Mikä on se selviämiskikka, että äiti selviää, kun äiti menettää vääriä valintoja tehneet lapsensa?

Vierailija kirjoitti:

 Aloituksessa ajattelen sitä, että miten he selviytyvät, joille tilanne ei tule yllätyksenä. Vaan on ongelmia, vaikka näkyvää itsetuhoisuutta ja sekoilemista. Ja lopulta tulee se itsemurha. En halua vähätellä kenenkään surua, mutta selviytyvätkö he paremmin kuin ne, joilla ei ole aavistustakaan?

Minun lapselleni kävi noin. Hän peri suvussa kulkeneen bipolaarihäiriön ja sairastui siihen varhain. Hän kuoli toisen masennuskautensa aikana 17-vuotiaana, surmasi itsensä meillä kotona. Siinä kohtaa olin pelännyt ja odottanut hänen kuolemaansa 1,5 vuotta ja onnistunut pelastamaan hänet kaksi kertaa.  Hänen kuolemansa ei tullut minulle yllätyksenä, vaikka se oli järkytys ja elämäni hirvein tapahtuma. Olimme puhuneet asiasta paljon ja riidelleetkin. Hän sanoi että on hänen oikeutensa kuolla ja minä sanoin että estän häntä joka kerta, koska hän on minulle niin rakas.

Selviytymisen kannalta se oli kaksipiippuista. Toisaalta ymmärrän hänen ratkaisunsa ja siihen johtaneet syyt hyvin. Koska olimme läheisiä ja hän purki minulle mielialojaan, tiesin miten kovasti hän kärsi. Ymmärrän, mutta en hyväksy, koska olisin niin kovasti halunnut pitää poikani. "Miksi"-kysymyksiä ei ole. Mutta se kuormitus, joka lapsen kuolemantien seuraamisesta ja hengissäpitoyrityksistä tuli, oli omalle voinnilleni hyvin tuhoista. Menetin työkykyni monta kuukautta ennen lapsen kuolemaa. Arkeni oli sellaista, että milloin tahansa saattoi tulla puhelu jossa lapsi itki ahdistustaan ja aikoi mennä bussin alle, ja minun piti puhua hänet siitä hetkestä läpi ja turvaan. Pitelin häntä paikallaan kun hän yritti hakata päätään seinään tohjoksi. Revin häntä alas kun hän yritti hirttäytyä.  Olin rauhallisin mielin vain silloin, kun hän oli kolmen päivän jaksoja pakkohoidossa.

Tekisin kaiken sen uudestaan jos voisin, mutta nyt lapsen kuoltua on tuskallisen selvää että elin lainatuilla voimilla monta vuotta. Jokin minussa meni rikki eikä ole palannut ennalleen. En ole selvinnyt hänen kuolemastaan samalla tavalla kuin lähipiiri. Sain traumaperäisen stressihäiriön diagnoosin jo silloin kun hän vielä eli, ja hänen kuolemansa jälkeen diagnoosi muuttui pysyväksi. Vaikka aikaa on kulunut muutama vuosi, en ole toipunut. En kestä mitään odottamatonta enkä minkäänlaista vastuuta muista ihmisistä, ja muistot lapsen vaikeista hetkistä nousevat mieleen joka päivä kun tulee vastaan jokin sopiva yllyke. Työhönpaluuyritykset ovat menneet pieleen. Nykyään olen eläkkeellä.

Vastauksena ap:n kysymykseen ajattelen että minun kohdallani lapsen itsetuhoisuuden tietäminen oli minulle henkisesti helpompi, mutta psyykkisesti ehdottomasti pahempi selviytymiseni kannalta koska hänen rinnallaan sen ajan eläminen pirstoi minun mielenterveyteni. On hirveä asia ponnistella vuosia pitääkseen sen maailman tärkeimmän ihmisen elossa ja epäonnistua lopussa. Sen mittakaavan epäonnistumisesta ei pääse oikein yli tai ympäri. Mutta kuten toinen äiti kirjoitti, vaihtoehtoja on kaksi. Voi joko kuolla itsekin tai olla elossa, ja minulla on vain jälkimmäinen vaihtoehto oman vakaumuksen vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 Aloituksessa ajattelen sitä, että miten he selviytyvät, joille tilanne ei tule yllätyksenä. Vaan on ongelmia, vaikka näkyvää itsetuhoisuutta ja sekoilemista. Ja lopulta tulee se itsemurha. En halua vähätellä kenenkään surua, mutta selviytyvätkö he paremmin kuin ne, joilla ei ole aavistustakaan?

Minun lapselleni kävi noin. Hän peri suvussa kulkeneen bipolaarihäiriön ja sairastui siihen varhain. Hän kuoli toisen masennuskautensa aikana 17-vuotiaana, surmasi itsensä meillä kotona. Siinä kohtaa olin pelännyt ja odottanut hänen kuolemaansa 1,5 vuotta ja onnistunut pelastamaan hänet kaksi kertaa.  Hänen kuolemansa ei tullut minulle yllätyksenä, vaikka se oli järkytys ja elämäni hirvein tapahtuma. Olimme puhuneet asiasta paljon ja riidelleetkin. Hän sanoi että on hänen oikeutensa kuolla ja minä sanoin että estän häntä joka kerta, koska hän on minulle niin rakas.

Selviytymisen kannalta se oli kaksipiippuista. Toisaalta ymmärrän hänen ratkaisunsa ja siihen johtaneet syyt hyvin. Koska olimme läheisiä ja hän purki minulle mielialojaan, tiesin miten kovasti hän kärsi. Ymmärrän, mutta en hyväksy, koska olisin niin kovasti halunnut pitää poikani. "Miksi"-kysymyksiä ei ole. Mutta se kuormitus, joka lapsen kuolemantien seuraamisesta ja hengissäpitoyrityksistä tuli, oli omalle voinnilleni hyvin tuhoista. Menetin työkykyni monta kuukautta ennen lapsen kuolemaa. Arkeni oli sellaista, että milloin tahansa saattoi tulla puhelu jossa lapsi itki ahdistustaan ja aikoi mennä bussin alle, ja minun piti puhua hänet siitä hetkestä läpi ja turvaan. Pitelin häntä paikallaan kun hän yritti hakata päätään seinään tohjoksi. Revin häntä alas kun hän yritti hirttäytyä.  Olin rauhallisin mielin vain silloin, kun hän oli kolmen päivän jaksoja pakkohoidossa.

Tekisin kaiken sen uudestaan jos voisin, mutta nyt lapsen kuoltua on tuskallisen selvää että elin lainatuilla voimilla monta vuotta. Jokin minussa meni rikki eikä ole palannut ennalleen. En ole selvinnyt hänen kuolemastaan samalla tavalla kuin lähipiiri. Sain traumaperäisen stressihäiriön diagnoosin jo silloin kun hän vielä eli, ja hänen kuolemansa jälkeen diagnoosi muuttui pysyväksi. Vaikka aikaa on kulunut muutama vuosi, en ole toipunut. En kestä mitään odottamatonta enkä minkäänlaista vastuuta muista ihmisistä, ja muistot lapsen vaikeista hetkistä nousevat mieleen joka päivä kun tulee vastaan jokin sopiva yllyke. Työhönpaluuyritykset ovat menneet pieleen. Nykyään olen eläkkeellä.

Vastauksena ap:n kysymykseen ajattelen että minun kohdallani lapsen itsetuhoisuuden tietäminen oli minulle henkisesti helpompi, mutta psyykkisesti ehdottomasti pahempi selviytymiseni kannalta koska hänen rinnallaan sen ajan eläminen pirstoi minun mielenterveyteni. On hirveä asia ponnistella vuosia pitääkseen sen maailman tärkeimmän ihmisen elossa ja epäonnistua lopussa. Sen mittakaavan epäonnistumisesta ei pääse oikein yli tai ympäri. Mutta kuten toinen äiti kirjoitti, vaihtoehtoja on kaksi. Voi joko kuolla itsekin tai olla elossa, ja minulla on vain jälkimmäinen vaihtoehto oman vakaumuksen vuoksi.

Kiitos kirjoituksestasi. Olen kuullut, että mt-ongelmainen sairastuttaa kahdeksan ihmistä ympäriltään.

Halaus myös sinulle!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 Aloituksessa ajattelen sitä, että miten he selviytyvät, joille tilanne ei tule yllätyksenä. Vaan on ongelmia, vaikka näkyvää itsetuhoisuutta ja sekoilemista. Ja lopulta tulee se itsemurha. En halua vähätellä kenenkään surua, mutta selviytyvätkö he paremmin kuin ne, joilla ei ole aavistustakaan?

Minun lapselleni kävi noin. Hän peri suvussa kulkeneen bipolaarihäiriön ja sairastui siihen varhain. Hän kuoli toisen masennuskautensa aikana 17-vuotiaana, surmasi itsensä meillä kotona. Siinä kohtaa olin pelännyt ja odottanut hänen kuolemaansa 1,5 vuotta ja onnistunut pelastamaan hänet kaksi kertaa.  Hänen kuolemansa ei tullut minulle yllätyksenä, vaikka se oli järkytys ja elämäni hirvein tapahtuma. Olimme puhuneet asiasta paljon ja riidelleetkin. Hän sanoi että on hänen oikeutensa kuolla ja minä sanoin että estän häntä joka kerta, koska hän on minulle niin rakas.

Selviytymisen kannalta se oli kaksipiippuista. Toisaalta ymmärrän hänen ratkaisunsa ja siihen johtaneet syyt hyvin. Koska olimme läheisiä ja hän purki minulle mielialojaan, tiesin miten kovasti hän kärsi. Ymmärrän, mutta en hyväksy, koska olisin niin kovasti halunnut pitää poikani. "Miksi"-kysymyksiä ei ole. Mutta se kuormitus, joka lapsen kuolemantien seuraamisesta ja hengissäpitoyrityksistä tuli, oli omalle voinnilleni hyvin tuhoista. Menetin työkykyni monta kuukautta ennen lapsen kuolemaa. Arkeni oli sellaista, että milloin tahansa saattoi tulla puhelu jossa lapsi itki ahdistustaan ja aikoi mennä bussin alle, ja minun piti puhua hänet siitä hetkestä läpi ja turvaan. Pitelin häntä paikallaan kun hän yritti hakata päätään seinään tohjoksi. Revin häntä alas kun hän yritti hirttäytyä.  Olin rauhallisin mielin vain silloin, kun hän oli kolmen päivän jaksoja pakkohoidossa.

Tekisin kaiken sen uudestaan jos voisin, mutta nyt lapsen kuoltua on tuskallisen selvää että elin lainatuilla voimilla monta vuotta. Jokin minussa meni rikki eikä ole palannut ennalleen. En ole selvinnyt hänen kuolemastaan samalla tavalla kuin lähipiiri. Sain traumaperäisen stressihäiriön diagnoosin jo silloin kun hän vielä eli, ja hänen kuolemansa jälkeen diagnoosi muuttui pysyväksi. Vaikka aikaa on kulunut muutama vuosi, en ole toipunut. En kestä mitään odottamatonta enkä minkäänlaista vastuuta muista ihmisistä, ja muistot lapsen vaikeista hetkistä nousevat mieleen joka päivä kun tulee vastaan jokin sopiva yllyke. Työhönpaluuyritykset ovat menneet pieleen. Nykyään olen eläkkeellä.

Vastauksena ap:n kysymykseen ajattelen että minun kohdallani lapsen itsetuhoisuuden tietäminen oli minulle henkisesti helpompi, mutta psyykkisesti ehdottomasti pahempi selviytymiseni kannalta koska hänen rinnallaan sen ajan eläminen pirstoi minun mielenterveyteni. On hirveä asia ponnistella vuosia pitääkseen sen maailman tärkeimmän ihmisen elossa ja epäonnistua lopussa. Sen mittakaavan epäonnistumisesta ei pääse oikein yli tai ympäri. Mutta kuten toinen äiti kirjoitti, vaihtoehtoja on kaksi. Voi joko kuolla itsekin tai olla elossa, ja minulla on vain jälkimmäinen vaihtoehto oman vakaumuksen vuoksi.

Hei, osaanotot sinulle. Olen samalla tiellä. Poikani on tosin aikuinen, ja toistaiseksi hengissä. Henkisesti odotan joka päivä soittoa poliisilta.

Elin hänen kanssaan vuoden saman katon alla, kun hän kokeili kaikkea itsetuhoista. Joka kerta kauhistutti, kun hän meni kylppäriin, joss partakoneenteriä. Äärimmäisen rankkaa aikaa. Pystyin rentoutumaan vain, kun oli pakkohoidossa, mutta aina laitettiin kotiin seuraavana päivänä.

Sitten hän yritti tappaa itsensä tavalla, josta selviytymismahdollisuus on 50-50. Jäi henkiin, mutta vammautui. Sen jälkeen tuli sairaalakierre, enkä ottanut häntä kotiin, vaan annoin sossujen järjestää parikymppisen asumisen. Vuodet kuluvat ja itsetuhoisuus jatkuu.

Toisaalta koen, että jos ja kun hän tappaa itsensä, niinnse on ehkä jonkinlainen helpotus minulle. Sitten voin vain surra. Enää ei tarvitse pelätä. Ajattelen myös, että sitten pojalla on kaikki hyvin. Hänen kärsimyksensä päättyy.