Nepsy-diagnoosi aikuisena?

Luultavasti kyllä. Tutkimuksia odotellessa. Lopuksi varmaan irtisanoudun nykyisestä työstä

Kaikissa ihmisissä on niitä piirteitä. Hyvin helppoa valita jokin kirjainyhdistelmä sinullekin.

Mulla on todettu aspergerin syndrooma nelikymppisenä. Menin terapiaan erilaisten elämäni ongelmien ja yksinäisyyden takia, ja terapeutti oli sitä mieltä, että kannattaisi tutkituttaa neurokirjon ongelmien mahdollisuus työterveyden kautta. Minä menin ja tutkitutin, asperger lopputuloksena siitä prosessista. 

Eipä tuo diagnoosi kyllä. mitään auttanut, kun ei tähän ole mitään lääkettä kuten ADHD:hen, eikä muutakaan hoitoa. Osaan kyllä teeskennellä neurotyypillistä jo, siihen en tarvitse apua, se vaan uuvuttaa minut. Ja olen liian outo ihmisille kaveriksi, ystäväksi tai puolisoksi - näissä suhteissahan ei voi koko ajan maskata ja vetää roolia kuten töissä voi sen 8 h per päivä. Ei minua sekään helpota ihmeemmin että nyt tiedän mistä lapsuudesta asti olleet ongelmani kuten kiusatuksi monessa paikkaa joutuminen johtuvat - tiesin jo ennestään, että en tahallani v*ttuillakseni ole sellainen kuin olen, eli ärsyttävä ja se riitti. 

No tässä tulee mieleen, että mitä sitten tapahtuu, jos ja kun saa diagnoosin? Ei yhteiskunnalla ole mitään terapia- ja kuntoutuspankkia, josta sitten napsahtaa jokaiselle jotakin kivaa. Jos on aivan ylitsepääsemättömiä ongelmia, sitten ehkä (toivottavasti) jotain saa. Jos uupuu hyvin sosiaalisessa työssä, kannattaa hakeutua toisenlaiseen työhön. Samahan on vaikka hyvin introverteilla ihmisillä. En halua vähätellä ja paheksua, lapsellanikin on AS, mutta hänen kauttaan on kokemusta, että ei edes lapsille ja nuorille ole mitään kattavaa kuntoutusta ym. Poikani hyötyi diagnoosista lähinnä sen, että sai vapautuksen armeijasta.

Vierailija kirjoitti:

No tässä tulee mieleen, että mitä sitten tapahtuu, jos ja kun saa diagnoosin? Ei yhteiskunnalla ole mitään terapia- ja kuntoutuspankkia, josta sitten napsahtaa jokaiselle jotakin kivaa. Jos on aivan ylitsepääsemättömiä ongelmia, sitten ehkä (toivottavasti) jotain saa. Jos uupuu hyvin sosiaalisessa työssä, kannattaa hakeutua toisenlaiseen työhön. Samahan on vaikka hyvin introverteilla ihmisillä. En halua vähätellä ja paheksua, lapsellanikin on AS, mutta hänen kauttaan on kokemusta, että ei edes lapsille ja nuorille ole mitään kattavaa kuntoutusta ym. Poikani hyötyi diagnoosista lähinnä sen, että sai vapautuksen armeijasta.

Voi saada myöskin potkut.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on todettu aspergerin syndrooma nelikymppisenä. Menin terapiaan erilaisten elämäni ongelmien ja yksinäisyyden takia, ja terapeutti oli sitä mieltä, että kannattaisi tutkituttaa neurokirjon ongelmien mahdollisuus työterveyden kautta. Minä menin ja tutkitutin, asperger lopputuloksena siitä prosessista. 

Eipä tuo diagnoosi kyllä. mitään auttanut, kun ei tähän ole mitään lääkettä kuten ADHD:hen, eikä muutakaan hoitoa. Osaan kyllä teeskennellä neurotyypillistä jo, siihen en tarvitse apua, se vaan uuvuttaa minut. Ja olen liian outo ihmisille kaveriksi, ystäväksi tai puolisoksi - näissä suhteissahan ei voi koko ajan maskata ja vetää roolia kuten töissä voi sen 8 h per päivä. Ei minua sekään helpota ihmeemmin että nyt tiedän mistä lapsuudesta asti olleet ongelmani kuten kiusatuksi monessa paikkaa joutuminen johtuvat - tiesin jo ennestään, että en tahallani v*ttuillakseni ole sellainen kuin olen, eli ärsyttävä ja se riitti. 

No siksipä kysyinkin, miten olette kokeneet, koska arvasin, että muut kokevat sen eri tavalla kuin minä. Omaan outouteeni olen jo niin tottunut, että yllättyisin, jos joku kokisi tämän asian samalla tavalla kuin minä.

Vierailija kirjoitti:

No tässä tulee mieleen, että mitä sitten tapahtuu, jos ja kun saa diagnoosin? Ei yhteiskunnalla ole mitään terapia- ja kuntoutuspankkia, josta sitten napsahtaa jokaiselle jotakin kivaa. Jos on aivan ylitsepääsemättömiä ongelmia, sitten ehkä (toivottavasti) jotain saa. Jos uupuu hyvin sosiaalisessa työssä, kannattaa hakeutua toisenlaiseen työhön. Samahan on vaikka hyvin introverteilla ihmisillä. En halua vähätellä ja paheksua, lapsellanikin on AS, mutta hänen kauttaan on kokemusta, että ei edes lapsille ja nuorille ole mitään kattavaa kuntoutusta ym. Poikani hyötyi diagnoosista lähinnä sen, että sai vapautuksen armeijasta.

Tämäpä juuri. Se hyvin sosiaalinen työ oli määräaikaisella sopimuksella, ja sen jälkeen olen taas työtön, jolla on velvollisuus hakea tietty määrä työpaikkoja tietyssä ajassa. Täällä lähialueella suurin osa työpaikoista, joita minun koulutuksella voi hakea, on juuri niitä sosiaalisia töitä. Minun siis pitää hankkia lääkärinlausunto, jolla saan helpotetun työnhakuvelvoitteen, eikä tarvitse pelätä karenssia, jos kieltäydyn töistä, joihin en koe pystyväni.

Vierailija kirjoitti:

Kaikissa ihmisissä on niitä piirteitä. Hyvin helppoa valita jokin kirjainyhdistelmä sinullekin.

Se, että on piirteitä, ei vielä takaa mitään diagnoosia. Lähipiirissäni on ihan tutkitusti autismipiirteisiä, joilla piirteet eivät riitä diagnoosiin. Tutkimuksia itse odottelen, enkä ole mitenkään varma siitä, että sieltä diagnoosi tulee, vaikka lääkäri oli hyvin vakuuttunut, että ominaisuuteni siihen riittäisivät. Tunnin kestävä haastattelu ei kuitenkaan ole riittävä "tutkimus" näiden diagnoosien saamiseen, ja hyvä niin. Kokemuksesta tiedän, että väärä diagnoosi on rasite.

ADHD-diagnoosi aikuisena. Sitä ehdoteltiin lähipiiristä jo monen vuoden ajan, mutta kuvittelin, että adhd on lähinnä ylivilkas rasavili. Kai halusin asian vähän muutenkin sulkea. Kävin pitkän ja terapian, mutta piirteet säilyi. Lopulta aloin lukemaan adhd:sta ja mitä enemmän luin, sitä enemmän kävi asiat yksiin. Nyt jälkeen päin ajatellen olen todella selkeä adhd. Jouduin kyllä taistelemaan, että pääsin tutkimuksiin ja lopulta niissä vierähti vuosi. Itselläni kävi siinä mielessä hyvä tuuri, että lääkkeet on auttaneet valtavasti ja nyt pystyn opiskelemaan ja tekemään kokopäivätyötä. Työskentelen tosin suureksi osaksi etänä, koska se ei kuormita niin paljoa.

 Autisminkirjolainen valitsee lemmikin, jos pitää valita. 

Olen syntynyt -77 joten lapsuudessani mistään autismin kirjosta ei puhuttu eikä tiedetty mitään. Olin siis vain omituinen lapsi joka oli opettajien mielestä tahallaan hankala joten oli omaa syytäni että tulin kiusatuksi.

Aikuistuttuani yritin kovasti tulla ns. normaaliksi, mutta vaikka opinkin teeskentelemään normaalia, niin olin silti omituinen. Kolmikymppisenä kuulin vihdoin autismin kirjosta samoin kuin selektiivisestä mutuismista (joka minulla oli lapsena) ja tuntui kuin silmäni olisivat avautuneet ja taakka olisi nostettu harteiltani: en ollutkaan ainoa joka koki näin!

Nykyään minulla ei ole diagnoosia, enkä koe että tarvitsisin sitä mihinkään. Tiedän itse että olen kirjolla, ja tämä tieto on poistanut sen syyllisyyden jota tunsin ennen siitä etten kykene olemaan normaali.

Olen osa-aika työssä (25h/vko) ja sen aikaa pystyn teeskentelemään normaalia. Kotona saan olla rauhassa oma omituinen itseni ja koska puolisoni on myös kirjolla, niin ymmärrämme toisiamme ja olen tyytyväinen elämääni.

Ai mä tiedän yhden tutun joka kokeili jotain lääkkeitä, mutta sitä ei oltu edes diagnosoitu. Ei oikein toimineet odotetulla tavalla. Kävi ilmi että joku tuttu oli ylipuhunut sen että olisi jotain ja suunnilleen väkisin tyrkytetty jotain lääkkeita kun kuulemma tarvitsi niitä. Oli sitten puhunut kylillä jostain vakavista diagnooseista.

Myöhemmin kävi ilmi että teki tuon ihan läpällä tai siksi että halusi dissata jollain diagnoosilla ja samalla kattoo kun toinen syö turhaan lääkkeitä.

Sai ne jostain tiskin alta eli ei ollut edes reseptiä.