Kärsiikö asperger/lievä autisti -lapsi siitä, jos hänellä ei ole kavereita?

Osa kärsii, mutta itse olen aina ollut aika erakkoluonne, enkä ole siten juurikaan kaivannut muita ihmissuhteita vanhempien, sisarusten ja sukulaisten lisäksi, päin vastoin aina on väin ärsyttänyt, jos on patistettu ja hoputettu olemaan hirveän sosiaalinen ja hankkimaan kavereita ja parisuhde, koska "ne nyt vain kuuluu olla".

Mulla on neurolla todettu lievä autisti lapsi. Muistan itsekin ne vaikeudet lapsena. Yritän neuvoa, että ajattele että olet joku supersankari, ja jos joku pyytää tekemään jotain tyhmää, sanot että en halua, on tyhmää. Tee itse.

Ja tärkeää myös korostaa lapselle, että muut lapset ei voi määrätä tai komentaa, vain aikuiset voi.

Ja sitä pitää harjoitella roolileikeillä

Miksi kysymys on suunnattu vanhemmille, koska ei heillä ole kokemusta aspergeraivoista?

Riippuu lapsesta, tilanteesta ja ikävaiheesta, sanoisin. Pienenä minua ei haitannut olla yksin, mutta kun myöhemmin onnistuin saamaan ja muuton takia menettämään kaverin, yksinäisyys haittasi.

Terveisin naispuolinen aspergeraikuinen

Minulla on ihania sisaruksia ja serkkuja, joiden seurassa on mukava olla ja jotka hyväksyvät minut juuri omana itsenäni. Muita ihmissuhteita en ole ikinä kaivannut tai kokenut tarvitsevani.

Kirjolla-sarjassa ainakin miehet eli 3/4 osallistujista olivat aika yksinviihtyviä eivätkä juurikaan kaivanneet muita ihmissuhteita perheenjäsentensä lisäksi. En sitten osaa sanoa, kuinka kattavana otantana tätä voi pitää koko kirjoa ajatellen.

Vierailija kirjoitti:

Kirjolla-sarjassa ainakin miehet eli 3/4 osallistujista olivat aika yksinviihtyviä eivätkä juurikaan kaivanneet muita ihmissuhteita perheenjäsentensä lisäksi. En sitten osaa sanoa, kuinka kattavana otantana tätä voi pitää koko kirjoa ajatellen.

Aloituksen kysymys olikin lievästä autismista, eikä koko kirjosta.

Tietämistäni asseista suurin osa viihtyy hyvin itsekseen, mutta tiedän myös muutaman todella sosiaalisen yksilön. Ja jotkut on selvästi painostettu uskomaan ja ajattelemaan niin, että jatkuva hengailu kavereiden kanssa on tärkeää, vaikka se selvästi kuormittaa heitä.

Ihmiset ovat yksilöitä kehitysvammasta huolimatta

Karkeana yleistyksenä omien havaintojeni perusteella sanoisin, että pojat ja miehet viihtyvät yksin, mutta kavereita voi olla harrastusten ja kiinnostuksenkohteiden kautta, tytöt ja naiset puolestaan kokevat kovasti yksinäisyyttä, ja tuntevat itsensä erityisesti ennen diagnoosin saamistaan huonoiksi ja vääränlaisiksi.