Lue keskustelun säännöt.
Mitä se vaikeiden kokemusten, traumojen ym "käsitteleminen" tarkoittaa?
11.04.2023 |
Mitä se käsitteleminen käytännössä on, miten se tehdään?
Kommentit (74)
Vierailija kirjoitti:
Integroidaan trauma osaksi elämäntarinaa.
No huh huh.
En kanna traumoja mukanani. Sehän olisi järjetöntä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos käsittelee asioita yksikseen , voi helposti jäädä ilmiselviä juttuja huomaamatta defenssien takia.
Vierailija kirjoitti:
Saa irtipäästää jos voi. Jos nousee kysymyksiä, niihin intuitiivisesti vastauksen löytäminen tai sitten ei tiedä. Voi yrittää suojata itseään uusilta traumoilta, kun lupaa itselleen ettei anna jonkun enää tehdä niin itselleen, pysyy kaukana. Ei syytä itseään, että tilanteesta oli vaikea päästä pois, muiden vuoksi - jokin rakensi sen ansan tai tilanteen. Tiedostaminen.
Tietyissä tilanteissa se ansa ei ole itse rakennettu vaan pidetään tarkoituksella jumissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Integroidaan trauma osaksi elämäntarinaa.
No huh huh.
En kanna traumoja mukanani. Sehän olisi järjetöntä!
Kun traumaattiset kokemukset saa integroitua elämäntarinaansa, ei tarvitse enää kantaa traumoja mukanaan. Jotkut toki onnistuvat ne leikkaamaankin jonnekin tiedostamattomaan, niin etteivät suuremmin nykyhetkessä häiritse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmiset saavat traumoja vielä aikuisena? Eikö niillä ole resilienssiä?
Itse olen melko suojassa moisilta, kun pystyn aina aloittamaan puhtaalta sivulta.
Minulla on vain nykyhetki, aina.
En ymmärrä jtn "menneisyyden taakkaa". Mennyt ei ole enää läsnä eikä siten vaikuta.
En myöskään elä tulevaisuudessa. Minulla ei ole pitkän tähtäimen tavoitteita ja toiveita. Tulee mitä tulee.
Olen vahvasti aspergerpiirteinen, ei dg kumminkaan.Vaikka itse olisikin valmis siihen, että menneet ovat menneitä, ei ympäristö välttämättä ole.
Pitääkö ympäristön sitten mennä terapiaan?
Ei vaan, jos ympäristä ja kanssaihmiset olisivat vaikka puuttumatta kenenkään traumoihin tai oletettuihin traumoihin ja etenkin puuttumatta ammatinvalintaan tai suhdevalintoihin sekä olisivat hyssyttelemättä, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykoterapiassa minä puhuin vapaasti. Terapeutti saattoi keskeyttää ja kysyä jotain. Jotenkin hänen onnistui saada minut sanomaan ääneen kaikki kamala. Ja sen jälkeen niitä tunteita sanoitettiin ja sain itse jotenkin etäisyyttä niihin asioihin. Vaikea selittää.. Kun kuulin itseni itkevän niitä tapahtumia, niin jollain tapaa teki mieli lohduttaa itseä. Huomasin vuosien myötä etten ole syypää minulle tapahtuneisiin asioihin.
Miksi siihen tarvittiin jotain toista ihmistä sanomaan mitään. Johan sen saman olisi älykäs ihminen itsekkin tajunnut ennen jo vuosiakin.
Kyse on tunnetasosta eikä älyllistämisestä. Eri
Luodaanko terapeuttiin tunnesuhde?
Parhaimmillaan terapeuttiin syntyy luottamuksellinen suhde, jossa voi tunnetasolla työskennellä.
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmiset saavat traumoja vielä aikuisena? Eikö niillä ole resilienssiä?
Itse olen melko suojassa moisilta, kun pystyn aina aloittamaan puhtaalta sivulta.
Minulla on vain nykyhetki, aina.
En ymmärrä jtn "menneisyyden taakkaa". Mennyt ei ole enää läsnä eikä siten vaikuta.
En myöskään elä tulevaisuudessa. Minulla ei ole pitkän tähtäimen tavoitteita ja toiveita. Tulee mitä tulee.
Olen vahvasti aspergerpiirteinen, ei dg kumminkaan.
Minut ra,is,kattiin. Kuvittelin että pääsin siitä yli, kunnes sattumalta näin tämän ihmisen n.kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen. Jähmetyin paikalleni enkä kyennyt tekemään mitään. Olin siis metrossa enkä pystynyt jäämään pois, vaikka olin omalla asemalla. Tajusin, että kokemus kalvoi minua. En halunnut antaa sille sellaista valtaa, mutta se yllätti minut täysin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Integroidaan trauma osaksi elämäntarinaa.
No huh huh.
En kanna traumoja mukanani. Sehän olisi järjetöntä!Kun traumaattiset kokemukset saa integroitua elämäntarinaansa, ei tarvitse enää kantaa traumoja mukanaan. Jotkut toki onnistuvat ne leikkaamaankin jonnekin tiedostamattomaan, niin etteivät suuremmin nykyhetkessä häiritse.
Johonkin koettelemukseen voi suhtautua kuin mihin tahansa epämiellyttäväön kokemukseen, jotai eiollut varta vasten tavoitellut. "Paska reissu mutta tulipa tehtyä". Ei sen kummempaa. Ei sitä tarvi työntää vintin pimeään nurkkaan, mutta en muutenkaan välitä muistella ikäviä sattumuksia elämän varrelta. Elän myönteisen kautta.
Edellinen parisuhteeni muodostui demoniksi sisälläni. Ahdistusta, paniikkia, erilaisia pelkotiloja jne. Tärkein askel oli myöntää suhteen olleen traumaattinen kaikkine tapahtumineen. Käsittely on ollut tiedon hankkimista, vertaistukea, kirjoittamista, tunteiden kohtaamista ja työstämistä, aktiivisia tekoja kuten uusia harrastuksia. Lopulta olen saanut sen itsestäni ulos enkä enää panikoidu turhasta, ja itsetuntokin on kohdallaan. Tähän en käyttänyt ammattiapua, koska sitä ei ollut saatavilla.
Lapsuuden kokemukset olen käsitellyt nuorena pitkässä terapiassa. Se oli myötäelävää keskustelua, syvimpien tunteiden ilmaisemista. Siellä vasta tunnistin asiat, jotka vaikuttivat mielenterveyteeni heikentävästi. Tein monia elämänmuutoksia terapian avulla ja ne eväät kantavat vielä näin vuosikymmenien jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmiset saavat traumoja vielä aikuisena? Eikö niillä ole resilienssiä?
Itse olen melko suojassa moisilta, kun pystyn aina aloittamaan puhtaalta sivulta.
Minulla on vain nykyhetki, aina.
En ymmärrä jtn "menneisyyden taakkaa". Mennyt ei ole enää läsnä eikä siten vaikuta.
En myöskään elä tulevaisuudessa. Minulla ei ole pitkän tähtäimen tavoitteita ja toiveita. Tulee mitä tulee.
Olen vahvasti aspergerpiirteinen, ei dg kumminkaan.
Kun on menneisyydessä traumatisoitunut, se nimenomaan vaikuttaa nykyhetkeen. Trauma iskee ihmisen kehityksellisiin rakenteisiin eivätkä ne perustukset vain vanhenemalla korjaannu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmiset saavat traumoja vielä aikuisena? Eikö niillä ole resilienssiä?
Itse olen melko suojassa moisilta, kun pystyn aina aloittamaan puhtaalta sivulta.
Minulla on vain nykyhetki, aina.
En ymmärrä jtn "menneisyyden taakkaa". Mennyt ei ole enää läsnä eikä siten vaikuta.
En myöskään elä tulevaisuudessa. Minulla ei ole pitkän tähtäimen tavoitteita ja toiveita. Tulee mitä tulee.
Olen vahvasti aspergerpiirteinen, ei dg kumminkaan.Vaikka itse olisikin valmis siihen, että menneet ovat menneitä, ei ympäristö välttämättä ole.
Pitääkö ympäristön sitten mennä terapiaan?
Ei vaan, jos ympäristä ja kanssaihmiset olisivat vaikka puuttumatta kenenkään traumoihin tai oletettuihin traumoihin ja etenkin puuttumatta ammatinvalintaan tai suhdevalintoihin sekä olisivat hyssyttelemättä, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Nooh, ei niistä tarvi välittää! Tallaa vaan omaa polkuaan ja kasvaa itsenäiseksi ihmiseksi. 👍 Vapaa ja riippumaton muiden 'traumoista'.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hienosti kiteytetty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmiset saavat traumoja vielä aikuisena? Eikö niillä ole resilienssiä?
Itse olen melko suojassa moisilta, kun pystyn aina aloittamaan puhtaalta sivulta.
Minulla on vain nykyhetki, aina.
En ymmärrä jtn "menneisyyden taakkaa". Mennyt ei ole enää läsnä eikä siten vaikuta.
En myöskään elä tulevaisuudessa. Minulla ei ole pitkän tähtäimen tavoitteita ja toiveita. Tulee mitä tulee.
Olen vahvasti aspergerpiirteinen, ei dg kumminkaan.Kun on menneisyydessä traumatisoitunut, se nimenomaan vaikuttaa nykyhetkeen. Trauma iskee ihmisen kehityksellisiin rakenteisiin eivätkä ne perustukset vain vanhenemalla korjaannu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Integroidaan trauma osaksi elämäntarinaa.
No huh huh.
En kanna traumoja mukanani. Sehän olisi järjetöntä!Kun traumaattiset kokemukset saa integroitua elämäntarinaansa, ei tarvitse enää kantaa traumoja mukanaan. Jotkut toki onnistuvat ne leikkaamaankin jonnekin tiedostamattomaan, niin etteivät suuremmin nykyhetkessä häiritse.
Johonkin koettelemukseen voi suhtautua kuin mihin tahansa epämiellyttäväön kokemukseen, jotai eiollut varta vasten tavoitellut. "Paska reissu mutta tulipa tehtyä". Ei sen kummempaa. Ei sitä tarvi työntää vintin pimeään nurkkaan, mutta en muutenkaan välitä muistella ikäviä sattumuksia elämän varrelta. Elän myönteisen kautta.
Kukin tavallaan. Itse en kyennyt kohauttamaan olkiani väkivallalle, vaan halusin pystyä hyväksymään sen osaksi historiaani, tuntemaan siitä tasan mitä tunsin sekä parantumaan sen vaikutuksista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmiset saavat traumoja vielä aikuisena? Eikö niillä ole resilienssiä?
Itse olen melko suojassa moisilta, kun pystyn aina aloittamaan puhtaalta sivulta.
Minulla on vain nykyhetki, aina.
En ymmärrä jtn "menneisyyden taakkaa". Mennyt ei ole enää läsnä eikä siten vaikuta.
En myöskään elä tulevaisuudessa. Minulla ei ole pitkän tähtäimen tavoitteita ja toiveita. Tulee mitä tulee.
Olen vahvasti aspergerpiirteinen, ei dg kumminkaan.Vaikka itse olisikin valmis siihen, että menneet ovat menneitä, ei ympäristö välttämättä ole.
Pitääkö ympäristön sitten mennä terapiaan?
Ei vaan, jos ympäristä ja kanssaihmiset olisivat vaikka puuttumatta kenenkään traumoihin tai oletettuihin traumoihin ja etenkin puuttumatta ammatinvalintaan tai suhdevalintoihin sekä olisivat hyssyttelemättä, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Nooh, ei niistä tarvi välittää! Tallaa vaan omaa polkuaan ja kasvaa itsenäiseksi ihmiseksi. 👍 Vapaa ja riippumaton muiden 'traumoista'.
Kai ymmärrät sosiaalisuuden ja yhteisön merkityksen ihmiselle?
Vierailija kirjoitti:
Jos käsittelee asioita yksikseen , voi helposti jäädä ilmiselviä juttuja huomaamatta defenssien takia.
Riippuu asioista ja ihmisistä. Aivan kaikilla vanhuuteen ehtineillä ihmisillä on vaikeita kokemuksia ja menetyksiä takanaan. Suurin osa ei ole ollut terapiassa. Itse en lähtisi siitä, että kaikki ovat sitten lähtökohtaisesti traumojensa vankeja. Niin keholla kuin mielelläkin on keinoja toipua. Tällä en tarkoita, etteikö apua tarvittaisi vaikeimmissa tilanteissa.
Noihin liittyvien tunnetilojen kohtaamista ja läpielämistä. Usein tarvitaan turvallinen ympäristö ja ymmärtävä kuulija jotta uskaltaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmiset saavat traumoja vielä aikuisena? Eikö niillä ole resilienssiä?
Itse olen melko suojassa moisilta, kun pystyn aina aloittamaan puhtaalta sivulta.
Minulla on vain nykyhetki, aina.
En ymmärrä jtn "menneisyyden taakkaa". Mennyt ei ole enää läsnä eikä siten vaikuta.
En myöskään elä tulevaisuudessa. Minulla ei ole pitkän tähtäimen tavoitteita ja toiveita. Tulee mitä tulee.
Olen vahvasti aspergerpiirteinen, ei dg kumminkaan.Minut ra,is,kattiin. Kuvittelin että pääsin siitä yli, kunnes sattumalta näin tämän ihmisen n.kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen. Jähmetyin paikalleni enkä kyennyt tekemään mitään. Olin siis metrossa enkä pystynyt jäämään pois, vaikka olin omalla asemalla. Tajusin, että kokemus kalvoi minua. En halunnut antaa sille sellaista valtaa, mutta se yllätti minut täysin.
Minutkin on raiskattu. Tyyppi minua vankina omassa kodissani 2 vuorokautta.
Karkasin kun hän nukahti.
Tästä on aikaa kymmeniä vuosia.
Jos sattumoisin näkisin/tunnistaisin hänet jossain, tuntisin ehkä sääliä. Ihmisparka.
Olen ollut myös raiskausyrityksen kohde. Sitä muistan lähinnä huvittuneena, kun painimme ja olin fyysisesti, teknisesti vahvempi, ja pääsin tilanteesta mustelmilla. Eli tuo oli pikemminkin voimaannuttava kokemus. 💪
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmiset saavat traumoja vielä aikuisena? Eikö niillä ole resilienssiä?
Itse olen melko suojassa moisilta, kun pystyn aina aloittamaan puhtaalta sivulta.
Minulla on vain nykyhetki, aina.
En ymmärrä jtn "menneisyyden taakkaa". Mennyt ei ole enää läsnä eikä siten vaikuta.
En myöskään elä tulevaisuudessa. Minulla ei ole pitkän tähtäimen tavoitteita ja toiveita. Tulee mitä tulee.
Olen vahvasti aspergerpiirteinen, ei dg kumminkaan.Vaikka itse olisikin valmis siihen, että menneet ovat menneitä, ei ympäristö välttämättä ole.
Pitääkö ympäristön sitten mennä terapiaan?
Ei vaan, jos ympäristä ja kanssaihmiset olisivat vaikka puuttumatta kenenkään traumoihin tai oletettuihin traumoihin ja etenkin puuttumatta ammatinvalintaan tai suhdevalintoihin sekä olisivat hyssyttelemättä, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Nooh, ei niistä tarvi välittää! Tallaa vaan omaa polkuaan ja kasvaa itsenäiseksi ihmiseksi. 👍 Vapaa ja riippumaton muiden 'traumoista'.
Kai ymmärrät sosiaalisuuden ja yhteisön merkityksen ihmiselle?
No enpä taida ymm.. tarvita. Minäkin olen ihminen.
Se, että jatkuvasti pakotetaan aloittamaan puhtaalta pöydältä on jo itsessään traumaattista. Sen lisäksi vielä vaientaminen kokemuksista ja kotiin komentaminen ja miehistä erossa pitäminen niin, kuin en käsittäisi, että jokainen on ainutlaatuinen ja yksi mätä omena ei tee kaikista miehistä mätiä.
Pitääkö ympäristön sitten mennä terapiaan?