Lue keskustelun säännöt.
Tuleeko omasta lapsesta irtautuminen jotenkin luonnostaan?
14.04.2023 |
Minulla on 2v lapsi ja olemme aivan hitsautuneet kiinni toisiimme, en voinut edes kuvitella että tällaista rakkautta on olemassa. Järjetöntä kuvitella, että kaiken tämän tavoitteena on meidän ero! Siis että kasvatan lapsen pärjäämään omillaan ja ehkä monesta muusta ihmisestä tulee hänelle tärkeämpi kuin minusta, hän haluaa pois luotani. Se tuntuu pahalta, kun rakastan häntä enemmän kuin mitään ja tämä koko homma vanhempana on imaissut minut täysillä mukaansa. Sori jos tämä jotain ärsyttää, mutta näin tunnen nyt! Onko tässäkin suhteessa alkuhuuma, joka laimenee kun lapsi kasvaa? Koetteko että rakkaus on jotenkin muuttunut siinä ajassa kun pikkulapsi on kasvanut nuoreksi ja aikuiseksi? Toivottavasti kukaan ei ymmärrä väärin, en aio mitenkään rajoittaa lastani. On vaan niin ikävä jo nyt :')
Kommentit (57)
Teini-iässä jyvät erottuvat akanoista, kuka on kypsä aikuinen joka kykenee näkemään lapsensakin sellaisena, osaa kunnioita eriäviä mielipiteitä joita on muodostunut aivojen ja oman ajattelun kehittyessä. Enää ei olla sitä mieltä mitä vanhempi sanoittaa ja niistä asioista kiinnostunut joista vanhempi johdattelee sinun olevan. Punnitaan kuka osaa kasvattaa eli päästää irti ja kuka alkaa painamaan alas ja kohtelemaan alentavaksi kun nukesta meinaakin tulla itsenäinen aikuinen.
Kuitenkin naisen koko sen hetkinen elämä on tähdännyt siihen nukkeleikkiin, ja nyt se onkin jo päättymässä. Näin nopeasti. Identiteetti on rakennettu sikiämisen varaan ja siksi sen pohja putoa. Tekee kipeää. Voi tulla "murrosikä" ja hirveää häiriökäyttäytymistä vanhemmallekin uuden identiteetin hyväksymisessä. Välit saattavat katketa identiteetin hakemisesta johtuvan epätasapainoisen ja huonon käytöksen, aikuistumisen kieltämisen ja siihen liittyvän kunnioituksen puuttumisen myötä lopullisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä se tulee luonnostaan. Itsellänikin oli hirvittävän vahvat tunteet pieniin lapsiini. Tavallaan tunteet muuttuvat siitä huikeasta ensirakastumisesta pysyvään ja joustavaan rakkauteen ajan kanssa, ja elämä ohjaa vuosien myötä erilaiseen suhteeseen. Nyt lapseni ovat 17 ja 27- vuotiaita ja olen vanhemman laittanut maailmalle. Se oli tavallaan ihanaa ja tavallaan vaikeaa, mutta tein siitä itselleni projektin, ja helpotin omia tunteitani laittamalla pojan maailmalle mahdollisimman hyvin eväin.
Nuorempi on myös jo lähtökuopissa ja olen siihen pikkuhiljaa henkisesti valmistautunut, ja myös samalla lailla materiaalisesti, että lapseltani ei puutu mitään kun hän lähtee luotani. En voi muuta kuin antaa eväät ensimmäiseen kämppään, ja henkiset eväät on kasvatuksen myötä siinä vaiheessa annettu. Muutahan me ei voida.
Älä huoli vaan nauti tunteistasi, ja anna elämän viedä.
Kylläpä täällä taas on lapsivihamielistä porukkaa. Sellaisia täällä Suomessa. Onneksi tulee eri kulttuureista ihmisiä, niin tämäkin asia voi muuttua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi se on vanhemmille niin tärkeää että lapset esittävät idaria? Aina tuli toruja kun lipsautti jotain mitä sen ikäisen ei olisi "kuulunut" tietää.
Päiväkodissa sitten uteliaiden korvien kuulumattomissa keskustelimme vanhempiemme paritteluäänistä ja joku tyttö sanoi että vanhempansa olivat alkaneet parittelemaan samalla sängyllä jossa hän oli päikkäreillä. Ei siis sen vertaa ajatella lapsen tajuavan.
Mee pois oksennus.
Argumentointisi on epäselvää. Siitä ei selviä mistä asiasta olet eri mieltä.
Tulee kyllä vibat samanlaisesta kieltämisestä, mitä vanhemmat jyräävät pientä lastaan kohtaan ja yrittävät pakottaa johonkin idarivauvamuottiin. Eivät lapset mitään idareita ole. Ainakaan kaikki.
Meidän kulttuuri painottaa kovasti itsenäisyyttä ja varhaista itsenäistymistä. Vaikka lapsi joskus muuttaa pois kotoa, yleensä jossain vaiheessa tapahtuu uudelleenlähentymisvaihe. Luonnollista on, että ollaan toisten tukena jatkossakin, kunhan lapsi on saanut testata siipiään. Itse odotan jo mummoaikaa, vaikka lapseni ovat vielä pieniä. Saahan haaveita olla. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi se on vanhemmille niin tärkeää että lapset esittävät idaria? Aina tuli toruja kun lipsautti jotain mitä sen ikäisen ei olisi "kuulunut" tietää.
Päiväkodissa sitten uteliaiden korvien kuulumattomissa keskustelimme vanhempiemme paritteluäänistä ja joku tyttö sanoi että vanhempansa olivat alkaneet parittelemaan samalla sängyllä jossa hän oli päikkäreillä. Ei siis sen vertaa ajatella lapsen tajuavan.
Mee pois oksennus.
Argumentointisi on epäselvää. Siitä ei selviä mistä asiasta olet eri mieltä.
Tulee kyllä vibat samanlaisesta kieltämisestä, mitä vanhemmat jyräävät pientä lastaan kohtaan ja yrittävät pakottaa johonkin idarivauvamuottiin. Eivät lapset mitään idareita ole. Ainakaan kaikki.
"On hienoa nähdä lasten kasvavan ja kehittyvän."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä se irtautuminen on luonnollista.
Rakastan lapsiani (18 v ja 16 v) enemmän kuin mitään. Tietenkin haluan heidän olevan onnellisia ja kaikkea hyvää heidän elämälleen. Se hyvä tietenkin on irtaantuminen vanhemmista ja kodista. 18 v on paljon kavereiden ja seurustelukumppanin kanssa, kesätytö juuri alkoivat ja on muuttamassa syksyllä pois kotoa tulevalle opiskelupaikkakunnalle. En voisi olla tyytyväisempi. Tuntuu hyvin epäluonnolliselta ajatella, että toivoisin hänen tässä tilanteessa vain viettävän aikaa vain kotona äidin kanssa, niin, että elämässä ei olisi muita tärkeitä ihmisiä. Tai että ei opiskelisi ja tekisi töitä. Ei itsenäistyisi.
Samoin olen oikein iloinen, kun 16 v hoitaa itse asioitaan ja on kavereiden kanssa, eikä ole koko ajan riippuvainen vanhemmistaan kuin 2 v.
Vierailija kirjoitti:
Useimmat ihmiset ovat murrosiässä niin hirveitä, että irtaantuminen tapahtuu ihan luonnostaan.
Uhmaiästä se alkaa. Lapsi itse irtaantuu ja se voi olla tosi rajua. Ei siinä auta kuin tukea lapsen itsenäisyyttä ja olla itse rauhallinen vaikka miten v....ttaisi.
Pahimmat tapaukset ovat ne äidit/isät jotka tarraavat lapseen esim syyllistämällä manipuloimalla jne eivätkä kestä että täytyy vähitellen päästää irti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulee. Teini-iässä lapsi haluaa vähitellen nähdä sinua aina vain vähemmän ja vähemmän.
Meillä asia hoidettiin niin että aloin hengata teinin huoneessa. Laittoi oven kiinni joten poistimme sen :)
Kauhea mutsi. Älä itke kun lapses ei halua olla sun kanssa tekemisissä kun pääsee pois kotoa jonain päivänä.
Vaikka tuo on ehkä provo kirjoitus, tunnen yh- äidin joka ei halua että teinillä on huoneensa ovi kiinni. Haluaa tietää mitä teini puuhaa, ties vaikka jotain kiellettyä. Kamala kyylä! Ja teinillä vaikeaa, mt- ongelmia ja koululintsaamista yms. Ei se kyttääminen tilannetta auta, toisenlainen tuki ja teinin yksityisyyden kunnioittaminen olisi paikallaan.
Itkin onnesta ja poksautin miehen kanssa kuoharit, kun lapsemme muutti kotoa 19-vuotiaana 500 km päähän. Elämä tuntui alkavan uudestaan, kun taloon laskeutui hiljaisuus. Toki tähän tunteeseen varmasti vaikutti sekin, että kyseessä oli asperger-lapsi ja jo vauvasta lähtien hyvin haastava tapaus. 19 vuoden ajan elämämme oli suurimmalta osin pelkkää huutoa ja tappelua.
Iloinen olen, että hän sai diplomi-insinöörin paperit käteen, vaikka työelämä ei lopulta ottanut tuulta alleen ja pääsi tänä keväänä myös eläkkeelle. Silloin tällöin soitellaan ja nähdään, mutta enimmäkseen lapsi haluaa olla omillaan ja naisystävänsä kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulee luonnostaan kun lapsi itsenäistyy. Jos itsenäistymistä ei tapahdu, jotain on mennyt pieleen, tosin joskus sen voi myöhemmin korjata. Osa jää kiinni äitiin ja jos mies kyseessä niin sellaisen kanssa ei kannata perhettä perustaa.
Vierailija kirjoitti:
Tulee luonnostaan kun lapsi itsenäistyy. Jos itsenäistymistä ei tapahdu, jotain on mennyt pieleen, tosin joskus sen voi myöhemmin korjata. Osa jää kiinni äitiin ja jos mies kyseessä niin sellaisen kanssa ei kannata perhettä perustaa.
Kuten ei kenenkään muunkaan kanssa. Liian itsekästä sitä lasta ja ympäristöä kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulee. Teini-iässä lapsi haluaa vähitellen nähdä sinua aina vain vähemmän ja vähemmän.
Etenkin tytöille ja heidän äideillensä tulee usein hankaluuksia, jos nuoren itsenäistyminen ei käy sujuvasti. Äideistä saattaa tulla niitä mummoja jotka puuttuvat tyttäriensä lapsenkasvatukseen tai päivastoin tytär odottaa saavansa äidiltänsä esimerkiksi lastenhoitopalveluita rajattomasti
Tyttölapset ei oo kivoja, kun ne kehittyvät nopeammin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siinä vaiheessa, kun lapsi meni kouluun ja alkoi liikkumaan itsenäisesti, sen viimeistään tajusi, että hänellä on ihan oma elämänsä ja hänelle tärkeät henkilöt. Muutettiin uuteen paikkaan juuri ennen koulun alkua, eli en edes tunne lapsen kavereita entuudestaan, hyvä jos nimet muistan, ja suunnilleen missä päin asuvat. Siellä se mennä viipottaa kaikkien viivien ja veerojen kanssa, sopii ja soittelee kuviot niin tehokkaasti, että itse ei tahdo perässä pysyä. Tulee toki vielä iltaisin viereen kuuntelemaan iltasatua, mutta eipä ekaluokkalainen ole enää sellainen takiainen kuin tuo nuorempi kolmevuotias, joka haluaisi minut joka puuhaan mukaan.
No en ole kyllä yhdenkään lapseni kanssa kokenut tuollaista jo ekaluokan kohdalla. Enemmänkin sellainen alkoi hiljalleen 11-13-vuotiaana lapsesta riippuen ja silloinkin kyllä halusin tietää, kenen kanssa liikkuu ja mitä touhuaa.
Ja ei, en ole liian kiinni lapsissani. Ihan normaali suhde heihin kaikkiin on.
Mulla taas oli just aiemman kirjoittajan kaltainen tilanne. Lapseni ovat nyt jo yli kolmekymppisiä, mutta muistan vielä hyvin, kun 1990-luvun lopulla eräänä syksynä istuin työpäivän jälkeen yksin olohuoneessa ja tajusin, että mullahan onkin aikaa. Nuorempi oli silloin ekaluokkalainen ja sekin jossain ulkona kavereidensa kanssa. Seuraavana keväänä hain ammattikorkeakouluun opiskelemaan monimuoto-opiskeluna eli olin päivät töissä ja lähiopetusta oli vain muutamana iltana sekä lauantaisin.
Aloittajan kysymykseen... juuri siitä syystä, että lapseni alkoivat vähitellen viettää yhä vähemmän aikaansa mun kanssani ja yhä enemmän kavereidensa kanssa, irtaantuminen tapahtui ihan luontevasti ja ilman tunnemyrskyjä.
Lapset irtautuivat teini-iässä jo kotona asuessaan ja pikkuhiljaa muuttivat omiin koteihinsa. Palautuivat sitten taas takaisin ympyröihin pienten lastenlastensa kanssa. Eivät ole kadonneet minnekään.
No en ole kyllä yhdenkään lapseni kanssa kokenut tuollaista jo ekaluokan kohdalla. Enemmänkin sellainen alkoi hiljalleen 11-13-vuotiaana lapsesta riippuen ja silloinkin kyllä halusin tietää, kenen kanssa liikkuu ja mitä touhuaa.
Ja ei, en ole liian kiinni lapsissani. Ihan normaali suhde heihin kaikkiin on.