kauanko teillä kestää toipua järkyttävästä tilanteesta?

Varmaan tunnista kolmeen tuntiin kestää. Riippuu asian vakavuudesta.

Riippuu täysin tilanteesta. Läheisen menehtyminen on vaikeampi asia kuin kompurointi toisten nähden.

Liikenteessä läheltä piti -tilanne: Jos olisi ollut todella vakavan tilanteen riski, menisi varmaan jopa tunti, että olisin ns. ennallani. Saattaisin silti miettiä tapahtunutta jälkikäteen, ja sitä, kuinka vastaavia riskejä voi tulevaisuudessa välttää.

Riita jonkun kanssa: Jonkun kanssa riitely saattaisi vaivata pidempään, mutta yleensä nämä ei juuri hetkauta. Typerysten mielipiteet ei kiinnosta, ja tärkeiden ihmisten kanssa voi kommunikoida fiksumminkin. Toisaalta harvoin tulee vastaan tilanteita, missä yhteenotto jonkun kanssa nousee vaivaamaan mieltä satunnaisesti vielä jälkikäteen.

Nolo tilanne: Luultavasti vähän ajan päästä olen naureksien kertomassa tästä muille.

Vierailija kirjoitti:

Järkytyin siitä kuinka löysä vagina vaimollani oli vuonna 1992, olen edelleen järkyttynyt.

Järkytyin siitä kuinka surkea katkarapu miehelläni oli haarovälissä peniksen tilalla vuonna 1992, olen edelleen järkyttynyt.

t. Vaimosi

Yleensä menee ihan minuuteissa. Joku todella todella paha juttu (kolari) saattaa aiheuttaa sellaista ahdistuksenomaista tunnetta rintakehässä pidempään, mutta yleensä sekin menee ohi tunneissa tai viimeistään parissa päivässä.

Elämässä sattuu koko ajan jotain ikävää, ei niitä voi märehtiä. Olen vahingossa opetellut aktivoimaan vgus-hermon, hengitän pitkään ja rauhallisesti sisään ja sitten hetken pideäätelyn jälkeen hengitän syvään ulos. Olen tätä kutsunut puhalteluksi ("piti taas vähän puhallella") kunnes jostain sattumalta luin siitä, että tämä oikeasti auttaa hermostoa rauhoittumaan, ei ollutkaan mielikuvitustani.

Elämässäni on tapahtunut yksi ikävä asia, josta en koskaan toivu. Lasteni kuolema. Tavallaan vertaan kaikkea muuta siihen, ja ne ovat sitten pikkujuttuja. Sen jälkeen lapsen sydänvika tai epilepsia ovat ihan "helppoja" juttuja (sopeutuminen niihin, en jää märehtimään että miiiiiksi meille, miiiksi tälle lapselle...), shit happens, so what.

En kyllä pysty millään asettumaan ap:n asemaan, että joku liikenteen läheltä piti- tilanne tai vaikka karhukirjeenä tullut lasku saisi minua hermostumaan hetkeä kauempaa. Auton jarrut hävisivät kesken ajon, ok, testaan, toimiiko kässäri ja ajan auton turvallisen pysähtymispaikkaan. Ei tuossa edes syke kohoa?

Kaupan hälyttimet huutaa kun kävelen läpi, ok, katsotaan, mihin paidanhelmaan olen tällä kertaa unohtanut sen tokmannin lärpäkkeen paikoilleen.

Joskus joku todella todella rankka tilanne vaatii sen verran jälkipuintia, että esimerkiksi pysähdyn sitten matkan varrelle kahville. En pui asioita muiden ihmisten kanssa (psykoterapian totesin hyödyttömäksi, kun sain terapeutit aina itkemään - itseasiassa psykiatrikin itki). Kun isälläni todettiin tappava syöpä, niin silloin kertaalleen siitä puhuin mieheni kanssa, että paska tilanne, eipä ole mitään tehtävissä. Ja sitten sisarusteni kanssa asia puitiin käytännön järjestelyiden kautta (kuka meistä ostaa vanhempiemme talon, entä mitä tehdään metsien kanssa, entä pellon (hehtaarin läntti) ja onko joku meistä valmis ottamaan äitimme asumaan luokseen tarvittaessa (kaikki)). Joo, tää on sukuvika.

Osaan kyllä kuunnella muita ja lohduttaa heitä heidän hädässään, en ole tunteeton todellakaan, mutta en vain kertakaikkiaan osaa märehtiä.