mun terapia polkee paikallaan!!

Hiljaisuus nostaa luovuuden. Vanhoja muistoja ei tule kamalassa pölinässä. Terapeutti ei halua ohjata muistojasi mihinkään suuntaan, vaan haluaa, että muistot ja ajatukset ovat sinun omiasi. Siis niitä, jotka tulevat itsestään esiin.

En ole mikään puheihminen, joten en jaksa olla äänessä 3 varttia ihan yksin ja jauhaen vain samoja asioita kerrasta toiseen. (parisuhdeongelmat, läheisten ongelmat jne)

olen myös miettinyt terapeutin vaihtoa, koska hän on useimmiten ihan hiljaa koko 45 minuuttia. Tai siis sanoo väliin vain jotain " Mitä mietit?" Eilen tuli mieleen, että mahtaako hän olla ihan leipiintynyt työhönsä. Tai jos niillä on jokin ohjenuora, kuinka usein pitää sanoa jotain. ;-)



Mäkin osaisin laskuttaa 60 euroa tunnissa kysymällä miltä nyt tuntuu, mitä mietit?



Ei vaan, kyllä terapiasta on ollut paljon apua, ja on siellä tullut paljon ahaa-elämyksiä. Kaipaisin vain ongelmanratkaisukeskeisenä ihmisenä enemmän " työkaluja" .

Nimittäin esim. ahdistuksesta kärsiville ihmisille on hyviä ohjekirjoja, joista oppii todella paljon itsestään. Mua auttoi jo pelkkä lukeminen, aion ruveta myös kokeilemaan kirjassa olevia harjoituksia. Olen itsekin istunut terapiassa pitemmän aikaa, ja se oli mielestäni täydellistä rahojen tuhlausta. Siellä vaan lätistiin päämäärättömästi, eikä mulle tullut edes niitä oivalluksia. Hämmästytti, että vaikka mulla oli ihan paperilla diagnoosikin, mitään siihen liittyviä harjoituksia ei tehty tai selviytymisstrategioita mietitty. ?????!!! Jauhettiin vaan kuukausitolkulla lapsuudesta. Ymmärrän, että lapsuuden märehtiminen voi auttaa, mutta mielestäni kyllä tarvitaan niitä arjen selviytymiskeinojakin, ja ennen muuta niitä!

Koko ajan ei voi mennä hyvin, ei terapiassakaan. Nuo vaiheet ovat oikeastaan välttämättömiä, sillä ihminen ei voi vastaanottaa uusia tietoja ja taitoja alituisesti. Kuuluu terapian luonteeseen, että välillä tulee ahaa-elämyksiä, ja välillä ei. Suurin osa itse työstähän tehdään terapiakertojen välissä. Se on ainakin siis oma näkemykseni.



Välillä tuntui tasapaksulta junnaamiselta, mutta sitten taas mentiin eteenpäin. Välillä tuntui että tuli takapakkia, mutta kyllä silti kannatti.



Ja tuostahan voi puhua terapeutin kanssa, jos haluaa.

Terapia etenikin ja asiat selkiintyivät. Ota tämä ongelma puheeksi ja päätä sitten onko aihetta vaihtaa terapeuttia.

Nyökkäykset, katsekontakti kaikki on enemmän tai vähemmän ohjeen mukaista.

Tuntuu itsestä niin typerältä istua terapiassa kun sen terapeutin homman vois hoitaa vaikka nauhuri.

Vierailija:

Tai jos niillä on jokin ohjenuora, kuinka usein pitää sanoa jotain. ;-)

Ne on kuulkaa 5-7 vuoden jatkokoulutuksia maisterin/lääkärin tutkinnon päälle. Ei sitä 60-90 egee millekään psykan aineopintojen lukijalle tosiaankaan maksettais. Huh huh.

Mitä säkin taas et oikein tajunnut?!

Vierailija:

Ne on kuulkaa 5-7 vuoden jatkokoulutuksia maisterin/lääkärin tutkinnon päälle. Ei sitä 60-90 egee millekään psykan aineopintojen lukijalle tosiaankaan maksettais. Huh huh.

Ihanko oikeasti luulet, että ne empaattisuuttaan niitä juttuja kysyy.

esim ahdistuksen kanssa, niin kertoisitko mitä kirjoja luit? Voisin kokeilla.

Riippuu se myös terapeutin luonteesta. Itselläni on ollu 3 terapeuttia. Eka oli tosi hyvä ja homma pelasi, toinen toisti " mitä sulla on mielessä?" ja se siitä, kolmas ei puhunu mitään...kummitäti muuttui silmissä kun vaihtoi terapeuttia ja alkoi sujumaan. Ei kannata luovuttaa jos ei yhden kanssa suju.

Ja koska teen jatko-opintoja laitoksella taas, niin tiedän etteivät kuulu nykyäänkään. Milloin sinä siis valmistuit, jos silloin ja siellä tälläisiä opintoja on ollut? Mielenkiintoista.

Edmund J. Bourne: Vapaaksi ahdistuksesta, työkirja paniikista ja peloista kärsiville. (sopii todella hyvin myös yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä kärsivälle...)



Ben Furman: Perhosia vatsassa.



Furman kehuu tuota ylempää kirjaa kultakaivokseksi kirjan takannessa ja se on saanut jonkun Benjamin Franklin-palkinnokin. En tiedä miten hyvin harjoitukset toimii, mutta jo pelkkä lukeminen sai ymmärtämään omaa ahdistuneisuushäiriötäni tavalla, josta olis voinut vain unelmoida sen surkean terapiakokemuksen jälkeen.