Te duunarit: Miten saatte motivaation joka päivä tehdä työnne hyvin "kunnolla"?

Vierailija kirjoitti:

Työni on suorittavaa työtä, jota teen yrittäjänä. Olen siis. ns. duunariyrittäjä.

Palkkioni riippuu työsuorituksen määrästä, siis siitä, paljonko saan aikaan työpäivän aikana. Toisaalta laadullisesti hyvin tehty työ estää tehokkaasti reklamoinnin ja kompensaation tarpeen asiakkaan puolelta.

Hyvin tehty työ = enemmän rahaa kiitoksen kera. Huonosti tehty työ = vähemmän rahaa moitteiden kera. Siinä motivaatio.

Mutta työhän on tehty liian hyvin, jos ei koskaan reklamoida. Pääsee vähemmällä jos tekee rimaa hipoen ja tarvittaessa korjaa jälkeenpäin, noin meillä ainakin pomo on sanonut.

Ei ole motivaatiota. Käyn töissä pakon edessä.

Koulut jääneet nuorena käymättä, lasten kanssa olin aikani kotona, jonka jälkeen lyhyt koulutus matalapalkka-alalle. Siitä suoraan töihin että on edes jotain leipää pöydässä.

Ikää ja velkaa nyt sen verran että velkäjärjestely edessä joten opiskelu ei tule kysymykseen mitenkään. Eikä riittäisi ehkä älykään.

Jokaikinen aamu on taistelua siitä, lähdenkö tänään työmaalle vai tuleeko jo se päivä että jään sänkyyn. Työkaverit eivät ole parhaasta päästä ja joudumme melko tiiviinä porukkana olemaan päivän aina. Palkka on perseestä eikä siitä jää kuin vähän päälle 300 e tällä hetkellä käteen velkojenmaksun jälkeen. tämän takia alkamassa onkin nyt velkäjärjestelyt.

Eli, motivaatio täysi 0 ja tiedän että eläkeikään asti joudun olemaan tässä työssä, eli jäljellä on vielä 19 vuotta ellen satu jostain onnekkaasta syystä pääsemään sairauseläkkeelle ennen sitä. Inhoan elämääni ja mietin koko ajan että jään vaan toimarille kotiin niinkuin muutkin vaikeassa tilanteessa olevat. Samahan tuosta käteen jäisi, enemmänkin. Masentaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä pidän työstäni. Siksi jaksan aamuisin herätä sinne positiivisella mielellä. Työkaveritkin on ok. Palkka on huono, mutta koen tärkeämpänä tämän työstä pitämisen. Usein jopa nautin työstäni. Esimerkiksi loman jälkeen on mukava palata "sorvin ääreen". Nytkin pääsiäisten vapaiden jälkeen ei yhtään ahdista huomenna alkava arki.

Kun on huono palkka, kuten minulla, niin se oma talous on otettava haltuun ja luovuttava joistakin mukavista asioista, kuten matkustelu, ulkona syöminen jne. Myöskään autoon ei ole varaa.

Mutta tärkeämpänä koen tunteen, että ei yhtään puistata tehdä kyseistä työtäni eläkkeelle asti.

Vietät siis todellakin 365/366 yötä kotona etkä ikinä kyllästy? Mietityttää myös mitä teet vapaa-ajallasi, jos ei ole varaa ostaa edes mitään valmisruokaa vaan kaikki on tehtävä itse. Kokkailet ja istut sohvalla katselemassa seiniä?

Olipas erikoinen kommentti.

Jotkut ihmiset pitävät yksinkertaisesta elämästä. Se, että en matkustele enkä harrasta ravintoloissa käyntiä, ei tee elämästäni ankeaa. Ja onko valmisruoan ostaminen mittari hyvästä elämästä? Hassu näkemys. Se miksi en osta valmisruokia johtuu siitä, että teen itse parempaa ruokaa!

Vapaa-aikaa voi viettää myös pienellä budjetilla/ilmaiseksi. Ei siihen tarvita tonnin ulkomaanreissuja. Minulla on työn puolesta epassi jolla pääsen kokemaan kulttuuria. Myös ystäviä voi nähdä ulkoilun merkeissä. Ei siihen tarvita kalliita kahviloita.

Eli en vietä elämääni seiniä tuijotellen. Siinä vastaus aggressiiviseen kommenttiisi.

Kommenttisi kertoo sinusta sen, että et ymmärrä, että elämää voi elää monella eri tavalla. Ei kaikki nauti tuhlailusta.

joo, ei tää elämää ole kirjoitti:

Ei ole motivaatiota. Käyn töissä pakon edessä.

Koulut jääneet nuorena käymättä, lasten kanssa olin aikani kotona, jonka jälkeen lyhyt koulutus matalapalkka-alalle. Siitä suoraan töihin että on edes jotain leipää pöydässä.

Ikää ja velkaa nyt sen verran että velkäjärjestely edessä joten opiskelu ei tule kysymykseen mitenkään. Eikä riittäisi ehkä älykään.

Jokaikinen aamu on taistelua siitä, lähdenkö tänään työmaalle vai tuleeko jo se päivä että jään sänkyyn. Työkaverit eivät ole parhaasta päästä ja joudumme melko tiiviinä porukkana olemaan päivän aina. Palkka on perseestä eikä siitä jää kuin vähän päälle 300 e tällä hetkellä käteen velkojenmaksun jälkeen. tämän takia alkamassa onkin nyt velkäjärjestelyt.

Eli, motivaatio täysi 0 ja tiedän että eläkeikään asti joudun olemaan tässä työssä, eli jäljellä on vielä 19 vuotta ellen satu jostain onnekkaasta syystä pääsemään sairauseläkkeelle ennen sitä. Inhoan elämääni ja mietin koko ajan että jään vaan toimarille kotiin niinkuin muutkin vaikeassa tilanteessa olevat. Samahan tuosta käteen jäisi, enemmänkin. Masentaa.

Minulla oli hiukan samankaltainen tilanne takavuosina. Koulu jäi kesken, kun aloin tekemään täysipäiväisesti töitä, eikä opiskelulle jäänyt aikaa. Hetken meni mainiosti, tulot olivat jo nuorena hyvät. Sitten tein huonon valinnan: aloitin yrityksen, johon pistin kaikki kiinni ja otin vielä velkaa. Homma kaatui. Menetin aivan kaiken ja sain hirveät velat niskaani. Jouduin teknisesti asunnottomaksi (punkkasin sukulaisten nurkissa). Ilman luottotietoja, ilman tutkintoa, ilman rahaa, ilman tulevaisuutta.

Jostain piti saada rahaa elämiseen, joten työskentelin aluksi pimeänä / bulvaanin kautta. Sitten tulivat ns. kevytyrittäjä -firmat, joiden kautta pääsin työskentelemään virallisesti. Puskin hommia heikkopäisenä, pääosin inhoten niitä. Mihinkään ylimääräiseen ei ollut varaa, koska vouti vei niin ison siivun tuloista velkoihin. Tein töitä ja treenasin, lähes tyystin ilman sosiaalista elämää. Asuin hyvin vaatimattomasti, opin elämään aika spartalaisesti. Vihasin elämääni ja joskus iltaisin toivoin, että kuolisin nukkuessani pois. Voimatreenit, siinä kehittyminen, oli minulle henkireikä, jolla pysyin järjissäni.

Näin meni useamman vuoden ajan. Sitten eräänä päivänä huomasin, että velkamääräni ei ollutkaan enää niin mahdoton. Olin maksanut ulosottomiehelle vuosien saatossa kuusinumeroisen summan. Soitin verottajalle, ja sain sovituksi maksusuunnitelman lopuille veroveloille. Sain yli vuosikymmenen jälkeen jälleen ennakkoperintärekisterin voimaan, ja aitona yrittäjänä tulotasoni kohosi. Loppuvelka tuli pian maksetuksi.

Nyt olen velaton ja luottotietoni ovat kunnossa. Oppimani vähällä eläminen ja kova työskentely alkoi tuottamaan veloista eroon päästyäni nopeasti säästöjä. Pystyn taas nauttimaan elämästä, matkustelemaan, ostelemaan itselleni ja läheisilleni lahjoja. Minun ei tarvitse murehtia, mistä löydän rahat laskujen maksuun. Kymmenen vuotta sitten luulin, että elämäni tulee olemaan pelkkää kärsimystä siihen asti, kunnes kuolen.

Älä menetä toivoasi paremmasta!

Olisi tosi epämotivoivaa tehdä työnsä huonosti, kyllä lannistaisi tietää tehneensä sutta ja sekundaa.

Vaikuttaa siltä että yleensä alhaisesta palkasta alkaa kärsiä eniten siinä vaiheessa, kun on huono pomo. Huono johtaminen ja huonot työolosuhteet ovat niin turhauttavia, että tämä aiheuttaa isoimman kärsimyksen duunissa. Jos on kiva porukka, kaikki tuntuu paremmalta. Eli miettisin, että onko osittain kyse tästä, ja olisitko onnellinen jossain toisessa paikassa, jossa kivemmat työkaverit ja etenkin se pomo.

Vierailija kirjoitti:

Mä pidän työstäni. Siksi jaksan aamuisin herätä sinne positiivisella mielellä. Työkaveritkin on ok. Palkka on huono, mutta koen tärkeämpänä tämän työstä pitämisen. Usein jopa nautin työstäni. Esimerkiksi loman jälkeen on mukava palata "sorvin ääreen". Nytkin pääsiäisten vapaiden jälkeen ei yhtään ahdista huomenna alkava arki.

Kun on huono palkka, kuten minulla, niin se oma talous on otettava haltuun ja luovuttava joistakin mukavista asioista, kuten matkustelu, ulkona syöminen jne. Myöskään autoon ei ole varaa.

Mutta tärkeämpänä koen tunteen, että ei yhtään puistata tehdä kyseistä työtäni eläkkeelle asti.

Sama juttu täällä, vaikka en olekaan duunari vaan opettaja. Aloittajaakin varmaan auttaisi ajatella mitä lisäarvoa kunnolla tehty työ tuo ihmisille.

Sain yllättäen suuren palkankorotuksen ja kehut esimieheltä. Kyllä se motivoi ainakin jonkun aikaa.

En  ole koskaan nähnyt duunaria  joka tekee työnsä  kunnolla. Kaikki vaan toteavat  että  kunhan  palkka  juoksee   aivan sama  miten tekee työnsä.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän hyvin tuon turhautumisen. Varsinkin ajatteluun taipuvaisilla ihmisillä on vaikeuksia suorittavassa työssä pitkällä tähtäimellä. Mutta kaikki ei ole samanlaisia. Osa pystyy olemaan liukuhihnan ääressä vuosia, vuosikymmeniä, ilman että heillä on minkäänlaista tunnetta että asia alkaisi ahdistaa. Heiltä puuttuu päästä joku osanen, tai sitten vaihtoehtoisesti heillä on joku suojamekanismi. 

Olen itse epäonnistunut yliopisto-dropout, joka on jäänyt suorittavan tason hanttihommiin. Meinaan hajota joka viikko. Palkka ei sinänsä ole minulle ongelma, koska olen aina kuluttanut melko vähän eikä minulla ole puutetta mistään. Mutta se työn staattisuus, toistuvuus, samankaltaisuus. Se ajaa minua hulluksi. Mutta työkaverini tekevät sitä tyytyväisinä, eivät valita ja heille se vissiin on ok. Kahvipöydässä keskustelutkin on aina sitä samaa. 

Mutta näillä vaan mennään.

Joo, mulla tutkinto tehtynä kyllä, duunarityössä olen, arvostan sitä työtä, mutten jaksa antaa sille enää kaikkeani...oion minäkin jos mahdollista. Kaipaan jotain teoreettisempaa, jossa saa ajatella ja luoda...sellaiset työt vaan usein vaativat sosiaalisuutta, muhin minulla ei ole voimia eikä mielenkiintoa. Nykyisen työni saan tehdä yksin.

Vierailija kirjoitti:

En  ole koskaan nähnyt duunaria  joka tekee työnsä  kunnolla. Kaikki vaan toteavat  että  kunhan  palkka  juoksee   aivan sama  miten tekee työnsä.

Tuolla asenteella työttömyys on edessä.

Vaikka olenkin vain suorittavassa työssä, se on kuitenkin työ josta tykkään. Minusta ei olisi istumaan näyttöpäätteellä. Tykkään tehdä "oikeita töitä". Huono palkka näissä töissä on toki suurin ongelma ja se ettei palkkakehitystä oikeastaan edes ole. Palkka on ja pysyy pienenä loppuun asti.

Mutta jos ei tee lapsia eikä harrasta mitään mikä maksaa, pärjää näinkin. Mulla on pieni kerrostalo kämppä, jonka sain juuri maksettua. Eli nyt on asumisenikin halpaa. Eniten rahaa menee autoon, mutta se on pakollinen jotta pääsen töihin. Autoilusta pitäisi tehdä paljon edullisempaa, se on kuitenkin Suomessa niin tärkeä kulkuväline työnteon kannalta. Bussit eivät kulje joka paikkaan.

Kuten jokunen muukin on jo todennut: mä tykkään sekä mun työstä että työyhteisöstä. Koen molemmilla olevan iso merkitys elämänlaatuun.

Vierailija kirjoitti:

Teen työni palkan edellyttämällä laadulla, eli työnantaja saa n. 60% tehon. Tietyllä summalla saa tietyn laadun. Näin se menee kaikessa liiketoiminnassa. En saa itsekään mistään premiumpalvelua standardmaksulla.

Niin. Tällä surkealla palkalla teen minimin eli ilmestyn paikalle, teen työni ja lähden pois. Johto edellyttää että kaikki on aktiivisia, esittää parantamisehdotuksia ja "osallistuu" mitä se sitten tarkoittaakin. Lopetin itse tuollaset kun ei niistä mitään ylimäärästä saa. Lisään viellä, että olen vuoratyöntekijänä. 

Olen kohtuullisen sosiaalinen ja mua pidetään ns. hyvänä tyyppinä äijävaltaisella duunarialallla. Olen siis oma itseni mutta pätkääkään ylimäärästä en (enää) anna. Muita töitä haen jatkuvasti, toivottavasti tärppää.

Tulee potkut jos ei tee töitä hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä että yleensä alhaisesta palkasta alkaa kärsiä eniten siinä vaiheessa, kun on huono pomo. Huono johtaminen ja huonot työolosuhteet ovat niin turhauttavia, että tämä aiheuttaa isoimman kärsimyksen duunissa. Jos on kiva porukka, kaikki tuntuu paremmalta. Eli miettisin, että onko osittain kyse tästä, ja olisitko onnellinen jossain toisessa paikassa, jossa kivemmat työkaverit ja etenkin se pomo.

Kyllä ja kun on lisäksi selkäsairaus joka vaikuttaa kaikkeen. Ja muut ei tajua sitä.

Ei riittänytkään ja paloi hermot. Ei vaan luonne kestänyt sitä että kun olisi pitänyt olla valmistamassa kalliita luksustuotteita ja niissä olisi muka saanut olla vaikka millaisia rönsyjä eikä koskaan ollut aikaa tehdä kunnolla.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän hyvin tuon turhautumisen. Varsinkin ajatteluun taipuvaisilla ihmisillä on vaikeuksia suorittavassa työssä pitkällä tähtäimellä. Mutta kaikki ei ole samanlaisia. Osa pystyy olemaan liukuhihnan ääressä vuosia, vuosikymmeniä, ilman että heillä on minkäänlaista tunnetta että asia alkaisi ahdistaa. Heiltä puuttuu päästä joku osanen, tai sitten vaihtoehtoisesti heillä on joku suojamekanismi. 

Olen itse epäonnistunut yliopisto-dropout, joka on jäänyt suorittavan tason hanttihommiin. Meinaan hajota joka viikko. Palkka ei sinänsä ole minulle ongelma, koska olen aina kuluttanut melko vähän eikä minulla ole puutetta mistään. Mutta se työn staattisuus, toistuvuus, samankaltaisuus. Se ajaa minua hulluksi. Mutta työkaverini tekevät sitä tyytyväisinä, eivät valita ja heille se vissiin on ok. Kahvipöydässä keskustelutkin on aina sitä samaa. 

Mutta näillä vaan mennään.

Tämä voisi olla omalta näppikseltä.  Tosin mulla on nykyään tutkinto suoritettuna, en vaan saa alan töitä mistään. Jatkuvasta hekemisesta huolimatta. Ikäsyrjitnä nääs. Vihaan työtäni enkä jaksa enää yhtäkään kahvipöytäkeskustelua samoista aiheista mitkä ei mua kiinosta vähääkään. Ihmiset voi olla ihan mukavia (pieninä annoksina) mutta koska meillä ei ole mitään yhteistä muuta kuin työ eikä yhteisiä kiinnostuksen aiheita niin aika lailla tuskallista yrittää joko jaksaa jauhaa samat aiheet kymmenettä kertaa läpi, kiinostua itselle täysin merkityksettömistä asioista tai edes feikata kiinnostusta (tässä olen kehittynyt melko hyväksi) yms. Vaihtoehtona on aina jauhaa samoja työtä tai pomoja koskevia aiheita muttei sitäkään jaksa päivästä toiseen. Parin viikon kuluttua tulee ekat kesätyöntekijät. Päivittäisiin puheenaiheisiin kuuluu millasia ne on ja kuka joutuu perehdyttämään tällä kertaa. Kiinnostaa ku kilo psskaa. 

Vierailija kirjoitti:

Arvostan jokaista joka tekee työnsä hyvin, vaikka olisi kyse kadun lakaisusta.

Sama, mutta ongelma onkin siinä että työnantajakaan ei yleensä arvosta. Eikä arvosta asiakkaatkaan vaan asenne on, että tuonhan oppii päivässä koulutettu apinakin. 

Työnsä haluaisi kuitenkin hoitaa hyvin, mutta kun kiitosta ei tule koskaan eikä siihen ole edes aikaa, koska jatkuvasti pitää säästää lisää työntekijöiden tunneissa niin sitä oikeasti menettää lopulta motivaationsa ja palaa loppuun. Bonuksena alkaa vielä vihata ihmisiä, koska asiakkaat nyt pääsääntöisesti on vaan melkoisen mulkkuja tolvanoita.

Vierailija kirjoitti:

Vaikka olenkin vain suorittavassa työssä, se on kuitenkin työ josta tykkään. Minusta ei olisi istumaan näyttöpäätteellä. Tykkään tehdä "oikeita töitä". Huono palkka näissä töissä on toki suurin ongelma ja se ettei palkkakehitystä oikeastaan edes ole. Palkka on ja pysyy pienenä loppuun asti.

Mutta jos ei tee lapsia eikä harrasta mitään mikä maksaa, pärjää näinkin. Mulla on pieni kerrostalo kämppä, jonka sain juuri maksettua. Eli nyt on asumisenikin halpaa. Eniten rahaa menee autoon, mutta se on pakollinen jotta pääsen töihin. Autoilusta pitäisi tehdä paljon edullisempaa, se on kuitenkin Suomessa niin tärkeä kulkuväline työnteon kannalta. Bussit eivät kulje joka paikkaan.

Ja ei ne bussitkaan ilmaiseksi ja pyhällä hengellä kulje eli autoilun tukeminen olisi siinäkin mielessä perusteltua. Lisäksi monella paikkakunnalla missä on se toimiva joukkoliikenne on ne bussit/junat täynnä aika epätoivottua matkustajaa etenkin niihin aikoihin kun esim kaupassa töissä oleva duunari työmatkaansa illalla tekee.