Mitä vaihtoehtoja on Asperger-nuorella, joka ei pysty opiskelemaan tai tekemään töitä?

Minun kohdalla se päättyi TK-eläkkeeseen , 6 vuoden tm-toimistolla ramppaamisen jälkeen ,  kaikki maholliset kartotukset ja testit tehtoiin ja lääkityksiä kokeiltiin ties kuinka monta.

Kela hyväksyi saman tien .

Vaa on tämä pskaa koko elämä,jokaikinen päivä.

Olisikin tällaiselle itsenäisyyttä ja yksinoloa rakastavalle autistille, jolle on myös laaja-alaisia oppimisvaikeuksia (sama kuin entisajan heikkolahjaisuus-termi eli kevan ja normaaliälyisen rajamailla, ja tuota diagnoosia edelsivät lapsuudessa vaikea semanttis-pragmaattinen dysfasia ja jopa lievä keva kunnes koko keva-diagnoosi kumottiin kehitysvammapsykologin huomattua osaamiseni menevän laaja-alaisten oppimisvaikeuksien puolelle), missä ei tarvitsisi raataa fyysisesti, ei väkerrellä käsin, ei tukehduttaa itseään pölyyn eikä altistaa herkkää ihoa jauhoisille tuotteille ja siivousaineille. Tietokoneen äärellä istuessa tunnen oloni turvallisemmaksi, ei tarvitse intuitiivisesti luoda käsillä mitään tai pelata sekuntiapeliä kuten ensimmäistä tutkintoa opiskellessa käteni vapisi pursotuksia tehdessä tai kun kannoin à la carte-harjoittelussa kolmatta lautasta kyynärvarren ja ranteen päällä, jolloin pelkäsin pudottavani lautaset. Kiinnostukseni olivat niin kapeita ravintola-alaa opiskellessa: keittiössä liian rankkaa, selkä kipeytyy tiskaamisesta ja lautasten kantamisesta, ihottumiakin tuli, kädet vapisi annostellessa ruokaa lautasille, kassalla oli helpompaa koska ei tarvinnut kantaa mitään raskaita tavaroita

Matematiikkaakaan ei saisi olla, tosin peruslaskutoimitukset, rahan laskemisen ja kellon ymmärrän sekä jossain määrin osaan laskea päässä, mutta kun mennään yhtälöihin ja vaikkapa lähihoitajien (tein joskus sen Ylen artikkelissa olevan testin, sellaisia lällylaskuja, joita en osannut laskea) lääkematematiikkaan, aivot menee solmuun. Olisin tällä laskutaidolla vaaraksi hoitoalalla, se on sanomattakin selvää. Jo ravintola-alan aloittaessakin tuli alkuun haasteita mittaamisen kanssa, kun en hahmottanut vaa'an näyttämiä lukuja: milloin vaaka näytti kiloa ja milloin grammaa numeroina, ainoastaan ymmärsin kilon suuremmaksi ja gramman pienemmäksi mittayksiköksi. Desimitatkin opin vasta kotitalouden tunnilla aloitettuani yläasteen, mitkä opin syksyn aikana. En vain halunnut sitä ennen enkä koskaan halunnut touhuta mitään äidin kanssa kuten leipoa ja laittaa ruokaa ja näin ollen vasta kotitaloustunnilla tuli desimitat tutuiksi. Ravintola-alalla en enää voi olla, koska en voi toteuttaa omaa ruokavaliotani (vhh), sillä jos söisin työpaikan tai vaikkapa kouluruokalan hiilihydraattipitoisia ruokia täynnä ties mitä vieraankuuloisia lisäaineita, suuni kuivuisi ja joutuisin pilkkomaan ruokaa pieniksi palasiksi vielä hampailla tunnustellen, jotta voin niellä ruuan kurkusta alas. On käynyt sellaisia tilanteita, joissa ruoka tuntuu jäävän kurkkuun kiinni ja olen saanut siitä paniikin. Tällöin tulee ajatus, että minulle pitäisi palkata vahtija syömiseen. Syömiseni on tämän takia hitaampaa nykyisin, ellen syö vähähiilihydraattisesti, minkälaista pystyn nielemään helpommin. Minulle tulee puhevaikeuksiakin herkemmin ja joudun jopa ergonomiaan kiinnittämään huomiota syödessä. Miten sellainen voisi hektisessä ravintolaympäristössä pitää taukonsa, kun pitää tunnustella kurkkua etten tukehdu ja ei saa puhua samanaikaisesti keskittyessäni ruoan pilkkomiseen ja siihen, etten tukehdu. Ei tämän tyyppisiä syömisvaikeuksia minulla ole ollut ennestään, vaan ne alkoivat vähitellen närästysoireista ja Sjögrenin syndroomaan sairastumisesta. 

Toinen opiskelemani tutkinto on merkonomi, ja talousmatematiikka meni tyydyttävän tasoisesti. Ymmärsin budjetoinnin teorian tasolla: meno-tuloarvio. Katetuottelasku vielä suht. helppo, mutta kun mennään kirjanpitoihin yms. niin aijai. Markkinointiviestinnästä ja asiakaspalvelusta suoriuduin hyvin arvosanoin. Tykkäsin olla kirpputorilla harjoittelussa, ja niistä olen työpaikkaa hakenut, sillä voin niissä jakaa itseäni kiinnostavan aiheen muiden kanssa toisin kuin ruokakaupan kassalla. 

Vierailija kirjoitti:

Olisikin tällaiselle itsenäisyyttä ja yksinoloa rakastavalle autistille, jolle on myös laaja-alaisia oppimisvaikeuksia (sama kuin entisajan heikkolahjaisuus-termi eli kevan ja normaaliälyisen rajamailla, ja tuota diagnoosia edelsivät lapsuudessa vaikea semanttis-pragmaattinen dysfasia ja jopa lievä keva kunnes koko keva-diagnoosi kumottiin kehitysvammapsykologin huomattua osaamiseni menevän laaja-alaisten oppimisvaikeuksien puolelle), missä ei tarvitsisi raataa fyysisesti, ei väkerrellä käsin, ei tukehduttaa itseään pölyyn eikä altistaa herkkää ihoa jauhoisille tuotteille ja siivousaineille. Tietokoneen äärellä istuessa tunnen oloni turvallisemmaksi, ei tarvitse intuitiivisesti luoda käsillä mitään tai pelata sekuntiapeliä kuten ensimmäistä tutkintoa opiskellessa käteni vapisi pursotuksia tehdessä tai kun kannoin à la carte-harjoittelussa kolmatta lautasta kyynärvarren ja ranteen päällä, jolloin pelkäsin pudottavani lautaset. Kiinnostukseni olivat niin kapeita ravintola-alaa opiskellessa: keittiössä liian rankkaa, selkä kipeytyy tiskaamisesta ja lautasten kantamisesta, ihottumiakin tuli, kädet vapisi annostellessa ruokaa lautasille, kassalla oli helpompaa koska ei tarvinnut kantaa mitään raskaita tavaroita

 

Matematiikkaakaan ei saisi olla, tosin peruslaskutoimitukset, rahan laskemisen ja kellon ymmärrän sekä jossain määrin osaan laskea päässä, mutta kun mennään yhtälöihin ja vaikkapa lähihoitajien (tein joskus sen Ylen artikkelissa olevan testin, sellaisia lällylaskuja, joita en osannut laskea) lääkematematiikkaan, aivot menee solmuun. Olisin tällä laskutaidolla vaaraksi hoitoalalla, se on sanomattakin selvää. Jo ravintola-alan aloittaessakin tuli alkuun haasteita mittaamisen kanssa, kun en hahmottanut vaa'an näyttämiä lukuja: milloin vaaka näytti kiloa ja milloin grammaa numeroina, ainoastaan ymmärsin kilon suuremmaksi ja gramman pienemmäksi mittayksiköksi. Desimitatkin opin vasta kotitalouden tunnilla aloitettuani yläasteen, mitkä opin syksyn aikana. En vain halunnut sitä ennen enkä koskaan halunnut touhuta mitään äidin kanssa kuten leipoa ja laittaa ruokaa ja näin ollen vasta kotitaloustunnilla tuli desimitat tutuiksi. Ravintola-alalla en enää voi olla, koska en voi toteuttaa omaa ruokavaliotani (vhh), sillä jos söisin työpaikan tai vaikkapa kouluruokalan hiilihydraattipitoisia ruokia täynnä ties mitä vieraankuuloisia lisäaineita, suuni kuivuisi ja joutuisin pilkkomaan ruokaa pieniksi palasiksi vielä hampailla tunnustellen, jotta voin niellä ruuan kurkusta alas. On käynyt sellaisia tilanteita, joissa ruoka tuntuu jäävän kurkkuun kiinni ja olen saanut siitä paniikin. Tällöin tulee ajatus, että minulle pitäisi palkata vahtija syömiseen. Syömiseni on tämän takia hitaampaa nykyisin, ellen syö vähähiilihydraattisesti, minkälaista pystyn nielemään helpommin. Minulle tulee puhevaikeuksiakin herkemmin ja joudun jopa ergonomiaan kiinnittämään huomiota syödessä. Miten sellainen voisi hektisessä ravintolaympäristössä pitää taukonsa, kun pitää tunnustella kurkkua etten tukehdu ja ei saa puhua samanaikaisesti keskittyessäni ruoan pilkkomiseen ja siihen, etten tukehdu. Ei tämän tyyppisiä syömisvaikeuksia minulla ole ollut ennestään, vaan ne alkoivat vähitellen närästysoireista ja Sjögrenin syndroomaan sairastumisesta. 

 

Toinen opiskelemani tutkinto on merkonomi, ja talousmatematiikka meni tyydyttävän tasoisesti. Ymmärsin budjetoinnin teorian tasolla: meno-tuloarvio. Katetuottelasku vielä suht. helppo, mutta kun mennään kirjanpitoihin yms. niin aijai. Markkinointiviestinnästä ja asiakaspalvelusta suoriuduin hyvin arvosanoin. Tykkäsin olla kirpputorilla harjoittelussa, ja niistä olen työpaikkaa hakenut, sillä voin niissä jakaa itseäni kiinnostavan aiheen muiden kanssa toisin kuin ruokakaupan kassalla. 

Vielä jatkan.

Harmi vain, kun ei koskaan ole mahdollisuutta toteuttaa omia mielenkiinnon kohteita missään. Ne on ainoita tilanteita, joissa voin sosiaalistua kohtalaisesti. Small talkia en osaa. Kiinnostuin vammaistyöstä, mitä varten yritin opiskella nuorisonohjaajaksi. Opin teorian nopeasti, omalla ajallani opettelin asioita tunnin tai kaksi, kävin pala palalta läpi asiat, kun koin lastensuojelu- ja nuorisolain termit ensin hepreaksi, mistä olin ensin että apua, olen pihalla. Erityisen tuen tarpeista tiesin ennestään, ja niistä hakenut tietoa itsenäisesti. Oli kuitenkin keskeytettävä opinnot, kun käytännön työsaä verbaalinen taitamattomuuteni tuli vastaan vaikka en kenellekään sanonut, että en tuon kanssa halua olla missään tekemisessä vaan kyse oli siitä, etten osannut kurinpitoa. Todella uskottava auktoriteettihahmo, sketsihahmoksi sopiva ennemmin. 

Se on pitänyt sitten uusia kiinnostuksen kohteita etsiä ja yhtä olen verestänyt aikuisiällä, englannin kieltä edeten B2-tasolle. Soveltamista vain pelkään, luettuana ymmärrän englantia jotenkin. Valokuvauksen saloihin pääsin nopeasti 30 vuoden iässä oppien tuntemaan valon kolminaisuusopin. Tulikin kokeiltua media-alan tutkinnon osaa kuulustellakseni itseäni: mitä tästä voisi tulla. Suoritin harjoittelun valokuvaten järjestölle kuvia, osa niistä onnistui, osa meni vituralleen. Aloittelijaksi olin kuitenkin hyvä, osasin sommitella. Minulle näytettiin vihreää valoa. Opin uusia järjestelmiä tietokoneella, tosin Adobe Premierin käytössä oli vielä opeteltavaa,z mutta tulipa tehtyä videotakin - satojen erilaisten painikkeiden kanssa tuntui leikkimiseltä oppiminen. Canva oli ennestään tuttu markkinointiviestinnän valinnaisen kautta.