Lue keskustelun säännöt.
Mikä on se selviämiskikka, että äiti selviää, kun äiti menettää vääriä valintoja tehneet lapsensa?
07.04.2023 |
Toivo on joko kokonaan menetetty, tai lapsella niin paha persoonallisuushäiriö, ettei voida parantaa. Siis narkkareiden ja breivikien ja itsetuhoisten äidit. Lapsi joko kuolee, tai tajuaa, että lapsi on muuten vain kokonaan menetetty.
Äidit sanovat, ettei oman lapsen kuolemasta koskaan selviä. Mutta kai sitä jollain tasolla selviää, ajattelen. Mikä on se näkökulman vaihdos, jolla selviää?
Kommentit (43)
Työssä rasittunut ja kotona jaksamaton vanhempi ei usein huomaa, kun nuorella alkaa mennä huonommin. Eikä puutu, kun on sokea ja tietämätön näkemään. Ei keskustele ja näytä esimerkkiä tarpeeksi. Lapset liikaa keskenään.[/quote]
Voi olla tai olla olematta. Ylipäätään jos lapsella menee huonosti, aletaan etsiä syitä ensimmäisenä vanhemmista. Jokainen vanhempi tekee virheitä, täydellisiä ihmisiä ei ole. Mutta milloin voi sanoa, että lapsen kohtalo on nimenomaan vanhempien syytä? Missä vaiheessa nuoren valinnat eivät ole enää vanhempien syytä? 2-kymppisenä, 3-kymppisenä vai aina? Jos minä nyt 43-vuotiaana alan käyttää huumeita, niin saanko vielä vierittää syyt vanhempieni niskoille?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Työssä rasittunut ja kotona jaksamaton vanhempi ei usein huomaa, kun nuorella alkaa mennä huonommin. Eikä puutu, kun on sokea ja tietämätön näkemään. Ei keskustele ja näytä esimerkkiä tarpeeksi. Lapset liikaa keskenään.
Voi olla tai olla olematta. Ylipäätään jos lapsella menee huonosti, aletaan etsiä syitä ensimmäisenä vanhemmista. Jokainen vanhempi tekee virheitä, täydellisiä ihmisiä ei ole. Mutta milloin voi sanoa, että lapsen kohtalo on nimenomaan vanhempien syytä? Missä vaiheessa nuoren valinnat eivät ole enää vanhempien syytä? 2-kymppisenä, 3-kymppisenä vai aina? Jos minä nyt 43-vuotiaana alan käyttää huumeita, niin saanko vielä vierittää syyt vanhempieni niskoille?
Kaikki ei ole vanhempien syytä.
Eikä kaikki ole vanhempien ansiota.
Hyvin pärjääjien lasten vanhemmat näyttävät usein unohtavan tämän.
Kirjastossa törmäsin kirjaan. Siinä äiti perusti yhdistyksen, kun ei edes kirkon sururyhmään huolittu!
Siitä kasvoi isohko tunnettu ryhmä. HArmi kun en muista nimeä! Niillä on kokoontumisia yhdessä tai omilla paikkakunnillaan, kaikenlaista toimintaa jne. Koetan etsiä sen kirjan, sekin oli mielenkiintoinen!
Minun keski-ikäinen veljeni on alkoholisti. Vanha äitini ottaa asian lungisti.
Tai Aira Samulin on menettänyt molemmat lapsena.
Ehkä elämänkokemus auttaa selviämään. Sitä on jo kohdannut niin paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä ne äidit on vaan tyytyväisiä muun yhteiskunnan kanssa siitä, että niistä ongelmalapsista päästiin eroon. Elämänilo palaa, kun ei tarvitse enää huolehtia ja olla tekemisissä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ne äidit on vaan tyytyväisiä muun yhteiskunnan kanssa siitä, että niistä ongelmalapsista päästiin eroon. Elämänilo palaa, kun ei tarvitse enää huolehtia ja olla tekemisissä.
Onko sulla omaa kokemusta, vai minkä päälle perustat tietosi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
TÄSSÄ SE KIRJA!
Ei unohdu koskaan
Elina Välimäki;
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005151197.html
https://irtihuumeista.fi/laheisille/laheistyon-keskus/
Henkirikoksen uhrien läheiset – Huoma ry: https://www.huoma.fi/
Kannattaakin nauttia lastensa seurasta nyt ja tässä, joka päivä. Koska huomisesta ei tosiaan tiedä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suomessa kuolee joka päivä viisi ihmistä huumeisiin. He ovat kaikki jonkun lapsia.
Jotenkin aika mustavalkoinen aloitus On niin paljon erilaisia ja erityypisiä tapauksia ja syyt isoihin ongelmiin on eri tapauksissa eri asioissa.
Esim. psykopatiahan on nykykäsityksen mukaan synnynnäistä. Kuinka se ilmenee, niin siihen vaikuttaa kuitenkin aika paljonkin kasvuolosuhteet. Esim. pahoin rikolliset ja väkivaltaiset psykopaatit ovat lähes aina kasvaneet myös laiminlyödyissä olosuhteissa lapsuudessa. Moni ns. hyvissä oloissa kasvanut psykopaatti saattaa taas elää ihan ihmisiksi ja olla esim hyvinkin menestynyt vaikkapa ammatillisesti.
Suurin osa persoonallisuushäiriöistä kuitenkin syntyy lapsuudessa. Isolla osalla tällaisten vanhemmilla itsellään on paljon puutteita ja myös omia persoonallisuushöiriöitä, eikä lapselle ole pystytty tarjoamaan oleellisen tärkeitä kasvuapaikoita. Toki lapsen oma perusluonne määrittää myös mihin suuntaa kasvaa tällaisissa olosuhteissa.
Sitten on vaihtoehto, että isot ongelmat ovat olleet kodin ulkopuolella, esim. pitkään jatkunutta pahaa koulukiusaamista, hyväksikäyttöä tms. vakavia ongelmia kasvavalle lapselle aiheuttavia seikkoja. Tai joskus pääsyy voi olla ihan vaan esim. utelias luonne ja väärä seura ja siitä lähtenyt kierre kasvavine ongelmineen. Monesti syyt ovat kuitenkin useammassa asiassa. Ja usein syytä siellä taustalla on myös niissä vanhemmissa.
Eli kyse ei mielestäni yleensä ole ollenkaan yksinkertaisesti siitä, että "lapsi on tehnyt vääriä valintoja" kuten otsikossa kärjistäen mainitaan. Toki moni (esim. itse persoonallisuushöiriöinen) vanhempi on sokea myös sille omalle osuudelleen asioiden kulussa. Toki toisaalta aivan ns. normaaleillekin vanhemmille voi osua kohdalle lapsen elämän meneminen aivan raiteiltaan ja siitä johtuva kuolema. Tavallisimmin kyse on kuitenkin useamman asian summasta.
Ja varsinaiseen aloituksen teemaan, että kuinka sitten seviää ja selviääkö em. tilanteesta, niin mitä katsotaan selviämiseksi? Siinäkin on mustan ja valkoisen välillä paljon. Ihminen on sitkeä eläin ja moni selviää lopulta jatkamaan elämää erittäin vaikeidenkin kokemusten jälkeen. Joillekin asia jää tietenkin enemmän haittaamaan, voi olla pahaa masennusta, ahdistusta, ptsd, jne jne.. Suru ja ahdistus voi altistaa myös fyysiselle sairastumiselle.
Ehkä esim. sellainen asenne voisi auttaa, että jollakin tavalla kykenee hyväksymään tapahtuneen asian (ja kykenee asian kohtaamaan) ja ymmärtää elämän ja ihmisten vajavaisuuden ja sen, ettei voi vaan kaikkeen vaikuttaa. Asiat harvoin ovat mustavalkoisia, niin usein voi olla hyvä taito osata nähdä eri puolia asioissa ja ihmisissä ja osata muistella sitä hyvääkin mitä on ollut. Ja pystyy näkemään elämässä myös muita tärkeitä asioita, joista saa voimaa jatkaa. Uskoisin myös, että jos on jonkinaista henkistä maailmankuvaa, niin se voi auttaa jaksamaan eteenpäin ja käsittelemään vaikeita tapahtumia.
Outoa on myös niputtaa esim Breivik ja itsetuhoinen nuori samaan kategoriaan, on hyvin erilainen tilanne suhtautua massamurhaajaan kuin esim. itsetuhoiseen narkomaaniin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin aika mustavalkoinen aloitus On niin paljon erilaisia ja erityypisiä tapauksia ja syyt isoihin ongelmiin on eri tapauksissa eri asioissa.
Esim. psykopatiahan on nykykäsityksen mukaan synnynnäistä. Kuinka se ilmenee, niin siihen vaikuttaa kuitenkin aika paljonkin kasvuolosuhteet. Esim. pahoin rikolliset ja väkivaltaiset psykopaatit ovat lähes aina kasvaneet myös laiminlyödyissä olosuhteissa lapsuudessa. Moni ns. hyvissä oloissa kasvanut psykopaatti saattaa taas elää ihan ihmisiksi ja olla esim hyvinkin menestynyt vaikkapa ammatillisesti.
Suurin osa persoonallisuushäiriöistä kuitenkin syntyy lapsuudessa. Isolla osalla tällaisten vanhemmilla itsellään on paljon puutteita ja myös omia persoonallisuushöiriöitä, eikä lapselle ole pystytty tarjoamaan oleellisen tärkeitä kasvuapaikoita. Toki lapsen oma perusluonne määrittää myös mihin suuntaa kasvaa tällaisissa olosuhteissa.
Sitten on vaihtoehto, että isot ongelmat ovat olleet kodin ulkopuolella, esim. pitkään jatkunutta pahaa koulukiusaamista, hyväksikäyttöä tms. vakavia ongelmia kasvavalle lapselle aiheuttavia seikkoja. Tai joskus pääsyy voi olla ihan vaan esim. utelias luonne ja väärä seura ja siitä lähtenyt kierre kasvavine ongelmineen. Monesti syyt ovat kuitenkin useammassa asiassa. Ja usein syytä siellä taustalla on myös niissä vanhemmissa.
Eli kyse ei mielestäni yleensä ole ollenkaan yksinkertaisesti siitä, että "lapsi on tehnyt vääriä valintoja" kuten otsikossa kärjistäen mainitaan. Toki moni (esim. itse persoonallisuushöiriöinen) vanhempi on sokea myös sille omalle osuudelleen asioiden kulussa. Toki toisaalta aivan ns. normaaleillekin vanhemmille voi osua kohdalle lapsen elämän meneminen aivan raiteiltaan ja siitä johtuva kuolema. Tavallisimmin kyse on kuitenkin useamman asian summasta.
Ja varsinaiseen aloituksen teemaan, että kuinka sitten seviää ja selviääkö em. tilanteesta, niin mitä katsotaan selviämiseksi? Siinäkin on mustan ja valkoisen välillä paljon. Ihminen on sitkeä eläin ja moni selviää lopulta jatkamaan elämää erittäin vaikeidenkin kokemusten jälkeen. Joillekin asia jää tietenkin enemmän haittaamaan, voi olla pahaa masennusta, ahdistusta, ptsd, jne jne.. Suru ja ahdistus voi altistaa myös fyysiselle sairastumiselle.
Ehkä esim. sellainen asenne voisi auttaa, että jollakin tavalla kykenee hyväksymään tapahtuneen asian (ja kykenee asian kohtaamaan) ja ymmärtää elämän ja ihmisten vajavaisuuden ja sen, ettei voi vaan kaikkeen vaikuttaa. Asiat harvoin ovat mustavalkoisia, niin usein voi olla hyvä taito osata nähdä eri puolia asioissa ja ihmisissä ja osata muistella sitä hyvääkin mitä on ollut. Ja pystyy näkemään elämässä myös muita tärkeitä asioita, joista saa voimaa jatkaa. Uskoisin myös, että jos on jonkinaista henkistä maailmankuvaa, niin se voi auttaa jaksamaan eteenpäin ja käsittelemään vaikeita tapahtumia.
Outoa on myös niputtaa esim Breivik ja itsetuhoinen nuori samaan kategoriaan, on hyvin erilainen tilanne suhtautua massamurhaajaan kuin esim. itsetuhoiseen narkomaaniin.
...lisään vielä, että tuskinpa tuollaisessa tilanteessa on mitään "kikkaa", jolla selviäisi. Tarvitaan aika paljon syvemmälle menevää kokonaisvaltaisempaa asioiden käsittelyä, pitkää prosessointia ja toimintamalleja.
Vierailija kirjoitti:
Tunnen äidin, joka on menettänyt 3/4 lastaan huumeille. Hän työskentelee lasten parissa ja jakaa välillä myös huumevalistusta. Hän iloitsee elossa olevasta aikuisesta lapsestaan, lapsenlapsistaan ja työstään.
Työssä käyvänä yksinhuoltajana hän ei jaksanut niin hyvin, että olisi saanut estettyä kolmen nyt jo kuolleen lapsensa ajautumisen haitalliseen seuraan, mutta yksi selvisi. Tällaista nähdessäni mietin, että oliko sen arvoista tehdä raskasta vuorotyötä, että menettää lapsensa? Mieluummin päivä- ja osa-aikaista työtä ja tukirahoja nostaen vaikka!
Huumenuoren vanhempana korjaan hieman....Vaikka olisi päivät kotiäitinä tai työskentelisi lastenpsykiatrina tms. Ei pysty "estämään" kaveripiireissä olemista tai niihin joutumista. Ei vaikka muutat paikkakuntaa tai maata.
Tässä vanhakantaisesti ajatellaan että vanhempi joko aiheuttaa omalla toiminnallaan nuoren päihteilyn tai toimimattomuudellaan. Väärin.
Jos tiedossa olisi suojaava tekijä, kyllä sitä käytettäisiin.
Vanhempana voi toki tehdä paljonkin, mutta riippuvuus-sairauteen johtavia syitä on useita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen äidin, joka on menettänyt 3/4 lastaan huumeille. Hän työskentelee lasten parissa ja jakaa välillä myös huumevalistusta. Hän iloitsee elossa olevasta aikuisesta lapsestaan, lapsenlapsistaan ja työstään.
Työssä käyvänä yksinhuoltajana hän ei jaksanut niin hyvin, että olisi saanut estettyä kolmen nyt jo kuolleen lapsensa ajautumisen haitalliseen seuraan, mutta yksi selvisi. Tällaista nähdessäni mietin, että oliko sen arvoista tehdä raskasta vuorotyötä, että menettää lapsensa? Mieluummin päivä- ja osa-aikaista työtä ja tukirahoja nostaen vaikka!
Olen sitä mieltä, että suurin osa nuorten ongelmista johtuu siitä, ettei vanhemmat vietä aikaa heidän kanssaan eivätkä töiden kiireiltä ehdi huomioimaan heitä niinkuin heidät tulisi huomioida.
Nykyvanhemmat viettää enemmän aikaa lastensa kanssa kuin yksikään sukupolvi ennen heitä. Lisäksi vanhemmat miettii todella paljon lapsen psyykkeen kehitystä, harrastuksia, kaverisuhteita, ruokavalioa ym. Ei omassa lapsuudessani lasten hyvinvointia mietitty noin. Lapset pistettiin aamulla ulos ja illalla sai tulla kotiin syömään.
Ennen tehtiin lasten kanssa yhdessä töitä isovanhempia myöten, sekö ei mielestäsi ole yhteistä aikaa?
Minä olen menettänyt teini-ikäisen lapseni, joka kaikille yllätyksenä yhtenä päivänä teki itse-murhan. Päiväkirjojen mukaan mitään kiusaamista ei ollut vaan tyttö oli todella pidetty ja menestyi koulussa loistavasti. Meillä on ihan tavallinen ja kiva perhe ja vietetään aikaa todella paljon perheenä. Tyttö ei käyttänyt koskaan alkoholia eikä huumeita - oli vain sairastunut masennukseen jossain vaiheessa ja piilotti sen kaikilta todella taitavasti.
Minulle muut äidit ovat kommentoineet tässä vuosien varrella että he eivät ymmärrä miten minä kestän surua ja jaksan elää eteenpäin - he eivät kuulemma kestäisi jos heidän lapsensa kuolisi. Mutta tässäpä vastaus: minulla ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin tappaa itseni tai jaksaa elää elämää päivästä toiseen. Valitsen jälkimmäisen koska minulla on muita lapsia, jotka tarvitsevat äidin ja mahdollisimman onnellisen ja normaalin lapsuuden.
Päivääkään ei mene etten ikävöi tytärtäni. Suru on vuosienkin jälkeen raastava. Ulospäin näytän ehkä onnelliselta mutta itku tulee usein ja yllättäen. Puhumme tyttäreni itsemurhasta avoimesti ja muistelemme häntä kavereiden ja perheemme kesken ja se auttaa jonkin verran. Mutta koskaan en häntä unohda vaikka muutoin muisti kokikin melkoisen kolahduksen hänen kuolemansa takia. Nukun edelleen huonosti ja näen asiasta silloin tällöin painajaisia. Verenpaineen olen saanut laskettua normaaliin. Tukka harmaantui ensimmäisten kuukausien aikana eikä se tietenkään palaa ennalleen. En uskalla koskaan haaveilla lapsenlapsista tai muusta tulevaisuudesta ilman että mielessäni välähtää ajatus siitä että jos nämä muutkin lapseni menehtyvät nuorena. Myös elokuvien katseleminen joissa näytetään lapsen kuolemaa tai itsemurhaa ahdistaa ihan hirveästi.
En ole uskovainen eli en usko, että joskus vielä tapaan lapseni :(
Nyt vasta luin otsikon kunnolla. Tässä niitä käytännön kikkoja sen lisäksi, että minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin että on vaan pakko jaksaa elää päivästä toiseen muiden lasten takia.
- Naapurit ja ystävät hoitivat käytännössä koko perhettä ensimmäiset kuukaudet. Toivat ruokia ja veivät pienempiä kouluun ja harrastuksiin.
Meillä soi iloinen musiikki aamupalapöydässä niin kornilta kuin se tuntuukin. Se silti nostattaa jotenkin mielialaa.
Katsotaan vain komedialeffoja.
Kävin terapiassa mutta isompi apu on kyllä tullut ystäviltä sekä muilta vanhemmilta, jotka ovat menettäneet lapsensa.
Luin itsemurhasta kirjoja.
Pakotan itseni joka päivä suihkuun ja ulos kävelylle.
Yritän järjestää mahdollisimman normaalin lapsuuden muille lapsilleni kuitenkin siten, että muistelemme ja puhumme lähes päivittäin isosiskosta.
Hankimme koiran joka on ollut tosi terapeuttinen päätös
Karsin kodista tavaraa, jotta on helppo pitää paikat siistinä. Sotku ja epäjärjestys aiheuttaa minulle masennusta
Vietämme aikaa perheenä ja panostamme matkustamiseen sekä luonnossa olemiseen emme materiaan
Otan aikaa surulle silloin kun on oikein ikävä
Tsemppiä muille lapsensa menettäneille. Se tyttärensä menettänyt.
Vierailija kirjoitti:
Nyt vasta luin otsikon kunnolla. Tässä niitä käytännön kikkoja sen lisäksi, että minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin että on vaan pakko jaksaa elää päivästä toiseen muiden lasten takia.
- Naapurit ja ystävät hoitivat käytännössä koko perhettä ensimmäiset kuukaudet. Toivat ruokia ja veivät pienempiä kouluun ja harrastuksiin.
Meillä soi iloinen musiikki aamupalapöydässä niin kornilta kuin se tuntuukin. Se silti nostattaa jotenkin mielialaa.
Katsotaan vain komedialeffoja.
Kävin terapiassa mutta isompi apu on kyllä tullut ystäviltä sekä muilta vanhemmilta, jotka ovat menettäneet lapsensa.
Luin itsemurhasta kirjoja.
Pakotan itseni joka päivä suihkuun ja ulos kävelylle.
Yritän järjestää mahdollisimman normaalin lapsuuden muille lapsilleni kuitenkin siten, että muistelemme ja puhumme lähes päivittäin isosiskosta.
Hankimme koiran joka on ollut tosi terapeuttinen päätös
Karsin kodista tavaraa, jotta on helppo pitää paikat siistinä. Sotku ja epäjärjestys aiheuttaa minulle masennusta
Vietämme aikaa perheenä ja panostamme matkustamiseen sekä luonnossa olemiseen emme materiaan
Otan aikaa surulle silloin kun on oikein ikävä
Tsemppiä muille lapsensa menettäneille. Se tyttärensä menettänyt.
Otan osaa
Vierailija kirjoitti:
Nyt vasta luin otsikon kunnolla. Tässä niitä käytännön kikkoja sen lisäksi, että minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin että on vaan pakko jaksaa elää päivästä toiseen muiden lasten takia.
- Naapurit ja ystävät hoitivat käytännössä koko perhettä ensimmäiset kuukaudet. Toivat ruokia ja veivät pienempiä kouluun ja harrastuksiin.
Meillä soi iloinen musiikki aamupalapöydässä niin kornilta kuin se tuntuukin. Se silti nostattaa jotenkin mielialaa.
Katsotaan vain komedialeffoja.
Kävin terapiassa mutta isompi apu on kyllä tullut ystäviltä sekä muilta vanhemmilta, jotka ovat menettäneet lapsensa.
Luin itsemurhasta kirjoja.
Pakotan itseni joka päivä suihkuun ja ulos kävelylle.
Yritän järjestää mahdollisimman normaalin lapsuuden muille lapsilleni kuitenkin siten, että muistelemme ja puhumme lähes päivittäin isosiskosta.
Hankimme koiran joka on ollut tosi terapeuttinen päätös
Karsin kodista tavaraa, jotta on helppo pitää paikat siistinä. Sotku ja epäjärjestys aiheuttaa minulle masennusta
Vietämme aikaa perheenä ja panostamme matkustamiseen sekä luonnossa olemiseen emme materiaan
Otan aikaa surulle silloin kun on oikein ikävä
Tsemppiä muille lapsensa menettäneille. Se tyttärensä menettänyt.
Ap tässä.
Lämmin osanotto minultakin. Kuulostaa, että olet löytänyt oikeat selviytymiskeinot.
Ajattelen, että sinä olet kokenut sen kaikista pahimman. Itsemurha on tullut puun takaa ilman varoituksia. Ja olet selviytynyt riittävän hyvin.
Aloituksessa ajattelen sitä, että miten he selviytyvät, joille tilanne ei tule yllätyksenä. Vaan on ongelmia, vaikka näkyvää itsetuhoisuutta ja sekoilemista. Ja lopulta tulee se itsemurha. En halua vähätellä kenenkään surua, mutta selviytyvätkö he paremmin kuin ne, joilla ei ole aavistustakaan?
Aiempi kirjoittaja ihmettelee, kun sekoitan itsetuhoisuuden ja psykopatian. En sekoita niitä, vaan ne ovat vain esimerkkejä asioista, jotka on nähtävissä etukäteen, ja joihin voi liittyä kamalaa sekoilua, huumeita tai vastuuttomuutta.
Ja niin, kyllä minä tunnen aikuisen, joka oli täysin normaali ns hyvässä perheessä kasvanut teini-ikään asti. Sitten alkoi sekoilu, ja lopputuloksena persoona tuntui muuttuvan sellaiseksi, että ilo oli kaukana.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen menettänyt teini-ikäisen lapseni, joka kaikille yllätyksenä yhtenä päivänä teki itse-murhan. Päiväkirjojen mukaan mitään kiusaamista ei ollut vaan tyttö oli todella pidetty ja menestyi koulussa loistavasti. Meillä on ihan tavallinen ja kiva perhe ja vietetään aikaa todella paljon perheenä. Tyttö ei käyttänyt koskaan alkoholia eikä huumeita - oli vain sairastunut masennukseen jossain vaiheessa ja piilotti sen kaikilta todella taitavasti.
Minulle muut äidit ovat kommentoineet tässä vuosien varrella että he eivät ymmärrä miten minä kestän surua ja jaksan elää eteenpäin - he eivät kuulemma kestäisi jos heidän lapsensa kuolisi. Mutta tässäpä vastaus: minulla ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin tappaa itseni tai jaksaa elää elämää päivästä toiseen. Valitsen jälkimmäisen koska minulla on muita lapsia, jotka tarvitsevat äidin ja mahdollisimman onnellisen ja normaalin lapsuuden.
Päivääkään ei mene etten ikävöi tytärtäni. Suru on vuosienkin jälkeen raastava. Ulospäin näytän ehkä onnelliselta mutta itku tulee usein ja yllättäen. Puhumme tyttäreni itsemurhasta avoimesti ja muistelemme häntä kavereiden ja perheemme kesken ja se auttaa jonkin verran. Mutta koskaan en häntä unohda vaikka muutoin muisti kokikin melkoisen kolahduksen hänen kuolemansa takia. Nukun edelleen huonosti ja näen asiasta silloin tällöin painajaisia. Verenpaineen olen saanut laskettua normaaliin. Tukka harmaantui ensimmäisten kuukausien aikana eikä se tietenkään palaa ennalleen. En uskalla koskaan haaveilla lapsenlapsista tai muusta tulevaisuudesta ilman että mielessäni välähtää ajatus siitä että jos nämä muutkin lapseni menehtyvät nuorena. Myös elokuvien katseleminen joissa näytetään lapsen kuolemaa tai itsemurhaa ahdistaa ihan hirveästi.
En ole uskovainen eli en usko, että joskus vielä tapaan lapseni :(
Otan osaa tuo on muuten tutkitustikin tosi ikävä asia sanoa lapsensa menettäneelle, että minä en selviäisi vastaavasta. Siinä mitätöidään ja vähätellään lapsensa menettänyttä, tämä ei ikään kuin sure riittävästi kun kerran hengittää ja toimii.
Tuo on normaalia elämää. Jos irtisanoutuu ja alkaa elämään tukien varassa, niin sitten on vaan eri riskit. Sitten lapset elää köyhyydessä, vailla samoja mahdollisuuksia kuin ikätoverit.
Sisarusten kanssa on vielä niin, että riittää että niistä yksi löytää huonoa seuraa, niin se helposti vetää muutkin sisarukset perässään. Teinien kanssa kaverisuhteisiin pystyy vaikuttamaan ylipäätään kovin vähän. Lähinnä voi yrittää ohjata lasta järkeviin harrastuksiin joista löytyisi tervehenkistä seuraa. Ja sekään ei yleensä onnistu jos elää tuilla.