Keski-ikäiset! Oletteko tyytyväisiä elämäänne?

Mä tunnen syyllisyyttä siitä, etten ole täysin tyytyväinen/onnellinen.

Mulla on kaikki mitä 20-vuotiaana toivoin saavani: hyvä vaimo, kaksi lasta, korkea elintaso, taloudellisesti hyvä tilanne, kiinnostava ja hyväpalkkainen työ, fyysisesti olen todella hyvässä kunnossa, ei merkittäviä terveyshuolia. En silti ole täysin tyytyväinen elämääni.

Kyllästyttää ja tuntuu tyhjältä. Elämä pyörii lapsiperheen rutiinien ympärillä, oma aika on vähäistä.

Vierailija kirjoitti:

Mä tunnen syyllisyyttä siitä, etten ole täysin tyytyväinen/onnellinen.

Mulla on kaikki mitä 20-vuotiaana toivoin saavani: hyvä vaimo, kaksi lasta, korkea elintaso, taloudellisesti hyvä tilanne, kiinnostava ja hyväpalkkainen työ, fyysisesti olen todella hyvässä kunnossa, ei merkittäviä terveyshuolia. En silti ole täysin tyytyväinen elämääni.

Kyllästyttää ja tuntuu tyhjältä. Elämä pyörii lapsiperheen rutiinien ympärillä, oma aika on vähäistä.

Sun lapset on varmaan aika pieniä vielä. Ne kasvaa yllättävän nopeasti, mutta ei sitä usko ennen kuin se aika on mennyt, eli ihan turha minunkaan on sulle sitä sanoa. 

Minusta vaikuttaa siltä, että sun elämästä puuttuu joku, joka kuuntelisi sua oikein kunnolla ja keskittyisi siihen, miltä susta tuntuu ja mitä sä oikeasti haluat.

Monet etsii sitten sellaisen ihmisen, joka tuntuu ymmärtävän ja rakastuvat. Joskus se on ihan ok, mutta toinen vaihtoehto on rakastua itse itseensä. 

Tiedätkö itsekään, mitä olet vailla?

+50v noin 50/50 olen tyytyväinen/tyytymätön.

Olen yksinäisempi kuin koskaan, monia traumoja ja kolhuja kokenut joista ei pääse tunnetasolla eroon vaan tuntuvat vaan kasaantuvan. Kaipaan ja ikävöin edelleen erästä henkilöä, en osaa enkä pysty ihastumaan kehenkään muuhun enää.

Ylipainoa 20kg joka masentaa, ärsytyää ja rajoittaa elämästä nauttimista, häpeän kroppaani.

Jotenkin sellainen elämän eliksiiri, energia, vireys, innostuneisuus, kiinnostuneiduus, eteenpäin pyrkiminen ja uusista asioista (tai ylipäätään elämästä) nauttiminen katosi joskus 3-4v sitten. Mietin monesti oliko korona-ajan lähes 1,5-2 v eristäytymisellä (pääkaupunkiseudulla) ja kaiken aktiivisen elämäni loppumisella, siitä seuranneella lähes 24/7 yksinolemisella ja silloisella erittäin stressaavalla työtilanteella, sairaalla toksisella esihenkilölläni osuutta asiaan.

Menin uuteen työhönkin mutta sekään ei oikeesti innostanut yhtään enempää. Hoidan päiväni kuin robotti lottovoitosta haaveillen.

Minulla on kuitenkin onneksi paljon asioita joihin olen tyytyväinen, mm terveys, taloudellinen tilanne, tuliterä asunto upealla näköalalla josta moni voi vain haaveilla. Olen "elänyt" enkä jumiutunut nuorena paikoilleni, lähtökohtiini nähden olen päässyt tosi pitkälle työurallani ja taloudellisesyi. Olen matkustellut, nähnyt maailmaa, harrastanut kaikenlaista ja kokeillut erilaisia asioita.

Koitan aina ajatella että kokonaisuudessaan elämäni on paljon paremmin kuin monilla muilla josta täytyy olla kiitollinen.

Olen todella onnellinen. Lapset ovat jo isoja koululaisia ja vastuu heistä alkaa jo helpottaa.

Olen eronnut vuosi sitten, ja pitkään ahdistanut avioliitto on kunnialla loppu.

Työ on ihanaa, koti samoin ja paljon mahtavia ystäviä ja läheisiä. Nyt tuntuu että mulla on vihdoin mahdollisuus toteuttaa itseäni ja lähteä omia unelmia kohti. Ns. velvollisuudet elämässä on hoidettu ja edessä vielä seikkailuja.

N40v

Vierailija kirjoitti:

+50v noin 50/50 olen tyytyväinen/tyytymätön.

Olen yksinäisempi kuin koskaan, monia traumoja ja kolhuja kokenut joista ei pääse tunnetasolla eroon vaan tuntuvat vaan kasaantuvan. Kaipaan ja ikävöin edelleen erästä henkilöä, en osaa enkä pysty ihastumaan kehenkään muuhun enää.

Ylipainoa 20kg joka masentaa, ärsytyää ja rajoittaa elämästä nauttimista, häpeän kroppaani.

Jotenkin sellainen elämän eliksiiri, energia, vireys, innostuneisuus, kiinnostuneiduus, eteenpäin pyrkiminen ja uusista asioista (tai ylipäätään elämästä) nauttiminen katosi joskus 3-4v sitten. Mietin monesti oliko korona-ajan lähes 1,5-2 v eristäytymisellä (pääkaupunkiseudulla) ja kaiken aktiivisen elämäni loppumisella, siitä seuranneella lähes 24/7 yksinolemisella ja silloisella erittäin stressaavalla työtilanteella, sairaalla toksisella esihenkilölläni osuutta asiaan.

Menin uuteen työhönkin mutta sekään ei oikeesti innostanut yhtään enempää. Hoidan päiväni kuin robotti lottovoitosta haaveillen.

Minulla on kuitenkin onneksi paljon asioita joihin olen tyytyväinen, mm terveys, taloudellinen tilanne, tuliterä asunto upealla näköalalla josta moni voi vain haaveilla. Olen "elänyt" enkä jumiutunut nuorena paikoilleni, lähtökohtiini nähden olen päässyt tosi pitkälle työurallani ja taloudellisesyi. Olen matkustellut, nähnyt maailmaa, harrastanut kaikenlaista ja kokeillut erilaisia asioita.

Koitan aina ajatella että kokonaisuudessaan elämäni on paljon paremmin kuin monilla muilla josta täytyy olla kiitollinen.

Ala kävellä! Paino putoaa.

Vierailija kirjoitti:

En ole löytänyt yhteisöllisyyttä - vaikka olen kovasti etsinyt. Ruudun takaa katsoo kaikki maailmaa ja toisiaan. Terveisiä kaikille. Tulkaa pois sieltä ruudun takaa.

En minäkään mutta ei se mistään kännyköistä johdu. Ihmiset muodostaa yhteisöjä edelleen vaikka minä en niihin kuulukaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen onnellinen etten ole antanut fyysisen kunnon rapistua. Talouspuoli niin hyvällä mallilla etten kehtaa enempää kertoa. Aikuiset lapset joilla menee pääsääntöisesti hyvin. Tärkeintä että on lapsia, olisi kaameaa jos ei olis.

Parisuhde on yhdensortin ristiaallokossa. Yllättäen olen huomannut että ollaan kasvettu eri tahtia tai eri suuntiin. Vaimo on radikalisoitunut kun taas itse pyrin ottamaan jo vähän rennommin. Pakko sanoa että olen miettinyt että millaista elämä mahtaisi olla nuoremman naisen kanssa.

Kaippa sitä on sitten onneton;-)

Miksi nuoremman naisen kanssa?

En ole ollut onnellinen kahteen vuosikymmeneen ja vuosi vuodelta olen onnettomampi.

Pitkään aikaan en ole kunnolla osannut sanoa, mikä minun elämässäni on elämisen arvoista. Se ei tietenkään ole yllättävää, koska elämäni on pelkkää tyhjyyttä.

Mulle tuli noita onnellisuuden tunnepuuskia usein nuoruudessani kun opiskelin. Se oli elämäni onnellisinta aikaa. Moni haave oli käynyt toteen. Olin onnellisessa parisuhteessa, minulla oli ihania ystäviä, sosiaalinen elämä oli vilkasta, olin päässyt opiskelemaan sinne minne halusinkin, olin tutustunut aivan ihaniin uusiin ihmisiin, minulla oli osa-aikainen työ opiskeluiden ohella ja aikaa myös liikunnalle. En usko enää koskaan saavuttavani vastaavaa onnellisuutta.

Nykyään on se sama parisuhde, mutta ei lainkaan onnellinen, koska mies paljastuikin pettäväksi ja epäluotettavaksi. Onnellinen parisuhde olikin siis opiskeluaikainen harha. Koulusta vastaava vakityö on, mikä osin tuo onnea ja osin stressiä. Ystävät muuttivat ja itsekin muutin töiden perässä pois opiskelupaikkakunnalta ja tämän vuoksi sosiaalinen elämä kuihtui, koska hajaannuimme ympäri maata eri kaupunkeihin ja jokunen ystävä muutti ulkomaille.

Lapsia on ja heidän kanssaan omat haasteet. Omaisuutta on kertynyt, mutta ei se onnea ole tuonut. Olin köyhänä opiskelijana onnellisempi kuin nyt keski-iässä. Onnellisuutta toi ehkä se, että sain tehdä juuri niitä asioita, mistä nautin. Toki oli käytävä töissä ja opiskeltava jo tuolloin, mutta nautin niistä asioista. Arjessani oli paljon ystäviä ja aikaa liikunnalle ja vapaa-ajan harrastuksille oli enemmän. Nykyään on enemmän velvollisuuksia ja arjen asioista on tullut lasten myötä kuormittavampia. Kaikkea onnea latistaa myös se, että parisuhde toikin niin ison pettymyksen eikä välillämme ollutkaan mitään suurta rakkautta. Luulen myös, että tulevaisuudessa tulee eteen lisää menetyksiä ja pettymyksiä ja luopumista, joten luulen, että kaikista onnellisin aika oli tuolloin opiskelijana. Onneksi opiskelin rauhassa eli kyseessä oli kuitenkin yli viiden vuoden jakso elämässäni, josta olen kiitollinen ja voin muistoissa palata niihin aina kun nykyinen elämä ahdistaa.

Ulkoisesti ajatellen minulla on kaikki hyvin, varallisuus, työ, lapset pärjää. Mutta en ole onnellinen, en ole oikein koskaan elämässä ollut. Omat ihmisuhteet jotenkin aina kompuroivat, tai niitä ei vaan ole. Ei ystäviä, ei kumppania, ei sukua. Yksinäisyys on vahva ja ja jotenkin jään aina ulkopuolelle koska en osaa olla osa ryhmää. Epäilen että olen jotenkin poikkeava tai viallinen mutta en oikein tiedä miten. Sen olen oppinut että raha ja sen sellainen ei onnea tuo, hyviä ihmiskontakteja sitä kaipaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen todella tyytymätön. Elämässä ei ole muuta kuin työ, josta saan mukavasti rahaa, jolle en keksi käyttöä.

Mulla oli sama.

Sijoita vaikka. Voi että kun olisin silloin nuorempana tajunnut ns. pistää jotain sukanvarteen. Pari vuotta sitten ihmettelin, että mihin ne mun rahat hävisi??? Jos olisin pistänyt ne kurkusta alas, niin olisin kuollut siihen juomiseen.... Ne vaan... hävisi, pikkuhiljaa.

Sijoitankin mutta se tuntuu todella turhalta. 

En ole tyytyväinen. Kaikki on hyvin, on suht hyvätuloinen työpaikka, mukava asunto, auto, olen terve, mikään ei ole päältä katsoen vialla. Olen seilannut koko tähänastisen elämän vailla ensimmäistäkään ongelmaa, murhetta tai traumaa (nyt 50+ ikäinen).

Mutta totuus on että koko elämä on täysin turha ja ontto. Ei suruja, ei iloja, ei mitään vaihtelutia eikä dynamiikkaa missään. Vain tasaista jurnutusta.

Asun ja elän yksin, minkäänlaiset parisuhde- tai perhekuviot eivät kiinnosta yhtään. Eikä kiinnosta mikään muukaan.

Jos olisi nappi, jota painamalla voisi peruuttaa syntymänsä, olisin painanut sitä jo kauan sitten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen todella tyytymätön. Elämässä ei ole muuta kuin työ, josta saan mukavasti rahaa, jolle en keksi käyttöä.

Miksi ei ole muuta? Mitä sulta puuttuu? 

Ei ole mitään sosiaalisia suhteita. 

Kenen vika? Kaikkien muiden vai sinun?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen todella tyytymätön. Elämässä ei ole muuta kuin työ, josta saan mukavasti rahaa, jolle en keksi käyttöä.

Jos asia ahdistaa, niin voin kyllä auttaa ;)

Findomme etsii uusia kultapossuja ;-)

En ole. Olen paskassa työssä, rutiköyhä, mitään omaisuutta ei ole, pelkkää velkaa vaan, kärsin masennuksesta ja ahdistuksesta, olen ollut yh-äiti jo yli 10 vuotta, yksi lapsistani on vakavasti sairas ja loput muuten ongelmaisia, kumppania ei ole ollut vuosikausiin enkä jaksa pitää yhteyttä kavereihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen todella tyytymätön. Elämässä ei ole muuta kuin työ, josta saan mukavasti rahaa, jolle en keksi käyttöä.

Miksi ei ole muuta? Mitä sulta puuttuu? 

Ei ole mitään sosiaalisia suhteita. 

Todella monet ihmiset on yksinäisiä ja kaipaisivat seuraa ja ystäviä. Itselleni oli aika iso käännekohta, kun tajusin että olen erittäin passiivinen ihmissuhteissa. Ryhdyin aktiivisemmaksi ja sillä oli suuri vaikutus elämääni. Suosittelen lukemaan vaikka kirjan "Miten saan ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa", se oli todella mielenkiintoinen ja opetti ainakin minulle paljon. Siitä löytyy näköjään paljon infoa suomeksikin netistä. 

Sosiaalisiin suhteisiin vaikuttaa erityisen paljon myös ihmisen suhde omaan itseensä. Siihen kannattaa myös keskittyä. Ole kaikkein ystävällisin ja armollisin itsellesi.

Paitsi että tuo Carnegien kirja ei kerro, miten saadaan ystäviä sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan miten saadaan tuttuja, joista voi olla jatkossa hyötyä. Työelämän verkostoitumiseen toki hyvä opas.

Olen hyvin tyytyväinen elämääni. Lapset ovat fiksuja, tasapainoisia teinejä ja muuttavat kohta omilleen. Pitkä parisuhde kunnossa. Työ kiinnostavaa ja palkka hyvä. Rakennettiin uusi mökki, mikä on miehen kanssa yhteinen kiva projekti ja harrastus. Molempien vanhemmat vielä elossa ja toimintakykyisiä. Itsellä eikä läheisillä ei ole ollut vakavia sairauksia.

Olen välttänyt elämässäni pahat ihmiset ja olen kyllä tietoisestikin ottanut jalat alleni, kun olen sairaisiin tyyppeihin (työelämässä) törmännyt. Eli olen osannut pitää rajoistani kiinni ja pitää puoliani. Tässä iässä (50v) osaa jo kylmästi laittaa välit poikki pahoihin, ilkeisiin ja omaa hyvinvointia nakertaviin ihmisiin. En lähde yhtään hakkaamaan päätäni seinään, kun tasapainoisia, mukavia ja hyviä ihmisiä on paljon ympärilläni.

Väistämätöntä on, että surua tulee elämään. Siihen asti, ja sitä suuremmalla syyllä, on hyvä iloita siitä mitä on ja olla kiitollinen elämästä. Olen myös siunattu siinä mielessä, että olen perinyt positiiviseen ja optimisten elämänasenteen. Hyvin rankkojakin asioita olen kokenut, että pelkkää ruusuilla tanssimista ei ole ollut. Päällimmäisenä kuitenkin perustyytyväisyys ja onnellisuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen todella tyytymätön. Elämässä ei ole muuta kuin työ, josta saan mukavasti rahaa, jolle en keksi käyttöä.

Miksi ei ole muuta? Mitä sulta puuttuu? 

Ei ole mitään sosiaalisia suhteita. 

Todella monet ihmiset on yksinäisiä ja kaipaisivat seuraa ja ystäviä. Itselleni oli aika iso käännekohta, kun tajusin että olen erittäin passiivinen ihmissuhteissa. Ryhdyin aktiivisemmaksi ja sillä oli suuri vaikutus elämääni. Suosittelen lukemaan vaikka kirjan "Miten saan ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa", se oli todella mielenkiintoinen ja opetti ainakin minulle paljon. Siitä löytyy näköjään paljon infoa suomeksikin netistä. 

Sosiaalisiin suhteisiin vaikuttaa erityisen paljon myös ihmisen suhde omaan itseensä. Siihen kannattaa myös keskittyä. Ole kaikkein ystävällisin ja armollisin itsellesi.

Paitsi että tuo Carnegien kirja ei kerro, miten saadaan ystäviä sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan miten saadaan tuttuja, joista voi olla jatkossa hyötyä. Työelämän verkostoitumiseen toki hyvä opas.

Perus jenkkinarsistinen näkökulma. Muut ihmiset ovat hyötymistä varten.

Mulla on tunne, että asiat eivät ole hallinnassa ja että pitäisi saada ne järjestykseen. On paljon vaativa työ, huonontunut parisuhde, joka vie enemmän kuin tuo, huonokuntoiset vanhemmat, joita pitäisi hoitaa päivittäin, murrosikäinen lapsi ja tunne, että suhde häneen on murentunut, ja taloudelliset asiani vaatisivat uudelleenjärjestelyä. Tuntuu että on monta asiaa ilmassa, enkä saa kaikista koppia. Lisäksi koronasta jäi sellaiset oireet, että tosissani pelkään, että riskini menehtyä on kasvanut. Ehkä sitä silmällä pitäen tuntuu, että pitäisi saada asiat järjestykseen, mutten oikein tunnu saavan. Mietin koko ajan, että toivottavasti minulla on aikaa tarpeeksi siihen.

Olen valtavan onnellinen. Ikää 48, köyhä kuin kirkonrotta, asun vuokralla yksiössä, ei lapsia, ei omaisuutta. Mutta olen elänyt lapsesta asti raskaan, ongelmien ja traumojen täyteisen elämän, joka on ollut monivaiheinen ja värikäs. Nykyään olen selättänyt pahimmat ongelmat, pystyn elättämään itseni kiinnostavassa, vaikkakin pienipalkkaisessa työssä, minulla on ihanin miesystävä ikinä, elämä on täyteläistä ja antoisaa. On paljon ystäviä eri puolilla maailmaa liikkuvaisen menneisyyteni ansiosta. Vapaa-aikana tapaan ystäviä ja miestä, opiskelen filosofiaa, kuuntelen lp-kokoelmaani. Miehen kanssa saunotaan, reissataan, pelataan videopelejä ja urheillaan. Harrastetaan paljon seksiä. Välillä teen yksin tai ystävän kanssa melko pitkiä ja extremejä vaelluksia, jotka ovat äärimmäisen antoisia sekä fyysisesti että ennen kaikkea henkisesti.

Nuorempana koin itseni epäonnistuneeksi kun en ollut onnistunut saamaan perhettä, taloa, mökkiä ja autoa. Nyt tuollainen tuntuisi vihoviimeiseltä elämältä. Pienikin omaisuus tuntuu taakalta ja sen kerääminen tyhjältä.