Lue keskustelun säännöt.
Mitä se vaikeiden kokemusten, traumojen ym "käsitteleminen" tarkoittaa?
11.04.2023 |
Mitä se käsitteleminen käytännössä on, miten se tehdään?
Kommentit (74)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Integroidaan trauma osaksi elämäntarinaa.
No huh huh.
En kanna traumoja mukanani. Sehän olisi järjetöntä!Kun traumaattiset kokemukset saa integroitua elämäntarinaansa, ei tarvitse enää kantaa traumoja mukanaan. Jotkut toki onnistuvat ne leikkaamaankin jonnekin tiedostamattomaan, niin etteivät suuremmin nykyhetkessä häiritse.
Kuinkahan joku vaikka lapsena vanhempansa pahoinpitelemäksi onnistuu tekemään tuon?
Vääryys ja nöyryytys on niin suuri, kun sen tekee läheinen, johonka pitäisi pystyä turvautumaan. Keho muistaa sen pahoinpitelyn aina. Siksi se olisi tärkeä saada käsiteltyä edes jollain tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmiset saavat traumoja vielä aikuisena? Eikö niillä ole resilienssiä?
Itse olen melko suojassa moisilta, kun pystyn aina aloittamaan puhtaalta sivulta.
Minulla on vain nykyhetki, aina.
En ymmärrä jtn "menneisyyden taakkaa". Mennyt ei ole enää läsnä eikä siten vaikuta.
En myöskään elä tulevaisuudessa. Minulla ei ole pitkän tähtäimen tavoitteita ja toiveita. Tulee mitä tulee.
Olen vahvasti aspergerpiirteinen, ei dg kumminkaan.Vaikka itse olisikin valmis siihen, että menneet ovat menneitä, ei ympäristö välttämättä ole.
Pitääkö ympäristön sitten mennä terapiaan?
Ei vaan, jos ympäristä ja kanssaihmiset olisivat vaikka puuttumatta kenenkään traumoihin tai oletettuihin traumoihin ja etenkin puuttumatta ammatinvalintaan tai suhdevalintoihin sekä olisivat hyssyttelemättä, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Nooh, ei niistä tarvi välittää! Tallaa vaan omaa polkuaan ja kasvaa itsenäiseksi ihmiseksi. 👍 Vapaa ja riippumaton muiden 'traumoista'.
Kai ymmärrät sosiaalisuuden ja yhteisön merkityksen ihmiselle?
No enpä taida ymm.. tarvita. Minäkin olen ihminen.
Vaikket sinä tarvitsisikaan, niin on meitä , jotka tarvitsevat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmiset saavat traumoja vielä aikuisena? Eikö niillä ole resilienssiä?
Itse olen melko suojassa moisilta, kun pystyn aina aloittamaan puhtaalta sivulta.
Minulla on vain nykyhetki, aina.
En ymmärrä jtn "menneisyyden taakkaa". Mennyt ei ole enää läsnä eikä siten vaikuta.
En myöskään elä tulevaisuudessa. Minulla ei ole pitkän tähtäimen tavoitteita ja toiveita. Tulee mitä tulee.
Olen vahvasti aspergerpiirteinen, ei dg kumminkaan.Vaikka itse olisikin valmis siihen, että menneet ovat menneitä, ei ympäristö välttämättä ole.
Pitääkö ympäristön sitten mennä terapiaan?
Ei vaan, jos ympäristä ja kanssaihmiset olisivat vaikka puuttumatta kenenkään traumoihin tai oletettuihin traumoihin ja etenkin puuttumatta ammatinvalintaan tai suhdevalintoihin sekä olisivat hyssyttelemättä, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Nooh, ei niistä tarvi välittää! Tallaa vaan omaa polkuaan ja kasvaa itsenäiseksi ihmiseksi. 👍 Vapaa ja riippumaton muiden 'traumoista'.
En viitannut tässä muiden traumoihin.
Olen ymmärtänyt, että asian on käsitellyt sitten kun sen on yksinkertaisuudessaan hyväksynyt osaksi menneisyyttä eikäse enää nosta pintaan voimakkaita tubteita. En vielä ole keksinyt, miten se tehdään.
Minulla se tarkoitti sitä, että annoin itselleni luvan surra asiaa.
Mieheni kuoli, kun olin hyvin nuori ja raskaana. Koska pelkäsin, että liika sureminen ja stressaaminen tekee raskaudella haittaa, työnsin asian pois mielestä ja keskityin kaikkeen raskauteen liittyvään , kodin laittamisee, opiskeluihin jne.
Kun lapsi syntyi oli se tottakai suuri elämänmuutos ja kaikki energia ja voimavarat menivät siihen. Kun lapsi sitten vajaan kahden vuoden ikäisenä meni hoitoon, ja minun oli tarkoitus jatkaa opintojani, romahdin ja vain itkin kaksi viikkoa. Kirjoitin myös todella paljon päiväkirjaan ja puhuin ystävien kanssa.
Tottakai tuon reilun kahden vuoden aikana on suru ollut läsnä, mutta tavallaan jemmassa ja odottanut sitä , että pääsee purkautumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen ymmärtänyt, että asian on käsitellyt sitten kun sen on yksinkertaisuudessaan hyväksynyt osaksi menneisyyttä eikäse enää nosta pintaan voimakkaita tubteita. En vielä ole keksinyt, miten se tehdään.
Ei ainakaan sillä, että testaillaan herättääkö muisto vielä voimakkaita tunteita.
Vierailija kirjoitti:
Se, että jatkuvasti pakotetaan aloittamaan puhtaalta pöydältä on jo itsessään traumaattista. Sen lisäksi vielä vaientaminen kokemuksista ja kotiin komentaminen ja miehistä erossa pitäminen niin, kuin en käsittäisi, että jokainen on ainutlaatuinen ja yksi mätä omena ei tee kaikista miehistä mätiä.
Grow up!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen ymmärtänyt, että asian on käsitellyt sitten kun sen on yksinkertaisuudessaan hyväksynyt osaksi menneisyyttä eikäse enää nosta pintaan voimakkaita tubteita. En vielä ole keksinyt, miten se tehdään.
Tunteita voi kyllä tuntea, itse asiassa se voi olla osa paranemista, että sallii ne tunteet. Toki ne laimenevat ja kevenevät mitä pidempään niitä tuntee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmiset saavat traumoja vielä aikuisena? Eikö niillä ole resilienssiä?
Itse olen melko suojassa moisilta, kun pystyn aina aloittamaan puhtaalta sivulta.
Minulla on vain nykyhetki, aina.
En ymmärrä jtn "menneisyyden taakkaa". Mennyt ei ole enää läsnä eikä siten vaikuta.
En myöskään elä tulevaisuudessa. Minulla ei ole pitkän tähtäimen tavoitteita ja toiveita. Tulee mitä tulee.
Olen vahvasti aspergerpiirteinen, ei dg kumminkaan.Vaikka itse olisikin valmis siihen, että menneet ovat menneitä, ei ympäristö välttämättä ole.
Pitääkö ympäristön sitten mennä terapiaan?
Ei vaan, jos ympäristä ja kanssaihmiset olisivat vaikka puuttumatta kenenkään traumoihin tai oletettuihin traumoihin ja etenkin puuttumatta ammatinvalintaan tai suhdevalintoihin sekä olisivat hyssyttelemättä, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Nooh, ei niistä tarvi välittää! Tallaa vaan omaa polkuaan ja kasvaa itsenäiseksi ihmiseksi. 👍 Vapaa ja riippumaton muiden 'traumoista'.
Kai ymmärrät sosiaalisuuden ja yhteisön merkityksen ihmiselle?
No enpä taida ymm.. tarvita. Minäkin olen ihminen.
Vaikket sinä tarvitsisikaan, niin on meitä , jotka tarvitsevat.
Ettekä selvästi edes yritä kehittyä?! Käsittämätöntä.
No, psykologia on pseudotiedettä, johon hölmöt uskovat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmiset saavat traumoja vielä aikuisena? Eikö niillä ole resilienssiä?
Itse olen melko suojassa moisilta, kun pystyn aina aloittamaan puhtaalta sivulta.
Minulla on vain nykyhetki, aina.
En ymmärrä jtn "menneisyyden taakkaa". Mennyt ei ole enää läsnä eikä siten vaikuta.
En myöskään elä tulevaisuudessa. Minulla ei ole pitkän tähtäimen tavoitteita ja toiveita. Tulee mitä tulee.
Olen vahvasti aspergerpiirteinen, ei dg kumminkaan.Vaikka itse olisikin valmis siihen, että menneet ovat menneitä, ei ympäristö välttämättä ole.
Pitääkö ympäristön sitten mennä terapiaan?
Ei vaan, jos ympäristä ja kanssaihmiset olisivat vaikka puuttumatta kenenkään traumoihin tai oletettuihin traumoihin ja etenkin puuttumatta ammatinvalintaan tai suhdevalintoihin sekä olisivat hyssyttelemättä, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Nooh, ei niistä tarvi välittää! Tallaa vaan omaa polkuaan ja kasvaa itsenäiseksi ihmiseksi. 👍 Vapaa ja riippumaton muiden 'traumoista'.
Kai ymmärrät sosiaalisuuden ja yhteisön merkityksen ihmiselle?
No enpä taida ymm.. tarvita. Minäkin olen ihminen.
Vaikket sinä tarvitsisikaan, niin on meitä , jotka tarvitsevat.
Ettekä selvästi edes yritä kehittyä?! Käsittämätöntä.
No, psykologia on pseudotiedettä, johon hölmöt uskovat.
Kehittyä? Ihmisiksi, jotka eivät tarvitse toisia ihmisiä? Sellainen olin traumatisoituneena. Tai siis sellaiseksi tekeydyin. Kehityksenä pidän sitä, että opin luottamaan muihinkin kuin itseeni ja pystyn nykyään luomaan sekä ylläpitämään terveitä ihmissuhteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se, että jatkuvasti pakotetaan aloittamaan puhtaalta pöydältä on jo itsessään traumaattista. Sen lisäksi vielä vaientaminen kokemuksista ja kotiin komentaminen ja miehistä erossa pitäminen niin, kuin en käsittäisi, että jokainen on ainutlaatuinen ja yksi mätä omena ei tee kaikista miehistä mätiä.
Grow up!
Mihin viittaat tällä? Onko mielestäsi siinä, että on tavoitteita joiden eteen työskenteleminen on palkitsevaa, jollakin tavalla lapsellista? Vai olisiko sinusta motivoivaa aloittaa muutaman kuukauden välein alusta niin, kuin millään mitä on tehnyt tai kokenut ei olisi mitään merkitystä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmiset saavat traumoja vielä aikuisena? Eikö niillä ole resilienssiä?
Itse olen melko suojassa moisilta, kun pystyn aina aloittamaan puhtaalta sivulta.
Minulla on vain nykyhetki, aina.
En ymmärrä jtn "menneisyyden taakkaa". Mennyt ei ole enää läsnä eikä siten vaikuta.
En myöskään elä tulevaisuudessa. Minulla ei ole pitkän tähtäimen tavoitteita ja toiveita. Tulee mitä tulee.
Olen vahvasti aspergerpiirteinen, ei dg kumminkaan.Vaikka itse olisikin valmis siihen, että menneet ovat menneitä, ei ympäristö välttämättä ole.
Pitääkö ympäristön sitten mennä terapiaan?
Ei vaan, jos ympäristä ja kanssaihmiset olisivat vaikka puuttumatta kenenkään traumoihin tai oletettuihin traumoihin ja etenkin puuttumatta ammatinvalintaan tai suhdevalintoihin sekä olisivat hyssyttelemättä, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Nooh, ei niistä tarvi välittää! Tallaa vaan omaa polkuaan ja kasvaa itsenäiseksi ihmiseksi. 👍 Vapaa ja riippumaton muiden 'traumoista'.
Kai ymmärrät sosiaalisuuden ja yhteisön merkityksen ihmiselle?
No enpä taida ymm.. tarvita. Minäkin olen ihminen.
Vaikket sinä tarvitsisikaan, niin on meitä , jotka tarvitsevat.
Ettekä selvästi edes yritä kehittyä?! Käsittämätöntä.
No, psykologia on pseudotiedettä, johon hölmöt uskovat.Kehittyä? Ihmisiksi, jotka eivät tarvitse toisia ihmisiä? Sellainen olin traumatisoituneena. Tai siis sellaiseksi tekeydyin. Kehityksenä pidän sitä, että opin luottamaan muihinkin kuin itseeni ja pystyn nykyään luomaan sekä ylläpitämään terveitä ihmissuhteita.
Tämä on juuri se valhe, jota minulle on vakuuteltu vuosia. Olet heikko, jos tarvitset ketään. Ole itsellinen nainen, joka pärjää yksin. Usko rakkaudeksi se mikä on väkivaltaa, eristämistä ja kaltoinkohtelua. Suurta valhetta ja todellisuuden vääristämistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kehittyä? Ihmisiksi, jotka eivät tarvitse toisia ihmisiä? Sellainen olin traumatisoituneena. Tai siis sellaiseksi tekeydyin. Kehityksenä pidän sitä, että opin luottamaan muihinkin kuin itseeni ja pystyn nykyään luomaan sekä ylläpitämään terveitä ihmissuhteita.
Tämä on juuri se valhe, jota minulle on vakuuteltu vuosia. Olet heikko, jos tarvitset ketään. Ole itsellinen nainen, joka pärjää yksin. Usko rakkaudeksi se mikä on väkivaltaa, eristämistä ja kaltoinkohtelua. Suurta valhetta ja todellisuuden vääristämistä.
Juu, täysin luonnotonta. Nimenomaan traumoja käsitellessä olen huomannut, miten monet asiat elämässä olen oppinut aivan nurinkurin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle se on ollut sitä, että hyväksyn asioiden tapahtuneen samalla, kun en kuitenkaan hyväksy, mitä tapahtui, tai edes anna anteeksi. Mukana on myös ripaus ymmärrystä tapahtumiin johtaneista syistä, vaikka ne eivät tee mistään sen hyväksyttävämpää.
En usko, että olisin trau matisoitunut yhdestä tai kahdesta asiasta, mutta kun asioita tapahtuu liikaa, en enää pystynyt hyväksymään sitä, että asioita tapahtuu. Epäreiluuden kokemuksen lisäksi suuri ongelma oli itseni syyllistäminen. Olin alle kouluikäinen, kun yhtenä päivänä tajusin, että vanhempani ovat sairaita eikä vika ole minussa, mutta siitä oli vaikea pitää kiinni, kun sinulle koko ajan kerrotaan, miten vika onkin sinussa.
Ajatusten saaminen näille raiteille ei ole ollut helppoa mutta nykyään pystyn elämään asioiden kanssa. Uusiakin asioita on tapahtunut ja kyllä se on yhä vaikeaa, mutta nykyään pääsen nopeammin siihen mielentilaan, että teen mitä voin ja sen jälkeen tunnen mitä tunnen asiaan liittyen ja hyväksyn asian tapahtuneen ja menen eteenpäin.
Hyväksymisen ja hyväksymisen eron oppiminen on ollut aivan keskeistä itselleni. Terapeuttini oli lähes ainut ihminen, joka sanoi, ettei vanhempieni toiminta ole ollut hyväksyttävää eikä sitä tarvitse sellaiseksi vääntää, vaikka tapahtumat voi hyväksyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kehittyä? Ihmisiksi, jotka eivät tarvitse toisia ihmisiä? Sellainen olin traumatisoituneena. Tai siis sellaiseksi tekeydyin. Kehityksenä pidän sitä, että opin luottamaan muihinkin kuin itseeni ja pystyn nykyään luomaan sekä ylläpitämään terveitä ihmissuhteita.
Tämä on juuri se valhe, jota minulle on vakuuteltu vuosia. Olet heikko, jos tarvitset ketään. Ole itsellinen nainen, joka pärjää yksin. Usko rakkaudeksi se mikä on väkivaltaa, eristämistä ja kaltoinkohtelua. Suurta valhetta ja todellisuuden vääristämistä.
Juu, täysin luonnotonta. Nimenomaan traumoja käsitellessä olen huomannut, miten monet asiat elämässä olen oppinut aivan nurinkurin.
Nämä eivät ole käsityksiäni vaan niitä ajatuksia joita minulle on yritetty syöttää viime vuosina. Ole palvelija, tehtäväsi on auttaa ja palvella, olla sitoutumatta ja vakiintumatta sekä pyytämättä tai vaatimatta asiallista kohtelua. Aina vain mukautua ja sopeutua sekä olla reagoimatta. Puolestani on mukamas tiedetty paremmin. Nyt riitti. On minun vuoroni ja tyytyminen on menneisyyttä. Minulla on oikeus tunteisiini ja itseni arvostamiseen, vakauteen ja turvallisuuteen siinä missä kenellä tahansa toisellakin. Samoin vastavuoroisiin ihmissuhteisiin, rakastamiseen ja sosiaalisuuteen sekä kosketukseen ja hellyyteen.
Minulla oli lapsuuden perheessä paljon fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Jos yritin puhua aiheesta jollekin ammattilaiselle koin vähättelyä tai selitystä siitä, että vanhempanikin olivat vain ihmisiä. Se lannisti minua entisestään.
Sitten kerran aikuisena eräs lapsuudenystäväni, joka tiesi vanhempani ja oli myös omin silmin todistanut hirveyksiä sanoi, että sulla on kyllä hirvein lapsuus ja nuoruus mitä tiedän ja vanhempasi ovat ihan pimeitä. Myös toinen ystäväni oli erään tapauksen kautta ymmärtänyt äitini julmuuden ja sanoi että nyt ymmärtää minua paremmin.
Tämä oli sellainen asia, että psyykkinen vointini koheni huomattavasti. Jotenkin elämäni muuttui täysin. Itsevihani loppui ja olen oppinut rakastamaan itseäni.
Itse ajattelen, että mikään terapia ei olisi minua auttanut, koska kertomani olisi ollut vain minun subjektiivisen näkemyksen varassa. Sillä että ystäväni tiesivät totuuden oli ihan hirveän iso merkitys.
Vierailija kirjoitti:
Minulle se on ollut sitä, että hyväksyn asioiden tapahtuneen samalla, kun en kuitenkaan hyväksy, mitä tapahtui, tai edes anna anteeksi. Mukana on myös ripaus ymmärrystä tapahtumiin johtaneista syistä, vaikka ne eivät tee mistään sen hyväksyttävämpää.
En usko, että olisin trau matisoitunut yhdestä tai kahdesta asiasta, mutta kun asioita tapahtuu liikaa, en enää pystynyt hyväksymään sitä, että asioita tapahtuu. Epäreiluuden kokemuksen lisäksi suuri ongelma oli itseni syyllistäminen. Olin alle kouluikäinen, kun yhtenä päivänä tajusin, että vanhempani ovat sairaita eikä vika ole minussa, mutta siitä oli vaikea pitää kiinni, kun sinulle koko ajan kerrotaan, miten vika onkin sinussa.
Ajatusten saaminen näille raiteille ei ole ollut helppoa mutta nykyään pystyn elämään asioiden kanssa. Uusiakin asioita on tapahtunut ja kyllä se on yhä vaikeaa, mutta nykyään pääsen nopeammin siihen mielentilaan, että teen mitä voin ja sen jälkeen tunnen mitä tunnen asiaan liittyen ja hyväksyn asian tapahtuneen ja menen eteenpäin.
Hyväksymisen ja hyväksymisen eron oppiminen on ollut aivan keskeistä itselleni. Terapeuttini oli lähes ainut ihminen, joka sanoi, ettei vanhempieni toiminta ole ollut hyväksyttävää eikä sitä tarvitse sellaiseksi vääntää, vaikka tapahtumat voi hyväksyä.
Aivan, on eri asia hyväksyä, että jotakin on tapahtunut, kuin alistua ja jäädä tuleen makaamaan, edes yrittämättä vaikuttaa nykyhetkeen ja tulevaisuuteen.
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli lapsuuden perheessä paljon fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Jos yritin puhua aiheesta jollekin ammattilaiselle koin vähättelyä tai selitystä siitä, että vanhempanikin olivat vain ihmisiä. Se lannisti minua entisestään.
Sitten kerran aikuisena eräs lapsuudenystäväni, joka tiesi vanhempani ja oli myös omin silmin todistanut hirveyksiä sanoi, että sulla on kyllä hirvein lapsuus ja nuoruus mitä tiedän ja vanhempasi ovat ihan pimeitä. Myös toinen ystäväni oli erään tapauksen kautta ymmärtänyt äitini julmuuden ja sanoi että nyt ymmärtää minua paremmin.
Tämä oli sellainen asia, että psyykkinen vointini koheni huomattavasti. Jotenkin elämäni muuttui täysin. Itsevihani loppui ja olen oppinut rakastamaan itseäni.Itse ajattelen, että mikään terapia ei olisi minua auttanut, koska kertomani olisi ollut vain minun subjektiivisen näkemyksen varassa. Sillä että ystäväni tiesivät totuuden oli ihan hirveän iso merkitys.
Perhe väki valta voi tässä maassa niin hyvin, koska joka tasolta löytyy asiaa häveksyviä tai jopa hyväksyviä ihmisiä. Niin poliisista, oikeuslaitoksesta, lastensuojelusta kuin terveydenhuollosta. Esimerkiksi lastensuojelussa uskottiin vasta siinä vaiheessa, kun tekijä yritti käydä palaverissa heidän päälleen, vaikka oli oikeusjuttuja myöten todisteita aiheesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmiset saavat traumoja vielä aikuisena? Eikö niillä ole resilienssiä?
Itse olen melko suojassa moisilta, kun pystyn aina aloittamaan puhtaalta sivulta.
Minulla on vain nykyhetki, aina.
En ymmärrä jtn "menneisyyden taakkaa". Mennyt ei ole enää läsnä eikä siten vaikuta.
En myöskään elä tulevaisuudessa. Minulla ei ole pitkän tähtäimen tavoitteita ja toiveita. Tulee mitä tulee.
Olen vahvasti aspergerpiirteinen, ei dg kumminkaan.Vaikka itse olisikin valmis siihen, että menneet ovat menneitä, ei ympäristö välttämättä ole.
Pitääkö ympäristön sitten mennä terapiaan?
Ei vaan, jos ympäristä ja kanssaihmiset olisivat vaikka puuttumatta kenenkään traumoihin tai oletettuihin traumoihin ja etenkin puuttumatta ammatinvalintaan tai suhdevalintoihin sekä olisivat hyssyttelemättä, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Nooh, ei niistä tarvi välittää! Tallaa vaan omaa polkuaan ja kasvaa itsenäiseksi ihmiseksi. 👍 Vapaa ja riippumaton muiden 'traumoista'.
Kai ymmärrät sosiaalisuuden ja yhteisön merkityksen ihmiselle?
No enpä taida ymm.. tarvita. Minäkin olen ihminen.
Vaikket sinä tarvitsisikaan, niin on meitä , jotka tarvitsevat.
Ettekä selvästi edes yritä kehittyä?! Käsittämätöntä.
No, psykologia on pseudotiedettä, johon hölmöt uskovat.Kehittyä? Ihmisiksi, jotka eivät tarvitse toisia ihmisiä? Sellainen olin traumatisoituneena. Tai siis sellaiseksi tekeydyin. Kehityksenä pidän sitä, että opin luottamaan muihinkin kuin itseeni ja pystyn nykyään luomaan sekä ylläpitämään terveitä ihmissuhteita.
Kyllä näin. Mutta ihminen on terve ja vapaa vasta, kun muut ihmiset eivät ole hänelle pakkomielle, joita ilman ei tule toimeen. Itsenäinen ihminen on riippumaton ja pärjää mainiosti (henkisesti) yksinkin. Ketään ei tarvita pönkittämään, kun seisoo omilla jaloillaan.
Toivottavasti omista kokemuksistasi huolimatta ymmärrät olla odottamatta, että muut ihmiset kokisivat raiskausyrityksen huvittavana tai voimaannuttavana.