mitä moni muu kuitenkaan. Silti koen jatkuvasti elämästäni surua ja en koe olevani onnellinen. Fyysisesti olo vaihtelee. Välillä voimat loppu.
Jos sinulla on rahaa, mene yksityisen puolen psykiatrille keskustelemaan lääkityksestä. Eikö tuossa pisteessä oikeasti olla jo siinä pisteessä, että jotain olisi hyvä tehdä asialle? Elämäsi valuu ohi. Nämä sairaudet ovat siitä ikävuä, että ihmiset pystyvät rämpimään niiden kanssa yllättävän pitkään, kun joku muu sairaus pakottaisi lääkäriin aiemmin. Silti se estää elämää tapahtumasta koko ajan.
Kiitos viestistäsi. Silti sitä on vaan niin vaikeaa selittää miten ajattelen esim lääkkeistä itseni kohdalla. En siis todellakaan paheksu niitä käyttäviä tai luule niiden olevan täysin pahasti yms. Silti koen, että kaikesta huolimatta pärjään näin. En välttämättä typerästi todettuna edes ole sairas. Jaksan aika jotenkin eteenpäin. Eniten elämääni vaikuttaa kokemani asiat ja niiden tuomat muistot. Nuo kaikki kokemukset ovat jatkuvasti mukana elämässäni. Tämä näkyy esim siinä miten pystyn tai en pysty toimimaan ihmisten kanssa tai miten esim pitäisi uskaltaa tehdä asioita. Näin tuo kaikki kaventaa elämääni ja tähän liittyy paljon eri asioita. En kirjoita nyt kaikesta. Silti mikään lääke ei tavallaan poista niitä kokemuksia mielestäni tai muuta elämääni niiden osalta. Jos nyt lähden lääke kokeiluun niin tavallaan näen asian niin, että tuhoan itseäni lisää. Ehkä tämäkin ajatus on vieras monille. Silti sairaus ei minun kohdallani estä elämää niin kuin ehkä sinäkin ajattelit. Se mikä estää ovat nuo ikävät kokemukset ja muistot sekä kokemukset tilanteista jossa joku ihminen on kohdellut väärin sekä häpeän tunteet. Tämä kaikki estää elämästä, mutta sairautta tämä ei ole vaan surua, häpeää ja pelkoa joskus vihaa.
Vierailija kirjoitti:
Tänään on ollut taas sellainen olo, että ehkä tämä trauma vielä helpottaa, mutta tulenko ikinä osaamaan kiinnittyä oikealla tavalla toiseen ihmiseen tai edes löytämään sellaista, jonka kanssa voisi yrittää.
Minä olen ollut myös yksinäinen pitkään. En osaa enää tutustua tai luottaa.
Vierailija wrote:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitin aiemmin vastauksia kysymyksiin, joita joku esitti lääkkeistä ja terapiasta ja tämä liittyy tuohon edelliseenkin viestiin (dissosiaation purkaminen). Tuli mieleen kirjoittaa vielä yksi iso asia, minkä liitän terapiaprosessiin. Musta on tuntunut, että mun "mieli on auennut" (eli varmaan dissosiaatio vähentynyt. Omalla tavallaan turvallisessa dissosiaatiokuplassa olo on vähentynyt, koska mieleen oikein tulvimalla tulvii kaikkia erilaisia muistoja ja oivalluksia mitä on saattanut vaikka tapahtua vuosia sitten enkä silloin ole vain tajunnut sitä. Tämä on suurimmaksi osaksi tosi kivuliasta ja selittää varmasti osan siitä miksi voin niin huonosti. Mulla on esimerkiksi sellaista, että herään aamukauhuihin ja mielessä muistoja ja henkilöitä menneistä. Sitten yritän käsitellä näitä ja liittää ne osaksi elämäntarinaani, mikä on terapian yksi tavoitekin. Vaikka traumapsykoterapia prosesseineen onkin
En tiedä toimiiko lainaus, kun tämä näkymä on muuttunut, mutta yritän vastata.
Edellisellä sivulla kerroin mitä terapiassa tapahtuu. Se on pitkään ollut pelkkää juttelua, alussa tehtiin kehollisia harjoituksia ja tulevaisuudessa ehkä EMDR:ää. Minulle suositeltiin miesterapeuttia, että saisin turvallisen kokemuksen miehestä, vaikka olisin halunnut naisterapeutin. Otin sen miesterapeutin. Minulle tärkeää oli, että terapeutti on aktiivinen ja osallistuu keskusteluun, sillä pohjalla oli huono ja ongelmia vain pahentanut terapia, jossa terapeutti istui yleensä ihan hiljaa ja vain kuunteli. Kannattaa siis miettiä tällaisia toiveita. Terapeutin haastattelussa kysyin asiasta suoraan.
Pystyn luottamaan terapeuttiin kai riittävän hyvin, en ole varma. Kieltämättä vaikeaa puhua joistain asioista, joten kieliikö se sitten luottamuksen puutteesta, en tiedä.
Silti koen, että kaikesta huolimatta pärjään näin. En välttämättä typerästi todettuna edes ole sairas. Jaksan aika jotenkin eteenpäin. Eniten elämääni vaikuttaa kokemani asiat ja niiden tuomat muistot. Nuo kaikki kokemukset ovat jatkuvasti mukana elämässäni. Tämä näkyy esim siinä miten pystyn tai en pysty toimimaan ihmisten kanssa tai miten esim pitäisi uskaltaa tehdä asioita. Näin tuo kaikki kaventaa elämääni. Silti mikään lääke ei tavallaan poista niitä kokemuksia mielestäni tai muuta elämääni niiden osalta. Silti sairaus ei minun kohdallani estä elämää niin kuin ehkä sinäkin ajattelit. Se mikä estää ovat nuo ikävät kokemukset ja muistot sekä kokemukset tilanteista jossa joku ihminen on kohdellut väärin sekä häpeän tunteet. Tämä kaikki estää elämästä, mutta sairautta tämä ei ole vaan surua, häpeää ja pelkoa joskus vihaa.
Lainaaminen ei toimi, joten kopioin tekstistä osan. Tuo kaikki on suurin piirtein kuin omasta suustani. Pelkäsin lääkityksen sivuvaikutuksia, sen tekevän itsestäni zombin eikä se ratkaise mitään elämäni ongelmia.
Onneksi lääkärini väänsi asiaa minulle rautalangasta riittävän monta kertaa ja kärsivällisesti. Nyt hyväksyn sen ajatuksen, että kyllä se suru, häpeä, pelko, mikä lie oli myös sairastuttanut minut. Nyt näen elämän ihan eri tavalla ja jaksan paremmin niiden raskaiden asioiden kanssa, jotka eivät lähde pois ja joille ei voi mitään.
Vierailija wrote:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen lukenut tätä ketjua jonkin aikaa. Sellainen kysymys pyörii mielessä, että kun moni täällä toivoisi ystävyyttä ja minä myös, mutta samalla mulla on sellainen tunne, etten esimerkiksi jaksaisi monta täällä kirjoittelevaa ystävänä, vaan kaipaisin sellaista normaalia ja perusoptimistista mutta silti empaattista ystävää. Sellaista joka ei kuormita. Noh, sellaisillahan on jo ne normaalit ystävät eikä he kaipaa meidän kaltaisia, koska just kuormitetaan heitä. Niin että onko tälle edes ratkaisua, kun itsekään ei jakseta itsemme kaltaisia?
Tämä oli hyvin sanottu, ja olen itse asiassa hämmästynyt, että jumitat traumoissasi. Yleensä noin fiksut pääsevät niistä ylitse.
Totesinpa vaan, että on vaikea saada/säilyttää ystäviä tällaisena. Ei sen tajuaminen tai toteaminen tee yhtään helpommaksi päästä niistä traumoista, jopa päinvastoin.
Ja mitä minuun tulee, niin en ole vellonut traumoissani koskaan. Olen hyvinkin nopeasti antanut anteeksi ja siirtynyt ratkaisukeskeisesti parantamaan tilannettani. Minun ongelmani on aivojen ja hermoston vauriot jotka heittävät älyttömiä pelkotiloja päälle jatkuvasti ja yllättäen. Tämä puolestaan estää normaalin elämän tavoittelun, ja vaikka pyrin jatkuvasti uusilla tavoilla parantumaan, niin se ei ole tähän mennessä onnistunut. Eikä välttämättä onnistu koskaan. Vellominen ei siis liity minun tilanteeseen lainkaan, vaan vaikutusvaltani ulottumattomissa olevat, varhaislapsuuden traumojen aiheuttamat (ja osin geneettiset) rakenteelliset vauriot.
Jos sinulla on rahaa, mene yksityisen puolen psykiatrille keskustelemaan lääkityksestä. Eikö tuossa pisteessä oikeasti olla jo siinä pisteessä, että jotain olisi hyvä tehdä asialle? Elämäsi valuu ohi. Nämä sairaudet ovat siitä ikävuä, että ihmiset pystyvät rämpimään niiden kanssa yllättävän pitkään, kun joku muu sairaus pakottaisi lääkäriin aiemmin. Silti se estää elämää tapahtumasta koko ajan.