Kävin eilen kaupungilla pitkästä aikaa, ja näin puolituttuja. Miten vaivaannuttavaa.
Inhoan sitä hetkeä kun törmään varoittamatta ihmiseen, jonka etäisesti tunnen (esim. joku vanha työkaveri). Tämäkin huomaa sinut yhtä aikaa, joten ei ole mahdollisuutta paeta paikalta, vaan tarvitsee tervehtiä ja keskustella hetki.
Kärsin jonkinlaisesta sosiaalisten tilanteiden pelosta, ja varsinkin jos törmään johonkin vieraaseen valmistautumatta, on tosi vaikea olla rennosti.
Varmaan onnistun vaikuttamaan suht normaalilta, mutta pääni on ihan tyhjä ja onnistun naureskelemaan hermostuneesti, heittämään vain latteita fraaseja säästä tai ihmispaljoudesta jne ja vastaamaan ainoastaan "ei mitään ihmeellistä" kun minulta kysytään kuulumisiani. Mitään oikeasti mielenkiintoista en onnistu saamaan suustani ulos.
Äh.
Kommentit (4)
Ihan tuttua. Yks päivä mietin semmostakin mikä siinä jotenkin nolottaa kun näkee jonkun tutun kaukaa, niin se aika kun ei vielä kuule tervehdystä vaan molemmat kävelee kohti jotenkin hävettää ja ei tiedä mihin kattos, ja hymyileekö vai onko vakavana. Hmh. Kaikkea sitä pitääkin miettiä.
Se tuttuki varmaan ajattelee samoin
Noloa on myös jos itse ei muista edes tyypin nimeä, mutta hän alkaa jutella kuin vanhalle ystävälle.
Tiedän tunteen.
😚💋