Onko muita, joilla ongelmana erittäin hallitseva äiti?

Tuntuu pahalta, että joudun. Anopin ja mieheni suhde on anopin aloitteesta mielestäni ihan insestinen - henkisesti. :(

...erittäin vaikea äiti. Äitini ei koskaan löydä minusta mitään hyvää sanottavaa, vaan hän suorastaan mässäilee epäonnistumisillani. Kaikki mitä hän minusta löytää on ainoastaan negatiivista sanottavaa. Koskaan ei äitini ole minua kehunut. Suhteemme on varsin vaikea, ja välillä mieheni jo kyllästyy siihen, että vielä 28-vuotiaanakin välini äitini kanssa ovat kuin murkkuikäisen välit äidin kanssa. En jaksaisi enää näin vanhana leikkiä mykkäkoulua, mutta kun muuten asiat eivät äidilleni mene perille. Äidin kanssa ei voi keskustella mistään oikeasti vakavista ja tärkeistä asioista, enkä koskaan ole kokenut saavani äidiltäni tukea ja kannustusta. Aina vaan arvostelua.

Minun äitini on ihan samanlainen.

Meillä ei valitettavsti ole auttanut mikään muu kuin se että olemme kaikki sisarukset ottaneet etäisyyttä vanhempin.Se on ikävää, mutta ainoa tapa selvitä järjissään.Ainakin meillä mutsi nykyään niin ilkeä, etten vaan kestä sen juttuja enkä määräilyjä!

Ja sen jälkeen, toivottavasti saat ihan rauhassa elää useita viikkoja, kenties kuukausia.



Jos tilanne vieläkin jatkuu. Sanot mammalles, että katto ämmä peiliin..... ja haista ......



Palaatte asiaan ensi vuoden syksyllä. Välinne ovat viilenneet ja toivottavasti asialliset. Jos eivät ole, kävele tilanteesta ulos ja sano mammelille, että kattoo uudelleen peiliin.



Meillä anoppiin tepsi vuoden pituinen vieroitushoito. Nyt ei ole mitään ongelmia.

onpas ihanan vapauttavaa purkautua näistä mieltä vaivaavista asioista!! Kiitos jos joku jaksaa lukea :)

Hän on sellainen hyvänteklijä, joka haluaa vain "auttaa". Esim. olimme kaupungilla ja hän ehdotti, että käväistään kenkäkaupassa. Katseli siellä ensin jotain ihan muuta ja kysyi sitten yllättäen, että tarvitsisinko siistejä kävelykenkiä, johon minä sanoin että saattaisin tarvita, mutta voin ostaa myöhemmin. Hän pyysi minua kuitenkin sovittamaan kenkiä ja yhtäkkiä sanoi, että voisi maksaa ne, jos laittaisin ne saman tien jalkaani ja pistäisin omat kenkäni kassiin!! Silloin tajusin, että hän oli tuonut minut kauppaan tarkoituksella, koska HÄPESI jalassani olevia kenkiä! (ehkä vähän huomiota herättävät, mutta omasta mielestäni kivat). En suostunut vaan kävelin ulos. Keskustelimme asiasta ja sanoin, kuinka loukkaavaa hänen käytöksensä oli ja kuinka pahalta arvostelu tuntui. Hän ei edes pyytänyt anteeksi vaan aloitti pitkän saarnan pukeutumisesta (kuinka pukeudutaan hänen mielestään fiksusti) ja antoi ohjeita koko garderoobin osalta, ihan siis "hyvää hyvyyttään", jos en ole sattunut huomaamaan sitä ja tätä ja tuota. olin niin loukkaantunut että lähdin paikalta ja menin bussiin. Meillä oli parin viikon välirikko ja hän unohti koko asian, on kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Omaan mieleeni tällaiset asiat valitettavasti jäävät pitkäksi aikaa.

Hassua on se, että mieheni kuitenkin aina kehuu pukeutumistani ja tykkää tyylistäni... Hänellä taitaa olla äitini mielestä huono maku.

Jossain määrin moni juttu pitää paikkansa, erityisesti marttyyrius ja tavaroiden ostelu on tuttua. Muuten äitini on ehkä enemmän siihen suuntaan kuin 23:lla.



Asumme nykyään melko kaukana, joten pitkä välimatka on rauhoittanut tilannetta. Luulen,että hieman myös aika. Nuorena välit olivat aika kehnot, nykyään pystymme puhelimessa juttelemaan jo muistakin kuin äiti-lapsi asioista. Viimeksi äitini kysyi jopa neuvoa ruuanlaitossa minulta, kun yleensä on toisin päin.



Täällä on neuvottu antamaan puheisen mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Valitettavasti ei kaikilta onnistu, varsinkin jos hallitseva äiti on kasvattanut lapsensa niin, että kuunneltava on. Minulla on heikohko itsetunto ja olen ollut myös koulukiusattu. Sitä ei auttanut, että nuoruudessa äiti pääasiassa valitisi, koska myös maksoi vaatteeni. Viikonloppuisin ei päässyt kaupungille ennen kuin täytin 18. Asioista ei neuvoteltu, vaikka olisi ollut miten hyvät perustelut, äiti päätti asian ja sanoi viimeisen sanan. Kun kerroin meneväni naimisiin, ensimmäinen kommentti oli: ei meillä ole varaa häihin! Vaikka siis minä ja mieheni häät maksoimme.



Nykyään tullaan jo melko hyvin toimeen. Silloin tällöin suutahdan äidin sanomisista, mutten uskalla räjähtää. Äiti on jo fyysisesti heikkokuntoinen. marttyyriluonnetta on ollut aina, tiedän että ottaisi liian raskaasti asiat. Lastenlasten kanssa tykkää olla, mutta on yllättävän tumpelo. Jos jätän esim pariksi tunniksi vauvan hoitoon, kyselee mm. mitä hän sitten tekee, jos vauva itkee,.

Kun vihdoin uskalsin nousta vastustamaan jatkuvaa alistamista, nälvimistä, mielivaltaisia raivareita ja totaalista kontrolliä, veti äitini pakastaan vielä sen kaikkein tehokkaimman kortin, jolla hän on aina saanut läheiset ruotuun: yritti (taas) itsemurhaa.



Vuosien varrella hän on turvautunut (feikki)itsemurhayritykseen aina kun ei muilla keinoilla saa ympäristöä polvilleen eteensä. Nyt tuli kuitenkin minulla raja vastaan: emme ole olleet tekemisissä sen jäkkeen yli vuoteen.



Perheemme voi paremmin, mutta minua kalvaa jatkuva syyllisyys.

Onpa helpottavaa huomata että muillakin on ongelmia äitiensä kanssa ! Etten ole ainoa. Minulla on ollut ongelmia siitä saakka kun olen muuttanut pois kotoa n. 400 km:n päähän, opiskelujen vuoksi. Tämä oli äidilleni kova paikka ja on siitä lähtien kantanut minulle kaunaa, eikä ole millään meinannut päästää minusta irti. Äiti on aina ollut varsin negatiivinen ihminen, ja suuremman luokan marttyyri. Jos yritän jotain sanoa vastaan tai puolustaa itseäni, niin vetää itkuun ja sanoo että "kun olen kaikkeni yrittänyt että sinulla olisi kaikki hyvin, sinun parastasi ajattelen" jne. En ole koskaan äitini kanssa esim. halannut, tai sanonut että välitän, meidän perheessä ei tunteita juuri näytetty ja itkukin on suuri häpeä. Perheemme on mielestäni kulissiperhe, ulospäin pitää näyttää että kaikki on hyvin, mutta kotona on paljon salaisuuksia, mm. raha-asiat ovat täysin äitini takana eikä isä tiedä ollenkaan mitä kaikkea äiti ostelee esim. veljelleni tai miten paljon äitini on joutunut ottamaan velkaa, jotta selviää päivittäisistä menoista. Perheessämme on oikea salaisuuksien verkko, ja mistään vaikeista asioista ei voida puhua. Jos haluaisin, niin saisin kotiolot ihan sekaisin, vain soittamalla isälleni ja sanomalla muutaman valikoidun totuuuden jota isäni ei tiedä. Mutta, en viitsi moista tehdä, koska luulen, että äitini voisi jopa yrittää ottaa itseltään hengen, on yrittänyt sitä ennenkin (tosin verenpainelääkkeillä). Nyt on mykkäkoulu menossa jälleen, koska äitini ei vaivautunut hankkimaan minulle & miehelleni häälahjaa (menimme äskettäin naimisiin mieheni kanssa).

Sitten ota pieni pesäero muutamaksi viikoksi ja katso helpottuuko tilanne. Oma äitini ainakin pysyttelee tovin hiljaa, kun teen tuon eron. Ja muista aina sanoa suoraan, jos äitisi sanoma asia koskee jotain, mihin hänellä ei ole mitään sanomista. Siinä täytyy tietysti varautua sitten kuulemaan paapatusta, kuinka olet kauhea, sinun kanssasi ei voi ollenkaan keskustella, lapsesi ovat epänormaaleja, sinä olet epänormaali, ei sinusta ole äidiksi ja mitä vaan.

eli sanonut miltä tuntuu ja pitänyt sitten pesäeroa. Äiti on pari kertaa jopa pyytänyt anteeksi (ei hänen tapaistaan, koska hän ei mielestään koskaan ole väärässä). Mutta sitten se alkaa taas. Olen yrittänyt ajatella, että ehkä hän vain on sellainen ettei kerta kaikkiaan osaa jättää toista rauhaan.

Hän on mm. sanonut suoraan ettei mun pitäisi hankkia enää lapsia (mulla on yksi), puuttunut pukeutumiseeni (sanonut esim. että taisin valita jotkut tietyt vaatteet ihan vain häntä kiusatakseni, vaikka olin mielestäni normaalisti pukeutunut), arvostellut työntekoani, ammatinvalintaani, sisustustyyliäni... Lapsellani on myös aina väärät vaatteet päällä, joko ei tarpeeksi juhlavat tai sitten palellutan hänet hengiltä. Käytän rahaa vääriin asioihin. Tukkani on ruma. Myös miehessäni on kaikenlaisia pikku vikoja, mm. on liian pullea ja lomailee liian usein. Tajusitte varmaan pointin, lista on loputon.

No ei kai tässä muu auta kuin yrittää vielä kerran...

Saisin itse ihan helvetillisen siepin ja latelisin "totuuksia" äidistä ja tämän tuppautumisesta toisten elämään. Kovaa ja kirosanoja säästelemättä. Niin ettei taatusti jäisi epäselväksi, etten ALLI hänen kävellä enää ylitseni. Tsemppiä. Varmaan kamalaa!

eli sanonut miltä tuntuu ja pitänyt sitten pesäeroa. Äiti on pari kertaa jopa pyytänyt anteeksi (ei hänen tapaistaan, koska hän ei mielestään koskaan ole väärässä). Mutta sitten se alkaa taas. Olen yrittänyt ajatella, että ehkä hän vain on sellainen ettei kerta kaikkiaan osaa jättää toista rauhaan.

Hän on mm. sanonut suoraan ettei mun pitäisi hankkia enää lapsia (mulla on yksi), puuttunut pukeutumiseeni (sanonut esim. että taisin valita jotkut tietyt vaatteet ihan vain häntä kiusatakseni, vaikka olin mielestäni normaalisti pukeutunut), arvostellut työntekoani, ammatinvalintaani, sisustustyyliäni... Lapsellani on myös aina väärät vaatteet päällä, joko ei tarpeeksi juhlavat tai sitten palellutan hänet hengiltä. Käytän rahaa vääriin asioihin. Tukkani on ruma. Myös miehessäni on kaikenlaisia pikku vikoja, mm. on liian pullea ja lomailee liian usein. Tajusitte varmaan pointin, lista on loputon.

No ei kai tässä muu auta kuin yrittää vielä kerran...

ja äitini todellakin laukaisee tuon masennuksen. Olen myös lliian kiltti ja alan aina sääliä häntä, jos olen sanonut liian tiukasti. Äitini on mestari esittämään marttyyria ja laittamaan kaiken muiden syyksi. Olen jatkuvasti kiittämätön ja huonokäytöksinen, ja päässäkin mulla taitaa ollla jotain vikaa (ajatuksenjuoksuni ei kuulemma ole normaalia). Voi hitto kun rupeaa ihan suututtamaan pelkkä asiasta kirjoittaminenkin.

heti sen pienen tauon käymisessä. Itse kävin tänään lasten kanssa äidillä ja aloitti heti, "onpas teidän äiti taas väsynyt". Oltiin lasten kanssa hyvällä tuulella ja kiusoiteltiin toisiamme. Sanoin sitten lapsille heti, että mummo on väsynyt työpäivän päätteeksi. Seuraavaksi aloitti 2-vuotiaalle hokemaan, etkö nyt VIELÄKÄÄN osaa pissata pottaan, on se nyt kumma. Tässä vaiheessa katsoin paremmaksi lähteä, lapset autoon ja nyt pidän vähän etäisyyttä... Olen oppinut, että jos aina vain sinnikkäästi käyn kylässä, menee äitini elämöinti aina liian pitkälle. Eikä se riitä että käy sanoilla minun kimppuuni vaan on alkanut tehdä sitä lapsillenikin.

Joihinkin asioihin en enää jaksa ottaa kantaa eli vaihdan nopeasti puheenaihetta. Ja aina on kaikissa tosi paljon vikaa, paitsi tietysti itsessä. ;) Eipä äidilläni olekaan enää ystäviä, kukaan taloyhtiössä ei halua edes puhua hänelle, työpaikalla kukaan ei pidä hänestä. Joskus käy jo sääliksi, mutta toisaalta itsepä on tilanteensa aiheuttanut.

kun joka kerta alkaa ahdistaa ja masentaa ja sitä kestää pari päivää vierailun jälkeen. Nytkin on tauko menossa, kun äitini tosi kovin sanoin arvosteli meidän perheen ruokailutottumuksia (joissa ei omasta mielestäni ollut mitään vikaa) ja lisäksi kävi mieheni ja minun työmoraalin kimppuun (kuulosti täysin käsittämättömältä, olin ihan haavi auki että mistä nyt on kyse). Tällaista se olisi joka päivä, jos siellä kävisin. Itse en aio soittaa, hän kyllä hoitaa sen parin päivän sisään kuitenkin ja jatkaa arvosteluaan. Olisipa kiva kun olisi hyvät välit, mutta kun ei niin ei. En kuitenkaan taida olla ihan ainoa, jolla on tällaisia tuntemuksia. Kiitos viesteistänne.

ap

Meillä sama, äitini löytää vaan vikoja ja virheitä.

Uhmakas kaksivuotias on mun syytä, lapsi ei saa tarpeeksi ruokaa jne jne. Olemme asuneet kauan ulkomailla ja nyt kun muuttokuorma on Suomeen tulossa on kaikki mun jutut taas ihan "kamalia" uudesta kämpästä alkaen....huokaus. En todella tiedä mitä tehdä.

Kovin tutulta kuulostaa. Olen alkanut ottaa etäisyyttä, käydään harvemmin jne. Mutta ei sekään auta, sitten tulee syyllistämistä siitä, että en tuo lapsia käymään. Joskus olen hirveän väsynyt tähän. Olen myös ajatellut, että voisi olla hyvä muuttaa selvästi kauemmaksi, vaikka ulkomaille, niin tulisi väkisin sitä etäisyyttä.

Ensin se käy haukkumassa meidän kodin ja sanoo etten osaa emännöidä tarpeeksi hyvin, ja sitten ihmettelee miksei ole enää tervetullut niin usein. Vähän koomistakin itse asiassa...

ap

Äitini tietää aina kaiken paremmin. Jos jokin asia menee pieleen, niin hän oli osannut arvata senkin. Kun jokin asia menee hyvin, niin jollakin toisella menee vielä paremmin. Iän myötä hän on vähän oppinut, eikä enää ole aivan noin ehdoton, mutta kärjistettynä hän on tuollainen edelleen.



Olen luovuttanut jo monta vuotta sitten. En enää yritä saada häneen läheisiä välejä. Menen hänen ehdoillaan. Rajat olen vetänyt jo vuosia sitten, minkä yli hänellä ei ole asiaa. En yritä puhua syvällisesti hänen kanssaan, koska se vaan ei onnistu. Joskus kun hän soittaa (asumme kaukana toisistamme), niin puhelu on mukava, mutta minä soitan aina väärään aikaan. Meillä ei tule koskaan olemaan läheistä äiti-tytär suhdetta. Toivon vain, että onnistuisin itse luomaan hyvän suhteen lapsiini, enkä toistaisi samaa virhettä sukupolvelta toiselle.

kaikkemme, ettei vain tehtäisi väärin äitikultaa kohtaan. Aah, niitä syyllisyydentunteita. Kävin aikanaan muista syistä terapiassa ja siellä terapeutti sanoi suoraan, että pitäisi katkaista välit äitini kanssa kokonaan. Että ei tule ikinä muuttumaan. Mutta eihän sitä nyt sentään, oma äiti ja mitä muut ajattelee...