Onko anteeksipyytävälle annettava anteeksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tietenkään. Mutta on vaikea ymmärtää, miten voisi olla onnellinen liitossaan, jos ei voi antaa anteeksi.

Mitäs sitten, jos ei voi antaa omalle äidilleen anteeksi? Noin 4-5-vuotiaasta. Eikä tämä edes pyydä.

Sitten laajennat ymmärrystäsi siihen, miksi äitisi oli niin vajavainen, ja mietit, mitä vahinkoa sinulle on syntynyt. Ja yrität korjata sen itse, jos ei muu auta. Ja ymmärrät, että äidillä ei ehkä ole varaa myöntää vikojaan.

Itse pyysin kuolevaa isääni kerrankin sanomaan, että hän on pahoillaan niistä vahingoista, joita hänen juoppoudestaan meille muille aiheutui. Hän suostui. Sillä oli iso merkitys. En minä silti sitä mitenkään päin ajatellen hänelle anteeksi anna, koska hänet johdateltiin ystävällisesti eikä hän ollut ihan kirkas päästään. Mutta se auttaa minua, että saan ajatella, että minulla on uhrina puheoikeus, ja voin ottaa sen oikeuden ihan itse, vaikkei hän sitä minulle halunnutkaan myöntää. 

Vierailija kirjoitti:

Ei tietenkään ole pakko, mutta jos ei pysty puolisolleen antamaab anteeksi niin onko koko liitolla enää edellytyksiä? Mihin perustuu parisuhde, jossa kannetaab kaunaa ja katkeruutta mukana?

Kaikkiin suhteisiin jonkinlaista kaunaa ja katkeruutta mahtunee, kunhan niitä ei tarvitse sietää liikaa? Nykyisin on kummallinen tapa ajatella, että negatiivisia asioita ei saa olla olemassa lainkaan. Eihän se ole mahdollista muuten kuin tosiaan niin, että kukaan ei ole kenenkään kanssa. 

Tulee mieleen exäni, jonka mielestä kaikki mitä tein oli väärin, ja kaikesta joutui koko ajan pyytelemään anteeksi. Tajusin sen jossain kohti, että siitä sanasta oli tullut mekaanisesti toistettava mantra, joka oli irronnut alkuperäisestä merkityksestään jo täysin.

Johtopäätös tietenkin oli se, että tuskin olen hänelle "se oikea", jos joka ikinen asia minussa ärsyttää niin suunnattomasti. Nuoria oltiin, ja tavan vuoksi päädytty yhteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua taas ärsyttää sellainen välillä tapahtuva asia, että vaimo suuttuu minulle jostain mitä sanon tai sutkautan. Minä en ole edes tarkoittanut koko juttua sillä lailla, miten hän sen päässään usein ajattelee. Minun on vaikea edes ymmärtää, että millä logiikalla on edes keksinyt ajatella asiaa sillä tavalla (se on vissiin sitä naisen logiikkaa). Sitten minun pitäisi pyytää anteeksi, kun hän on pahoittanut mielensä. Siis minun pitää pyytää anteeksi sitä, että minut on väärinymmärretty. Eikö anteeksi pyydetä silloin, jos on tehnyt väärin ja anteeksi pyytämällä myöntää tekonsa. Jos minä pyydän tässä kohtaa anteeksi, niin minähän ikään kuin myöntäisin, että tarkoitin sitä asiaa sillä negatiivisella tavalla, mitä vaimo päässään ajatteli. Minä haluaisin pienen sanailun jälkeen vain unohtaa koko asian ja jatkaa eteenpäin, jotta kenenkään ei tarvitse pyydellä anteeksi vääristä syistä. Ei minun, joka on ymmärretty väärin, eikä vaimon joka ymmärsi vahingossa väärin. Mutta vaimolle tuntuu olevan tärkeää se anteeksipyyntö, vaikka minusta minä en halua kuulla moisessa tilanteessa keltään osapuolelta anteeksipyyntöjä, koska kukaan ei ole tehnyt väärin. Minä voisin unohtaa asian samantien ja jatkaa neutraalisti elämää, mutta sitten kun siihen ruvetaan vääntämään tuota anteeksipyyntöasiaa, niin silloin minulla rupeaa korpeamaan ja sitten aidosti kohta vituttaa.

Anteeksipyynnön vaatiminen on vallankäyttöä. Vaimosi osoittaa sillä, että sinä olet tehnyt väärin. Itse olen lopettanut anteeksipyytelyn.

Joistakin se on vallankäyttöä, kun heitä alempiarvoinen kehtaa väittää olevansa samalla tasolla. Esimerkiksi vaatimalla anteeksipyyntöä, kun herra isoherra ei sellaiseen muuten taivu. 

Sen sijaan isoherra saa vapaasti vaatia anteeksiantoa, esimerkiksi sille, että suhtautuu kylmästi ja piittaamattomasti puolison tunteisiin, toiveisiin ja tarpeisiin. 

Tietysti olisi ihan sekin vaihtoehto, että tasa-arvoisena ottaisi puolisonsa huomioon, ja sanoisi tälle silloin kun itse kokee tulleensa epäreilusti kohdelluksi, jos tämän toiveiden mukaan toimiminen tuntuu pahalta. 

Vierailija kirjoitti:

Jos anteeksi pyydetään kerta toisensa jälkeen, mutta mikään ei muutu, niin ei siinä ole mitään anteeksiannettavaa.

On, anteeksiantaminen ei tee tekoa tekemättömäksi, vaan ainoastaan merkityksettömäksi.

Ei tietenkään tarvitse antaa anteeksi.

Voi ihan vapaasti tuhlata katkeruuteen vaikka koko elämänsä.

Samoin kuin elämällä ihmisen kanssa, joka pahoittaa mielen jatkuvalla syötöllä.

Oma valinta.

ei ole armoa kun ei lopeta häirintää, aikaa on ollut tajutakin asia.

voi tuleeko nyt itku?

Kyllä.

Minullakin oli puoliso joka törttöili-pyysi anteeksi- törttöili taas- pyysi anteeksi taas jne. Ajattelin pitääkö hän minua ihan tyhmänä ja läksin lätkimään. Seurasi hirveä vinkuna, kuinka anteeksiantamaton ja kova olen. 

Voin aivan hyvin elää onnellista ja täysipainosta elämää ilman että olen antanut jotain minulle/läheiselleni tehtyä pahaa anteeksi. Kaikki ei siihen toki pysty, vaan asia painaa mieltä kunnes antaa/saa anteeksi. Minulla näin ei kuitenkaan ole. Voin pyytää anteeksi sovinnon takia, vaikka en pahoillani olisikaan, ei se minua liikuta. Toki tämä ei koske parisuhteita.

Pyydän puolisolta anteeksi useinkin, anteeksi kun tiuskin, olen vain niin kipeä, anteeksi nyt kun tämä meni näin, yritin kyllä tehdä toisin jne, ja puoliso kyllä on aina ymmärtänyt.

Sen sijaan hän ei pyydä anteeksi minun loukkaamistaan. se loukkaaminen on aina se sama, eli että toinen ei puhu kanssani, eikä kerro asioistaan/tunteistaan. Stiä ei tarvitse edes pyytää anteeksi koska eihän hän ole sanonut tai tehnyt mitään. Niinpä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua taas ärsyttää sellainen välillä tapahtuva asia, että vaimo suuttuu minulle jostain mitä sanon tai sutkautan. Minä en ole edes tarkoittanut koko juttua sillä lailla, miten hän sen päässään usein ajattelee. Minun on vaikea edes ymmärtää, että millä logiikalla on edes keksinyt ajatella asiaa sillä tavalla (se on vissiin sitä naisen logiikkaa). Sitten minun pitäisi pyytää anteeksi, kun hän on pahoittanut mielensä. Siis minun pitää pyytää anteeksi sitä, että minut on väärinymmärretty. Eikö anteeksi pyydetä silloin, jos on tehnyt väärin ja anteeksi pyytämällä myöntää tekonsa. Jos minä pyydän tässä kohtaa anteeksi, niin minähän ikään kuin myöntäisin, että tarkoitin sitä asiaa sillä negatiivisella tavalla, mitä vaimo päässään ajatteli. Minä haluaisin pienen sanailun jälkeen vain unohtaa koko asian ja jatkaa eteenpäin, jotta kenenkään ei tarvitse pyydellä anteeksi vääristä syistä. Ei minun, joka on ymmärretty väärin, eikä vaimon joka ymmärsi vahingossa väärin. Mutta vaimolle tuntuu olevan tärkeää se anteeksipyyntö, vaikka minusta minä en halua kuulla moisessa tilanteessa keltään osapuolelta anteeksipyyntöjä, koska kukaan ei ole tehnyt väärin. Minä voisin unohtaa asian samantien ja jatkaa neutraalisti elämää, mutta sitten kun siihen ruvetaan vääntämään tuota anteeksipyyntöasiaa, niin silloin minulla rupeaa korpeamaan ja sitten aidosti kohta vituttaa.

Pyydä anteeksi paskaa huumoriasi, jos siinä kerran on väärinymmärtämisen mahdollisuus oikeasti vahingossa. Aika monella passiivis-aggressiivisella humoristilla se piikki sen sijaan on tarkoitettu vahingoksi. Kuulutko heihin? Kiinnostaako sinua lainkaan, miksi vaimosi ymmärtää sinut väärin? 

Mieti ensin nämä läpi, ja sitten vasta se, että jos edelleen käsi sydämellä olet sitä mieltä, että sinut on ymmärretty väärin, niin osoita, että tarkoitit hyvää. Ihminen voi loukata toista tarkoittamattaan, ja se hyvitetään. Sinä sen sijaan näyt toivovan, että sinua hyviteltäisiin moisesta vääryydestä, kun kehdattiin väärin ymmärtää. Vain savolaisilla on lupa laittaa vastuu kuulijalle.

Miten usein tuota väärinymmärtämistä tapahtuu? Jos ihan oikeasti koko ajan toinen ymmärtää sinut väärin, niin kyllähän sinun täytyy avata ajatuksiasi, miksi puhut niinkuin puhut, ja tähdentää, mitä oikeasti tarkoitit. Jos haluat puolisolle hyvää, totta kai sinua täytyy kiinnostaa, minkä takia hän näkee asiat niin eri tavalla. Totta kai väärinymmärrystä täytyy pahoitella silloinkin, vaikka pitäisi kiinni siitä, ettei oikeasti tarkoittanut pahaa. Ihmisellä on velvollisuus tehdä omat ajatuksensa toiselle ymmärrettäviksi. Ja jos kokee jatkuvasti joutuvansa pyytämään anteeksi vääriä asioita, sitten on ihan vapaa itse nostamaan tämän kissan pöydälle ja sanomaan toiselle, että kokee joutuvansa ahtaalle väärin perustein. Parisuhteissa on tarkoitus voida puhua tunteista ja ongelmista. 

On toki mahdollista sekin, että toinen tekee jatkuvasti niin omituisia tulkintoja, ettei normaali eläminen onnistu lainkaan. Silloin tarvitaan apua, eli silloin vielä vähemmän tilanteen voi jättää silleen. Et ole puolison pikkuinen lapsi, vaan aikuinen puoliso. Se tarkoittaa vastuuta ja velvollisuuksia.

Vierailija kirjoitti:

Voin aivan hyvin elää onnellista ja täysipainosta elämää ilman että olen antanut jotain minulle/läheiselleni tehtyä pahaa anteeksi. Kaikki ei siihen toki pysty, vaan asia painaa mieltä kunnes antaa/saa anteeksi. Minulla näin ei kuitenkaan ole. Voin pyytää anteeksi sovinnon takia, vaikka en pahoillani olisikaan, ei se minua liikuta. Toki tämä ei koske parisuhteita.

Pyydän puolisolta anteeksi useinkin, anteeksi kun tiuskin, olen vain niin kipeä, anteeksi nyt kun tämä meni näin, yritin kyllä tehdä toisin jne, ja puoliso kyllä on aina ymmärtänyt.

Sen sijaan hän ei pyydä anteeksi minun loukkaamistaan. se loukkaaminen on aina se sama, eli että toinen ei puhu kanssani, eikä kerro asioistaan/tunteistaan. Stiä ei tarvitse edes pyytää anteeksi koska eihän hän ole sanonut tai tehnyt mitään. Niinpä.

Omissio on teko myös. 

Ei ole. Tämän vuoksi heidän kurkkunsa on viillellään auki, ettäs tiedätte.



Riikka Leppämäki Karjaa