Lue keskustelun säännöt.
Onko muita, joilla ongelmana erittäin hallitseva äiti?
27.08.2008 |
Alan olla tosi väsynyt ja masentunut tähän tilanteeseen. Äitini sanelee ihan kaiken ja kertoo, kuinka ihmisen pitää elää ja ajatella. Hän on joka alan asiantuntija ja arvostelee ja moittii tekemisiäni minkä kerkeää. Tuntuu, ettei mulla ole yhtään tilaa olla oma itseni. Hirveää sanoa, mutta mulla menee paljon paremmin kun en ole häneen yhteydessä. Kuitenkin haluaisin hyvät ja läheiset välit. Hän on tosi tärkeä mummo lapselleni ja asia surettaa hirveästi. Olen vuosien varrella yrittänyt puhua hänen kanssaan, mutta se käääntyy aina omaksi syykseni eikä hän ikinä myönnä mitään. Olen myös yrittänyt olla huomaamatta koko asiaa ja olla vain rohkeasti mitä olen. Riitaahan siitäkin vain tulee. Itse en ikinä puutu hänen tekemisiinsä (en edes uskaltaisi...) mutta miksi hän katsoo asiakseen koko ajan puuttua kaikkiin yksityiselämäni alueisiin ja sanella kaiken? Edes siskoni ei tiedä tästä, koska en ole hänellekään uskaltanut puhua. Miten pitäisi toimia - katkaista välit vai? En haluaisi taas uutta masennuskierrettä.
Kommentit (68)
tai mulla on ehkä vielä hieman pahempi tilanne...Äitini on koko elämäni ajan ollut todella ankara ja puuttunut kaikkeen mitä teen. Hänen tapansa tehdä asioita ja ajatella on mielestään se ainoa oikea ja kaikki minun tapani ovat epäkelpoja.
Äitin on miljoonat kerrat nolannut mut kavereideni nähden, haukkunut ja nöyryyttänyt. Ei ikinä pyydä mitään anteeksi, on sensijaan sitä mieltä että minun pitäisi pyytää häneltä anteeksi kun aina "saan hänet raivostumaan" ja äiti muistaa joka käänteessä sanoa että "veljesi ovat niin erilaisia, ihania ja fiksuja".
Oon käynyt kouluni hyvin ja yrittänyt aina miellyttää äitiä, mikään ei kuitenkaan ole hänelle kelvannut. Olin jo laittamassa välit poikki, mutta sitten tulin raskaaksi. Ajattelin jotenkin naiivisti että ensimmäinen lapsenlapsi muuttaa äitini herttaiseksi mummoksi....toisin kuitenkin kävi. Ensin raskausaikana hän huomautteli jatkuvasti painostani ja sanoi että mieheni varmsti jättää mut kun oon noin läski. Kun vauva syntyi niin äiti alkoi antaa hurjasti ohjeita ja ihmetteli kaikennäköisiä asioita...Nyt lapseni on vuoden vanha ja äitini mielestä hurjan villi, varmasti erityislapsi:-( Vaikka neuvolan ja kaikien muiden mielastä tyttö on hyvin kehittynyt, reipas ja kaikin puolin ihan tyttö.
Oon niin väsynyt tähän äitini tylyyn tyyliin että taidan laittaa sittenkin välit täysin poikki. Ahdistaa jo äidin ajatteleminenkin, tapaaminen taas saa mahan sekaisin ja päätä alkaa heti särkeä kun kuulen äidin äänen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
laita ihmeessä välit poikki äitiisi, ainakin joksikin aikaa. Lyön vetoa, että sulla alkaa mennä paljon paremmin!
Kuulostaa aika pitkälle samanlaiselta kuin mun äiti. Hänkin on sitä mieltä, että mun lapsellani on adhd (ja lisäksi vielä minulla itsellänikin kuulemma on se ihan selvästi). Hän on ollut loukkantunut mm. siksi, etten ole ottanut yhteyttä adhd-liittoon ja alkanut selvitellä asioita - kun en ole nähnyt itse siihen minkäänlaista syytä!!
Munkin äiti vertailee mua siskooni ja sanoo, ettei siskoni kanssa ole koskaan ollut mitän vastaavia ongelmia, siskolleni ei tulisi mieleenkään ajatella niin tai noin, hän ei ikinä tekisi sitä tai tätä... myös siskon mies on oikea jumalolento omaan mieheeni verrattuna.
Itse aion laittaa nyt äidilleni tosi tiukat rajat enkä päästä häntä enää penkomaan yksityiselämääni. Älkää te muutkaan! Tsemppiä kaikille!
ap
Minä jouduin loppujen lopuksi hakemaan lähestymiskiellon. Yritin ottaa etäisyyttä ja asettaa rajoja ja hän veti siitä herneen takaraivoon asti.
Jäin miettimään, ap, ensimmäistä viestiäsi, missä kerroit, ettet uskalla puhua äidistäsi tai suhteestanne siskollesi. Mikä tähän mahtaa olla syynä? Itse sain aikoinani veljeltäni paljon tukea, kun sain avattua suuni hänelle (puhelut olivatkin sitten yhtä tyrskyävää itkua). Pelkäätkö, että siskosi menee yksipuolisesti äitisi puolelle? Jos tämä on syynä: anna mennä, suo heille ilo löytää hengenheimolainen toisistaan ja yhteinen puheenaihe sinun arvostelussa (mutta älä suostu heidän höykytettäväkseen)!
Pidä lippu korkealla, ap, älä lannistu!
on toista siskoani kohtaan aivan toisenlainen kuin minua. Hän on meitä vanhempi ja ollut aina äidin roolissa. Minä olen hänen mielestään kusipää, joka ei osaa tehdä mitään oikein, pikkusiskoni on ihana ja pätevä jne.
Eli ei se välttämättä mitään auta, jos puhuukin sisaruksille, kun eivät nämä tunnista kuvauksesta ollenkaan sitä omaa äitiään/isoasiskoaan.
16
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että ei se liittouman haukuttavana olokaan niin kivaa ole.
mistä tuo käytös johtuu? Minun siskollani se on pahentunut hirveästi nyt vaihdevuosien ja ikääntymisen myötä. Jotenkin aivan vimmaiseksi!
16
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskon hyvin, etteivät kaikki sisarussuhteet ole sellaisia, että niissä voi tai haluaa tukeutua toiseen tiukan paikan tullen. Minua kiinnosti kuulla, mikä ap:n siskossa on sellaista, miksi ap ei uskalla puhua hänelle elämästään (onko pelko siskon liittoutumisesta äitiä vastaan vai esim. pelko siskon kyvyttömyydestä kuulla ja puhua ahdistavista asioista ja siten siskon suojelusta). Samalla kerroin, että kun olin oman kynnykseni ylittänyt ja kerroin tilanteesta veljelleni, minun tilanteessani asia helpotti. Uskon, että sinulla on erilainen tilanne ja sisarussuhde.
En myöskään tarkoittanut vähätellä ap:n elämää äidin (ja mahdollisesti siskon) arvostelun kohteena. Tarkoitukseni oli rohkaista olla välittämättä, vaikka hänen sukulaisensa liittoutuisivatkin.
Rauhaa!
Uskon hyvin, etteivät kaikki sisarussuhteet ole sellaisia, että niissä voi tai haluaa tukeutua toiseen tiukan paikan tullen. Minua kiinnosti kuulla, mikä ap:n siskossa on sellaista, miksi ap ei uskalla puhua hänelle elämästään (onko pelko siskon liittoutumisesta äitiä vastaan vai esim. pelko siskon kyvyttömyydestä kuulla ja puhua ahdistavista asioista ja siten siskon suojelusta). Samalla kerroin, että kun olin oman kynnykseni ylittänyt ja kerroin tilanteesta veljelleni, minun tilanteessani asia helpotti. Uskon, että sinulla on erilainen tilanne ja sisarussuhde.
En myöskään tarkoittanut vähätellä ap:n elämää äidin (ja mahdollisesti siskon) arvostelun kohteena. Tarkoitukseni oli rohkaista olla välittämättä, vaikka hänen sukulaisensa liittoutuisivatkin.
Rauhaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta ei ihan tuohon samaan tapaan kuin teillä. Siis äitini määräsi kaikesta, kun asuin vielä kotona. Kotiintuloajat oli tiukat loppuun asti. Poikaystävä (nykyinen mieheni) ei saanut yöpyä meillä ennen kuin menimme naimisiin. POikaystävän vanhemmissa oli aina vikaa, vaikka he ovat oikeasti hyviä ihmisiä. Meidän perhe oli aina kaikki muita paaaaljon parempi.
Mutta minua hän ei kyllä arvostellut tuohon tyyliin. Olin hyvä, kaikkein paras kaikessa, tai ainakin siihen tuli pyrkiä. Kasvatus oli kannustavaa, mutta omia päätöksiä en oppinut koskaan tekemään. Aina piti kuunnella äidin mielipidettä, ennen kuin uskalsin sanoa omaa mielipidettä mihinkään. Olen vasta pikkuhiljaa alkanut ajatella asioista itse ja sanoa sen, mitä ajattelen. Vieläkin on tosin joskus vaikea päättää yksinkertaisiakin asioita.
Äitini kerran esim. suuttui ja mökötti päiväkausia, kun mieheni veli tuli perheineen meille kylään! Siis olimme naimisissa silloin ja asuimme ihan omassa kodissakin. Ja eniten äitiä suututti se, että tuon perheen koira oli mukana ja nukkui sisällä (ihan luvalla)! Tuo on yksi niistä kummallisuuksista, joita en ymmärrä vieläkään.
Olimme kyllä toisaalta kovin läheisiä, soittelimme päivittäin työasioista ja muutenkin (sattumalta (?) valitsin saman ammatin kuin äitini). Meillä oli tosi kivaa, kunnes taas tein hänen mielestään jotain väärää ja tuli päivien mökötys.
8 vuotta sitten äitini sai aviohalvauksen. Hän ei voi liikkua itse, ja puhe on hyvin epäselvää. Välimme ovat etääntyneet täysin ja hän on ihmisenäkin aivan eri kuin ennen. KÄymme hänen luonaan harvoin, emme voi soitella koskaan jne. Toisaalta olen oppinut ajattelemaan omilla aivoilla ja toimimaan vapaasti oman tahtoni mukaan - toisaalta taas antaisin mitä tahansa, että saisin edes yhden normaalin puhelinkeskustelun hänen kanssaan vanhaan malliin:'-(
kiitos viesteistä, joita oli tullut sillä aikaa kun olin muualla! Muutamassa kyseltiin suhteestani siskooni ja miksen voi puhua hänelle. Meillä on suht läheiset välit ja olen siinä käsityksessä, että siskoni kyllä arvostaa minua. Ei ajattele mitään pahaa selän takana tai ihmettele tekemisiäni. Lapsena olimme lähes parhaat kaverit. Hän on kuitenkin hyvisssä väleissä myös äitini kanssa, eikä ehkä haluaisi uskoa tästä mitään pahaa. Siksi on vaikea sanoa mitään. En ole varma, uskoisiko hän minua. Toinen syy on se, että alkaisin itkeä ihan hillittömästi, jos ryhtyisin puhumaan näistä asioista. Voin keskustella niistä mieheni kanssa ja silloin kyynelhanat aukeavat aina. Se jotenkin nolottaa, koska en tiedä, miten siskoni reagoisi. Olen kuitenkin jo pitkään halunnut jutella tästä hänen kanssaan. Välillä suorastaan vannon, että ensi kerralla otan puheeksi - mutta sitten juttelemme vain mukavia enkä pysty. Varmaan pitäisi.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mulla on ollut aika pahaa masennusta muutamaan otteeseen, ja äitini on aina sanonut, että se johtuu musta itsestäni ja erikoisesta luonteenlaadustani. Nyt viime aikoina olen tullut siihen tulokseen, että masennuksen on päinvastoin pakko johtua äidistäni ja siitä, miten hän on muhun suhtautunut lapsesta lähtien. Aina olen saanut tuntea, etten kelpaa ja teen asiat väärin - ja ajatukseni ovat vääriä. Siitä on tullut hirveä miellyttämisen halu ja syyllisyys, ja itsetunto tietysti romahtanut kokonaan. Kun tämän tajusin, helpotti se edes vähän. Pystyin suhtautumaan itseeni vähän myönteisemmin, vaikka vaikeaahan se on. Äitini ei tätä kuitenkaan allekirjoita, vaan pitää tietysti törkeänä ja vainoharhaisena syyttelynä. En enää aio ottaa tätä asiaa esiin hänen kanssaan, koska siitä ei ole hyötyä.
ap
Minulla myös erittäin hallitseva äiti. Olen joutunut käymään terapiassakin äitini vuoksi. Paras keino on olla vaan jämäkästi omaa mieltä asioista. Itselle oli vaikeaa sanoa äidille mitään vastaan, mutta siinäkin harjaantuu kun ikää tulee. Ei tarvitse riidellä vaan olla omaa mieltään asioista. Sanoisin että mitä enemmän ikää tulee sen vähemmän toisten mielipiteet vaikuttaa itseen. Äitiäni yritin muuttaa vuosia mutta totesin asian turhaksi vuosien myötä, hän ei ole paljoa muuttunut mutta minä olen muuttunut. Mieltään on turha pahoittaa siitä ettei sovi toisen pirtaan. Oishan se tietty ihanne että oma äitisi hyväksyisi sinut sellaisena kuin olet mutta joiltakin ihmisiltä vaan puuttuu hienotunteisuuden kyky. Itse varon visusti tunkemasta nokkaani omien lasteni asioihin kun he ovat aikuisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaako viedä lapsiltasi mummo, jos äitisi hoitaa heitä hyvin? Lapsenlapset ovat varmaan kuitenkin tärkeitä mummolle ja toisinpäin. Voisitkos joskus jättää lapset hänelle hoitoon keskenään? Älä ajattele äitisi sanomisia niin tunteella, ja anna tarvittaessa osan mennä toisen korvan kautta ulos. Joskus voitte pysähtyä keskustelemaan jostain esille nousevasta asiasta rauhallisesti ja perustellen. Yritä olla hakematta hyväksyntää äidiltäsi. Joskus äidit ovat parempia lastenlastensa kuin lastensa kasvattamisessa.
onpa paljon äitiongelmaisia... Hyvin samantyyppisistä ongelmista kärsin vuosikymmenet. Tilanne korjautui, kun äitini sai masennuslääkityksensä kohdalleen, eikä enää tunne tarvetta moittimiseen. Saattaa olla siis oire masennuksesta eikä pahansuopaisuutta niinkään. Itse yritän välttää masentumista, vaikka taipumusta siihen vahvasti on.
Olet jo kuivalla maalla, pysy siellä, äläkä annan äitisi vetää sinua takaisin veteen räpiköimään!
Terveisin
se veljelleen soperruspuheluja soittanut (veljeni yritti toimia pitkään äitini ja minun välillä, turhaan lopputuloksen kannalta, mutta tulipahan kuljettua sekin tie loppuun)
P.S. Oma irrottautumiseni äidistä sai minut ymmärtämään ihan eri tavalla avioliitosta eroavia. Tajusin, mitä on vuosia yrittää, toivoa ja pettyä yhä uudelleen. Ymmärsin, miltä tuntuu, kun toivo kuolee ja lakkaa uskottelemasta suhteen paranemiseen, kunhan vain sinnikkäästi yrittää. Tavattoman surullista, monia eri tunnevaiheita sisältävää. Samalla prosessi oli valtava aikuistumiskoulu. Oli otettava vihdoinkin vastuu omasta hyvinvoinnistaan.
onko sulla omakohtaista kokemusta siitä, miten pääsee irti ihmisestä, joka ei halua päästää irti? Minä olen se, joka pääsi irti ainoastaan lähestymiskiellolla ja sanon, että sekään ei vielä välttämättä riitä kaikille.
31 ja 16
koska en PUHU HÄNELLE TARPEEKSI ASIOISTANI! En kuulemma ole avoin ja salailen monia juttuja. No miksiköhän?
ap