Hesarin juttu avioliitosta asperger-miehen kanssa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmeen hyötyä on hankkia tuossa iässä diagnoosi oireyhtymästä, jonka etiologiaa ei tiedetä ja joka perustuu lähinnä käyttäytymispiirteiden sijoittumiseen normaalijakaumalla? Jos on kuitenkin toimintakykyinen aikuinen ollut koko ikänsä, eikä ole tarvinnut tukitoimia esimerkiksi selvitäkseen työelämässä, koulussa, normaalissa sosiaalisessa toiminnassa. Noiden diagnoosien ainoa arvo on siinä, että niiden kautta saa tukitoimia riittävän varhain, jotta tietyiltä osin poikkeava ihminen sopeutuisi mahdollisimman hyvin yhteiskuntaan. 

Eiköhän siihenkin joku pilleri ole keksitty, eli hyötyjä on yllätys yllätys lääketeollisuus. Ennen ihmiset olivat luonteeltaan erilaisia, oli laidasta laitaan ja kaikki oli ok. Nykyään on vain yhdenlainen normaalius sallittua ja kaikki siitä poikkeavat luonteenpiirteet diagnosoidaan ja lääkitään. Jos saattaa hyötyjänä olla potilaskin.

Autismiin, siis Asperger mukaanlukien, ei ole lääkettä. En ole nähnyt yhtään tutkimusta, missä sellaista edes olisi kokeiltu. Seuraan aika tarkkaan aihetta, koska olen asianosainen.

Vanhemmiten autismi voi vaikeuttaa elämää huomattavasti, kun aivot ei enää suostu maskaamaan, ja koko ihminen on uupunut sinniteltyään elinikänsä. Ajauduin (autistiseen) burnoutiin, minkä seurauksena asiat lähtivät selkenemään ja sain diagnoosin 66-vuotiaana. Nykyään jumitan kotona tyhjän panttina toiminnanohjauksen sakatessa. Avun saaminen kilpistyy paradoksiin: kun kykenen hakemaan apua, en ole siihen oikeutettu/en tarvitse sitä; kun tarvitsen apua, en kykene hakemaan sitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole lukenut juttua, mutta mieheni on autismin kirjolla ja erittäin osallistuva niin lasten (4 kpl) hoidossa kuin kotihommissakin. Kyllä hän uppoutuu töihinsäkin, mutta työaikana. Vapaa-ajalla taas omistautuu hyvin pitkälti perheelleen.

Eikö sua häiritse että "oikeat tunteet" puuttuvat? Reaktiot on opeteltuja, ei aitoja?

Mitä ihmettä sinä oikein selität.

Moni autisti tuntee paljon syvemmin ja voimakkaammin kuin neurotyypilliset. He vain ilmaisevat tunteensa eri tavalla, mikä on joskus johtanut sellaiseen virhetulkintaan, että heillä ei olisi tunteita. Ja vieläkin se virhetulkinta näyttää olevan voimissaan.

Se toki on totta, että aleksitymia on autisteilla yleisempää kuin muilla.

Ennemminkin tuntevat itsessään voimakkaasti, eivät muita kohtaan. Suuttuvat helposti, vänkäävät ja kuvittelevat että muut koko ajan loukkaavat heitä, vitsit menee ohi, tilannetaju nolla. Empatia suuntautuu häneen itseensä.

Juu, asiallistakaan palautetta ei osaa ottaa vastaan, vaan uhriutuu ja loukkaantuu kuin keskenkasvuinen "kun häntä ei arvosteta" tai " okei, en tee sitten enää sitäkään". Kaikki on äärimmäistä, ihmiset joko idiootteja tai sitten naiivisti ihannoi puolituttuja, naisia yleensä. Itseään pitää muiden yläpuolella näkemättä/ ymmärtämättä omia ihmissuhdevaikeuksiaan - muut ovat vain häntä ymmärtämättömiä. Aikaisempia suhteita ei ole " koska naiset eivät ymmärrä hyvän miehen päälle vaan haksahtavat renttuihin". Ihan mahdotonta tuollaisen kanssa on  keskustella muusta kuin ajankohtaisista asioista jos haluaa perhesovun säilyvän.

En ihmettele lainkaan sitä, ettei nykyisin kelpaa sukusolujen luovuttajaksi jos lähisuvussa on autismin kirjoa tai mitään nepsypiirteitä. Olen nähnyt millaisia lapsia syntyy kun sattuu molemmat vanhemmat olemaan " kirjolla".

Edustaja Sketsisarjastako täällä puhutaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmeen hyötyä on hankkia tuossa iässä diagnoosi oireyhtymästä, jonka etiologiaa ei tiedetä ja joka perustuu lähinnä käyttäytymispiirteiden sijoittumiseen normaalijakaumalla? Jos on kuitenkin toimintakykyinen aikuinen ollut koko ikänsä, eikä ole tarvinnut tukitoimia esimerkiksi selvitäkseen työelämässä, koulussa, normaalissa sosiaalisessa toiminnassa. Noiden diagnoosien ainoa arvo on siinä, että niiden kautta saa tukitoimia riittävän varhain, jotta tietyiltä osin poikkeava ihminen sopeutuisi mahdollisimman hyvin yhteiskuntaan. 

Eiköhän siihenkin joku pilleri ole keksitty, eli hyötyjä on yllätys yllätys lääketeollisuus. Ennen ihmiset olivat luonteeltaan erilaisia, oli laidasta laitaan ja kaikki oli ok. Nykyään on vain yhdenlainen normaalius sallittua ja kaikki siitä poikkeavat luonteenpiirteet diagnosoidaan ja lääkitään. Jos saattaa hyötyjänä olla potilaskin.

Autismiin, siis Asperger mukaanlukien, ei ole lääkettä. En ole nähnyt yhtään tutkimusta, missä sellaista edes olisi kokeiltu. Seuraan aika tarkkaan aihetta, koska olen asianosainen.

 

Vanhemmiten autismi voi vaikeuttaa elämää huomattavasti, kun aivot ei enää suostu maskaamaan, ja koko ihminen on uupunut sinniteltyään elinikänsä. Ajauduin (autistiseen) burnoutiin, minkä seurauksena asiat lähtivät selkenemään ja sain diagnoosin 66-vuotiaana. Nykyään jumitan kotona tyhjän panttina toiminnanohjauksen sakatessa. Avun saaminen kilpistyy paradoksiin: kun kykenen hakemaan apua, en ole siihen oikeutettu/en tarvitse sitä; kun tarvitsen apua, en kykene hakemaan sitä.

Mun puolisoni sai adhd-dg:n vasta hetki sitten, mutta mukana huomattavasti autismipiirteitä joihin lääke ei tietenkään auta. Patistin tutkimuksiin kun keski-iässä alkoi muisti sakata, ulko-ovet auki, tapaamiset unohtuivat ym. eikä muistilappujen ja kalenterin käyttökään onnistunut. Nepsy-tutkimuksissa ilmenikin haasteita sekä toiminnanohjauksessa että yllättävästi motoriikassa. Kömpelö ollut aina, kopsii päätään kaapin oviin ja kompuroi portaikoissa, mutten osannut yhdistää mihinkään häiriöön. Lääke lisännyt aloitekykyä, mutta vetäytyy omaan kuplaansa iän myötä enemmän ...