Lue keskustelun säännöt.
Olen ihan loppu, lapsi ei tottele, mies ei osallistu, töissä kamalat paineet
08.05.2023 |
Muutama vuosi sitten olin uskomattoman onnellinen. Elin hetkessä, nautin elämästä ihan täysillä, olin ihan umpirakastunut mieheeni vielä reilusti yli 10 vuoden yhdessäolon jälkeenkin. Halusimme lapsen ja sen myös saimme vihdoin ja viimein pitkän yrityksen jälkeen. Sitten kaikki muuttui. Menetin silloisen erittäin hyvän työn äitiyslomalla (kiitos koronan), unettomuus alkoi vaivata vaikka vauva nukkui ihan hyvin ensimmäisen puolen vuoden jälkeen. Olin hänen kanssaan kotona melkein kolme vuotta. Ja kaipasin vanhaa elämääni ihan hulluna. Menetin myös harrastuksen (aika ja maailma muuttui, sitä harrastusta ei tavallaan ole enää olemassakaan), joka oli minulle tärkeä. Olen aina ollut kotihiiri-introvertti mutta kotona oleminen jatkuvasti kitisevä lapsen kanssa oli lopulta ihan hirveää. En nukkunut, mielekästä tekemistä ei ollut. Lopulta menin takaisin työelämään ja lapsi hoitoon, mikä oli shokki enkä enää nauttinut töistä (uusi työ tietysti ja aivan uudenlaiset paineet), vaan jatkuvasti oli kiire hakemaan lasta ja niin edelleen.
Luulin, että olen uupunut töistä mutta todellisuudessa olen jotenkin uupunut koko perhe-elämästä. Lapsen hoito on melkein kokonaan kontollani, sillä teen liukuvaa työaikaa ja mies kiinteää pitkää päivää eikä voi osallistua lapsen vientiin eikä hakuun, ei ehtisi esim hakea lasta päiväkodin aukiolon puitteissa (hän kyllä hakee koko ajan uutta työtä, jotta tähän saataisiin helpotusta mutta ei se nyt auta). Lapsi on myös aivan minun perääni eikä annan isänsä pestä hampaitaan tai laittaa nukkumaan tai muutakaan eli kaikki kotirutiinit ovat minun hoidettavanani Ellen halua lapsen saavan järjetöntä huutoraivaria minun perääni. Yritimme juuri yksi ilta, että mies laittaisi edes sänkyyn lapsen mutta siellä se huusi paniikissa äitiä pitkään. Sama toistuu ihan kaikessa, vain äiti kelpaa. Lapsella on hirveä uhma, ei tottele, ulisee ihan koko ajan eikä mikään ole hyvin ja mä en jaksa yhtään. Aamuisin on vaikeaa lähteä kun ei suostu pukemaan, vastustaa ihan kaikessa. Isänsä kanssa tekevät kyllä paljon viikonloppuisin kaikkea, ulkoilevat, leikkivät yms. mutta hoitotoimenpiteisiin kelpaan vain minä. Olen laittanut hänet nukkumaan nyt melkein neljän vuoden ajan melkein joka ikinen ilta, ehkä 3-4 poikkeusta lukuunottamatta.
En jaksa enää mitään. En nuku, työt kuormittaa niin etten jaksaisi aamulla ylös sängystä ja lapsi vastustaa ihan kaikessa, ettei mikään mene vahingossakaan sujuvasti. Lienee sanomattakin selvää, ettei tukiverkkoa ole, molemmat isoäidit asuvat muualla ja meidän kummankin sisarukset asuvat muualla kuin Suomessa tällä hetkellä.
Miten mä nousen tästä suosta? Miten löydän taas ilon elämään, miten saan lapsen tottelemaan, miten jaksan töissä? Miten löydän rakkauden mieheen, jota en enää tunne siksi johon vielä vähän aikaa sitten olin umpirakastunut ensi hetkestä asti?
Kommentit (144)
Onpa kyllä rankka vaihe!
Onneksi isä kelpaa sentään johonkin. Ehkä tuolta pohjalta saa vähitellen siirrettyä niitä rutiineja myös isälle.
Kaikkien muutosten tekeminen on toki hankalaa, kun on väsynyt ja kuormittunut - yrittää vain selvitä päivän kerrallaan.
Uhma onneksi helpottaa ajan myötä, mutta juuri nyt se ei auta.
Kovasti voimia sinne!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei auta sua just nyt, mutta tuo vaihe menee kyllä suht nopeasti. Päivä kerrallaan eteenpäin. Lepää silloin, kun lapsi on isän kanssa eli tee asioita, joista nautit tai vaikka nuku.
Auttaisiko jos alkaisitte tehdä mahdollisimman usein kaikki hoitotoimenpiteet yhdessä isän kanssa? Lapsi tottuisi siihen, että myös isä tekee näitä toimenpiteitä ja sen myötä sinun olisi helpompi jäädä hiljalleen sivummalle ja jakaa tätä vastuta.
Joo, isä on kyllä oikein hyvä isä, jaksaa leikittää ja ulkoilla tuntikausia viikonloppuisin. Mutta se ei ole tähän päivään mennessä auttanut siihen että hän voisi tehdä iltarutiinit, nousta aamulla lapsen kanssa, yöllä viedä potalle jos tarvii tai edes laittaa aamiaista. Aina lapsi haluaa äidin. Jos vaikka lähden käymään kaupassa pikaisesti, saattaa lapsi jäädä oven eteen eteiseen istumaan eikä liiku siitä ennen kuin olen tullut takaisin, vaikka olisi hyvät legoleikit tiedossa sillä aikaa isänsä kanssa. Aina kun jotain yritetään, hän huutaa vaan "ei ei, äitiiiii haluan äidin". Pesen lapsen, käytän potalla, pesen hampaat, taistelen joka jumalan käänteessä joka asiasta kun lapsi vastustaa kaikkea. Mitään ei tee heti niinkuin kuuluisi ja ilta-ja lähtörutiinit meillä on olleet samat tyyliin aina. Tätä joka ikinen päivä. Edes julkisilla paikoilla ei tottele, juoksee kuin päätön kana. Siksi en enää halus lähteä hänen kanssaan mihinkään, tulee vain paha mieli kaikille. Tunnen itseni surkeaksi äidiksi, kun tekisi mieli vain ottaa ja lähteä. Olkoon tottelematta sitten.
Samanlaisia ajatuksia ja tuntemuksia läpikäyneenä tässä pari ajatusta.
Ensin noista töistä. Itselleni oli myös hirveä shokki palata työelämään ja uuteen työhön ensimmäisen lapsen mennessä päiväkotiin 1,5-vuotiaana. Uskaltauduin työpsykologille työterveyden kautta purkamaan uupumuksen tunteita. Psykologi oli todella loistava, ja hänen avullaan tajusin käyväni läpi identiteettikriisiä: prioriteetit elämässä olivat muuttuneet, en enää voinut enkä halunnut elää pääasiassa työlle, vaan halusin olla myös ja ensisijaisesti hyvä äiti. Siispä työhön piti saada uusi rennompi asenne käyttöön, missä onnistuinkin työn jäljen pysyessä yhtä hyvänä tai tullessa paremmaksikin, kun stressi katosi. Olisikohan sullekin apua jutella tilanteesta työterveyden tai neuvolan kautta?
Perhe-elämän uuvuttavuus ei tosin tuolla kadonnut 😅 ja sun tilanne kuulostaa todella raskaalta, ennen kaikkea toi, miten joudut aika yksin hoitamaan arjen lapsen kanssa. Yksi tärkeä askel olisi saada isä mukaan lapsen elämään. Tekemään asioita kahdestaan lapsen kanssa vaikka edes vartin tai puolisen tuntia kerrallaan niin usein kuin mahdollista. Sen jälkeen lapsikin antaa isänsä hoitaa pesut ja pukemiset ja nukkumiset jne. Kirjoitit heidän viettävän aikaa keskenään, toivottavasti isä myös silloin on todella läsnä? Jos isän ja lapsen suhde on kunnossa, hänen täytyy vain alkaa hoitaa noita lapsen asioita, vaikka lapsi kiukuttelisi. Kyllä lapsi siihen tottuu, ja sä saat vähän hengähtää.
Mutta kaiken ydin olisi nyt saada sut taas onnelliseksi ja jaksamaan. Sun väsymyksen huomaa myös lapsi, ja saattaa reagoida sun tuntemuksiin kiukuttelulla ja turhautuneisuudella. Mieti, kuka sä oot ilman lasta, mikä sut tekee onnelliseksi, mistä asioista sä tykkäät, ja alat ottaa niitä osaksi arkea pikku hiljaa. Sille on vaan pakko löytää aikaa, muuten sä et jaksa enää. Mies voi mennä lapsen kanssa vaikka pihalle ja sä luet kotona kirjaa, tai lähdet illalla kavereiden kanssa ulos syömään, tai lähdet yksin viikonloppumatkalle jonnekin. Aloitat pienestä ja haaveilet suuremmasta 😊
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eipä tuo lapsijuttu valitettavasti taida helpottaa ennenkuin lapsi kasvaa aikuiseksi. Itselläni on vaativa, normaali lapsi. Oli koliikit, refluksit vauvana. Alakoulussa oli ongelmia. Nyt yläkoulussa hirveä teini angsti. Odotan vaan että kasvaa aikuiseksi.
Kokeilimme yksi ilta, että isä oli mukana iltapesuissa ja lapsi ulisi koko sen ajan, työnsi vaan isäänsä pois. En tajua mikä lapsella on koko ajan, onko hän sitten niin väsynyt kun ei nuku enää päiväunia vai mikä on, kun kitisee koko ajan. En jaksaisi kuunnella sitä loputonta ulisemista. Hän ei koskaan kerro mitään, mikä on. Ulisee ja kitisee vain. Aina kun haen hänet hoidosta, alkaa kitinä heti portin ulkopuolella. Joskus hän ei suostu kävelemään, vaan saan itse superväsyneenä kantaa lapsen kotiin. Heti kotona alkaa välittömästi uliseminen, ei suostu ottamaan ulkovaatteita pois, makaa eteisen lattialla vaan. Sitten ei suostu pesemään käsiä, ei vaihtamaan kotivaatteita, ei suostu tulemaan syömään (vaikka nälkä varmasti on). Joskus auttaa, että halitaan jo eteisessä ulkovaatteet päällä mutta ulina alkaa heti, kun yritän irrottautua ja ottaa takkeja pois. Olen alkanut inhota tuota päiväkotiruljanssia ihan hirveästi. Ikävöin lasta koko päivän ja menen hakemaan häntä juoksujalkaa ja sitten se on pelkkää ulinaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viisaita sanoja, kiitos.
Musta tuntuu että mielekäs tekeminen olisi tässä tärkeitä. Olisi jotain mitä odottaa. Mutta kun ei ole. Mua ei enää kiinnosta mikään, ja koska olen aina ollut introvertti, ei minulla ole suurta sosiaalista verkostoa. Yleensä ollut työkaverit, sukulaiset ja mies. Ennen käytiin joskus töiden jälkeen afterworkillä ja miehen kanssa käytiin paljon kulttuuririennoissa ja kaupunkilomalla. Mulla oli pinnallinen harrastukseni (blogi), jota ei enää ole. Tykkäsin pinnallisista asioista, esimerkiksi laittautumisesta, kodin sisustuksesta, matkoista yms. Valokuvausharrastus, joka liittyi blogiin. Elämä oli niin ihanan kepeää mutta merkityksellistä silti, kun sain jakaa kaiken rakastamani ihmisen kanssa. Ja ennen kaikkea nukuin hyvin.
Nyt mulla ei ole mitään tuota enää. Matkalle lähteminen olisi edes teoriassa täyttä tuskaa uhmaikäisen kanssa, en halua edes ajatella. Ihan turha panostaa vaatteisiin tai hiustenlaittoon, hikoilen lapsen kanssa taistellessa ne pilalle. Kuljen kauhtuneissa vaatteissa ja likaisessa tukassa kun en vaan jaksa enää panostaa.
Luen kirjaa ja katson sarjoja iltaisin ennen nukkumista. Mutta ei niissä ole sitä sisältöä mitä elämääni tarvitsen. En tiedä mikä olisi. Ystävät varmaan. Niitä mulla ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Tee niinkuin muutkin voimaantumiskiimaiset naiset, ota ero, tuhoa ydinperhe ja ala jakamaan persettä.
No en tee. Haluan löytää parisuhteen intohimon uudelleen sen miehen kanssa, johon olen sitoutunut. Haluan olla hyvä äiti, jaksaa elämässä ja nauttiakin joskus. Muuta en pyydä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa sellaiselta, että minä lähtisin aina iltakävelylle aina kun lapsen iltahommat ovat. Oppisi olemaan huutamatta ja isäänkin tottuisi. Vaatisi kyllä isältä melkoista vieterin venyttämistä kuunnella sitä ulinaa. Mutta joskos kahden viikon jälkeen hiljenisi? Tai kahden kuukauden?
Ihan vinkiksi vaan että se isä voi ajatella aivan samalla tavalla sinusta ja omasta elämästään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se lapsi saa sitä perhettä hallita. Lapsi mummolle/lapsenvahdille niin oppii olemaan huutamatta
Vierailija kirjoitti:
Auttaisiko jos alkaisitte tehdä mahdollisimman usein kaikki hoitotoimenpiteet yhdessä isän kanssa? Lapsi tottuisi siihen, että myös isä tekee näitä toimenpiteitä ja sen myötä sinun olisi helpompi jäädä hiljalleen sivummalle ja jakaa tätä vastuta.
Tää! "Ohhoh, unohdin laittaa xxxx, oleppa isin kanssa, käyn äkkiä"....ja pikkuhiljaa onnistuu isinkin kanssa iltapuuhat
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis hä, lapsi on mitä, 4?? Kyllä nyt pahasti kuulostaa, että lapsi peilaa omaa oloasi. On huolestunut käytöksestäsi ja siksi takertuu sinuun. Yritä nyt herran jesta relata vähän. Vähennä töitä ja höllennä vastuuta miehelle pikku hiljaa. Ota omaa aikaa, aloita vaikka käymällä puolen tunnin kävelyillä tai yksin kauppareissulla. Tiedän tämän tilanteen kyllä, tosin meillä se oli kun lapsi oli vähän vajaa 2v. Taustalla oli suoritusstressiä, oli toisen lapsen kerhoa ja aikataulua ja sairauskierrettä kerhosta. Sekoilunkierteen saa loppumaan vain rauhoittamalla arjen. Kaikki lomalle, yhtaikaa.
Vierailija kirjoitti:
Ihan vinkiksi vaan että se isä voi ajatella aivan samalla tavalla sinusta ja omasta elämästään.
Ai että en osallistu lapsen hoitoon tarpeeksi ja siksi hän on ihan loppu? En usko, kun minä kuitenkin lasta 95% hoidan. Mies nukkuu myös hyvin.
Jos taas tarkoitat sitä, etten ole enää samanlainen kuin ennen niin ihan varmasti. Hän varmaan kaipaa sitä huolettomampaa minua, jota ei enää ole. Siksikin haluaisin löytää identiteettini ja saada itseni tasapainoon, ei miehenikään ansaitse tällaista voimatonta ja ilotonta elämänkumppania.
En tiedä mihin laittaisimme uhmaikäisen lapsen, jotta miehen kanssa pääsisimme kahdestaan jonnekin lomalle.
Vierailija kirjoitti:
Siis sinuna lähtisin joko yksin tai miehen kanssa kahdestaan jolllekin hotelli tai kylpylälomalle.. pieni nollaus voisi olla paikallaan kera kuoharin;)
Alkoholihan se on ratkaisu kaikkeen?
Vierailija kirjoitti:
Kortsua käyttämällä olisi vältytty näiltäkin ongelmilta.
Sanoppa tuo sun isällesi!
Vierailija kirjoitti:
Tee niinkuin muutkin voimaantumiskiimaiset naiset, ota ero, tuhoa ydinperhe ja ala jakamaan persettä.
Ahhaa, sillai siis ratkaisit ongelman, käykö kauppa?
Suosittelen sinua lähtemään viikonlopuksi esim. hotellilomalle. Todennäköisesti isä kelpaa hyvin nukuttajaksi, kun et ole paikalla. Myös nukutusajaksi lenkille tai muuten pois kotoa lähteminen toimii. Siitä sitten jatkatte esim. vuoroilloin nukuttamista. Oman kokemukseni mukaan lapset protestoivat vähemmän, kun on rutiini (esim. joka toinen ilta isä nukuttaa, joka toinen äiti). Isä kuitenkin lienee lapselle tuttu ja turvallinen, joten mitään varsinaista hätää ei ole. Hän vain haluaisi mieluummin äidin ja toki itkettää, jos ei saa. Mutta äidin vointi, jaksaminen ja rajat ovat myös hyvin tärkeitä.
Hakisin sinuna myös uusia töitä tai mielekästä opiskelupaikkaa. Ymmärrän, että voimavaroja sitä varten voi olla vaikea löytää. Mutta jos töissä viihtyisi, auttaisi se perhe-elämääkin.
Kuulostaa niin tutulta, voi sua, toi on todella rankka vaihe elämässä :( yritän vastailla myöhemmin paremmin, nostelen tätä sun aloitustasi tällä vain ja halusin antaa heti vähän myötätuntoa! hyvä, että olet tajunnut tilanteen kuormittavuuden ja yrität etsiä iloa ja energiaa elämään.