Kärsiikö asperger/lievä autisti -lapsi siitä, jos hänellä ei ole kavereita?

Riippuu lapsesta. Osa haluaa ystäviä ja osa ei. Osa kokee kiusaamisen vahvasti ja osalle se on oikeasti se ja sama, jos joku vaikka nimittelee.

Oma lapseni haluaa, että koulussa on seuraa, mutta ei kaipaa lainkaan vapaa-ajan ystäviä. Tiedän kuitenkin autisteja, joille ystävän saaminen tai joku tietty ystävä voi muodostua jopa pakkomielteeksi.

Tätä on joutunut itsekin miettimään. Lapsella jonkin verran kavereita, mutta mielenkiinnon kohteet niin erikoisia, että se karkoittaa osan lapsista.

Itselläni ei ole autismin kirjoon kuuluvia lapsia, mutta on yksilöllistä, ja tiedän molempia. Poikkeuksellisen runsas yksin viihtyminen on yksi kirjon piirteistä, mutta jokaisella diagnosoidulla ei ole jokaista piirrettä.

Vierailija kirjoitti:

Tätä on joutunut itsekin miettimään. Lapsella jonkin verran kavereita, mutta mielenkiinnon kohteet niin erikoisia, että se karkoittaa osan lapsista.

Ilman kavereita olevahan ei välttämättä kärsi yksinäisyyden tunteesta. Olen itsekin vähän erakko, ystäviä ei juuri ole mutta toisaalta en niitä kaipaa vaan rasitun ystävistä. Mutta mitenköhän lapsesta saisi selville miten se oikeasti asian kokee.

Ap

Kärsii, omasta kokemuksesta sanon. Ja kavereita ei ole edelleenkään aikuisena, diagnoosin sain viime vuonna.

Yksinäinen as-lapsi hakee lohtua ekoistaan niihin pakkomielteisesti uppoutumalla. Mutta ilman kaverikontakteja jääminen jättää huonommuuden tunteen, jota ei edes terapiassa saada selvitettyä.

Mun autistilapseni ei kestä kavereita koulussa vaan haluaa siellä olla yksin kun ympäristö on muuten niin kuormittava. Mut vapaa-ajalla tapaa paria koulukaveria ja tämä on tärkeää, tosin harvemmin kuin he keskenään. Onneksi kaverit ymmärtää että heissä ei ole vikaa vaikka mun lapsen seurantarve on pienempi, ja haluavat jatkaa ystävyyttä

Minun tuntemillani kehitysvammaisilla on jonkin verran kavereita :)

Autismin kirjolla olevissa ihmisissä on sekä ulospäinsuuntautuneita ja vähemmän ulospäinsuuntautuneita.

Ihan kuin muissakin ihmisissä.

Autismin kirjolla oleva lapsi kärsii kaverien puutteesta jos se siltä vaikuttaa ja hän kokee torjuntaa ja hylkäämisiä. 

On ennakkoluulo että autistiset ihmiset olisivat introvertteja, moni haluaa kavereita ja on todella seurallinen, mutta asiaan liittyy haasteita. 

Vierailija kirjoitti:

Riippuu lapsesta. Osa haluaa ystäviä ja osa ei. Osa kokee kiusaamisen vahvasti ja osalle se on oikeasti se ja sama, jos joku vaikka nimittelee.

Oma lapseni haluaa, että koulussa on seuraa, mutta ei kaipaa lainkaan vapaa-ajan ystäviä. Tiedän kuitenkin autisteja, joille ystävän saaminen tai joku tietty ystävä voi muodostua jopa pakkomielteeksi.

Onnistuuko käytännössä tuollainen, että koulussa on seuraa mutta vapaa-ajalla ei ole tekemisissä? Kun moni taitaa hakeutua koulussa vain niiden seuraan, joiden kanssa viettää aikaa koulun jälkeenkin, ja muut ei sitten oikein porukkaan mahdu.

Ap

No oma lapseni ei kärsi. Hän kylläkin kärsi jo alakouluiässä siitä, kun kaikkien mielestä olisi tarvinnut niiiin sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut.

Nyt hän on 17v. ja nauttii yksinolosta. Välillä tulee sitten meille selittelemään intohimon kohteistaan (tällä hetkellä se on muurahaiset).

Ei mutta kuka vain kärsii persoonallisuushäiriöisistä vanhemmista jotka diagnosoivat matalalla koulutuksella autistiksi sellaisen lapsen joka ei siedä heidän väkivaltaansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu lapsesta. Osa haluaa ystäviä ja osa ei. Osa kokee kiusaamisen vahvasti ja osalle se on oikeasti se ja sama, jos joku vaikka nimittelee.

Oma lapseni haluaa, että koulussa on seuraa, mutta ei kaipaa lainkaan vapaa-ajan ystäviä. Tiedän kuitenkin autisteja, joille ystävän saaminen tai joku tietty ystävä voi muodostua jopa pakkomielteeksi.

Onnistuuko käytännössä tuollainen, että koulussa on seuraa mutta vapaa-ajalla ei ole tekemisissä? Kun moni taitaa hakeutua koulussa vain niiden seuraan, joiden kanssa viettää aikaa koulun jälkeenkin, ja muut ei sitten oikein porukkaan mahdu.

Ap

Riippuu varmaan koulusta ja sen ilmapiiristä?Kyllä meidän molemmilla lapsilla on selvästi ns. pelkkiä koulukavereita, joita eivät sen kummemmin vapaa-ajalla tapaa.

Lainaamasi

Vierailija kirjoitti:

Minun tuntemillani kehitysvammaisilla on jonkin verran kavereita :)

Ok Marko.

Minulla on 2 vaikeasti autistista lasta, mutta ei heistä sen enempää.

Minulla on myös 3 muuta lasta, joista yhdellä on AS-diagnoosi.

Hän on aika sosiaalinen(joskin sosiaalisissa taidoissa on puutteuta, mm. sanattonan viestinnän lukutaito puuttuu tyystin).

Kavereita on.

Toisella lapsella17v) myös ihan ilmiselvästi on AS, mutta hän vastustaa nepsy-kartoitusta ja diagnooseja.

Hän kärsii yksinäisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteesta.

Olen itsekin todennäköisesti autismin kirjolla, mistä nikkinikin.

Olen kärsinyt ikäni myös yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta.

Tajusin oman erikoisuuteni vasta lasteni diagnoosien myötä.

Yksilöllistä. Osa kärsii, osa ei. Itse en ole milloinkaan pahemmin kaivannut muita ihmissuhteita vanhempien, sisarusten ja sukulaisten lisäksi. Myöskään parisuhdetta tai lapsia en ole ikinä kokenut tarvitsevani.

Näin itse aikuisena Asperger henkilönä kommentoisin että usein me olemme Jo lapsena "pikkuvanhoja", meitä kiinnostaa lapsena enemmän aikuisten seura kuin oman ikäisten me jotka ovat siis meihin verrattuna tietysti lapsellisia. Nyt kun oman ikäisetkin ovat tietysti aikuisia niin ei ole mitään ongelmia heidän seurassaan.

Itse pystyn olemaan tarvittaessa hyvinkin seurallinen ja sosiaalinen, mutta se väsyttää kovasti enkä osaa kaivata sitä. Silloin tällöin on ihan kivaa olla mukavien ja suvaitsevien ihmisten seurassa, mutta enimmäkseen koen ihmissuhteet rasitteiksi.

Meillä oli tämmöinen miehen puolelta suvusta. Vaikea sanoa mitä kehitysvammainen lopulta haluaa tai tarvitsee mutta eihän hän oikein ystäviä saanut.. Onneksi sitten pääsi laitokseen.

Yksilökohtaista ja saattaa vaihdella. Yleensä oma seura on parasta, koska voi keskittyä omiin juttuihin, mutta välillä olisi kiva myös tavata omankaltaisia ihmisiä.

Entinen AS-lapsi, nykyinen aikuinen.