Puoliso sairastui vakavasti...

Jos puolisosi on kuolemassa syöpään ja yrittää psyykata itseään tekemällä asioita, että voisi edes hetkeksi 'unohtaa' sairautensa ja sinä haluat vaan häneltä seksiä ja laatuaikaa. Yritä nyt unohtaa ne seksinhimosi edes hetkeksi. Ehkä miehesi ei myöskään halua kuulla kokoajan voivotteluja eri ihmisiltä. Miten se voivottelu, muka auttaa sairastuneen oloa, ei mitenkään, tulee vaan entistä kurjempi olo.

On aika tavallista ja luonnollista hoitaa asiat kuntoon, jos saa tietää, ettei aikaa ole enää paljon jäljellä. Älä arvostele puolisoasi siitä. Jos roolinne ovat tähän asti olleet niin päin, että mies tukee sinua, tulisi sinulta nyt löytyä voimia kääntää asetelmaa toisin päin. On ikävää, jos vielä kuoleman lähestyessäkin kuoleva joutuu kannattelemaan muita, mutta sitäkin valitettavasti paljon tapahtuu.

Kuolevalle on tärkeä antaa tilaa puhua, kysyä päivän kuulumisia ja tuntemuksia, kuunnella rauhassa. Mutta tärkeää on myös tehdä pieniä asioita ja isompiakin (kunnon mukaan), jotka kuoleva kokee itselleen tärkeinä. Esimerkiksi nähdä jokin paikka vielä kerran tai vaikka juoda lasi kylmää olutta viimeisen kerran voivat olla tuollaisia pieniä asioita, jotka on tärkeää toteuttaa. 

Hae apua itsellesi sairaalan kautta tai papilta, jos olet uskonnollinen. Ota yhteyttä ystäviisi ja puhu heille. Kysy kuolevalta hänen toiveitaan ajanvietosta, koska myös ihan tavallinen arki ja yhteinen puuhastelu sekä läheisyys on tärkeä lepohetki sairaudesta. Jätä parisuhteen tilaa ja omaa vointiasi koskevat keskustelut nyt pois, se on kohtuutonta, ellei kuoleva itse halua niistä keskustella. Jos suhteenne ei ole ollut kovin läheinen, niin pyri suhtautumaan kuolevaan kuin kehen tahansa ihmiseen, joka saatellaan kuolemaan arvokkaasti ja kunnioittavasti. Se ei aina ole helppoa, mutta se on ainutkertainen kokemus myös sinulle. Pane itsesti syrjään silloin, kun sinun tukeasi tarvitaan.

Puolisosi on sairastunut vakavasti ja sinä vaan ajattelet itseäsi? 

Vierailija kirjoitti:

 Jos vaikka saa tuttavankin tietää sairastuneen parantumattomasti, niin yleensä ottaen on tarpeen kysyä häneltä usein mitä kuuluu, miten menee, millä fiiliksellä tänään jne. Se on liikaa vaadittu mielestäni, että hän tässä tilanteessa tukisi sinua. Onko sinulla ystäviä? Puhu heille ja tarvittaessa hae tukea vaikka sairaalapapilta. 

Tämä on kyllä erittäinkin henkilökohtaista, tarkoitan että kaikki eivät todellakaan halua puhua tai että heiltä kysellään voinnista. Kun oma lähiomainen sairastui vakavasti, hän kielsi kertomasta asiasta perheen ulkopuolelle, sillä ei nimenomaan halunnut kenenkään kyselevän voinnistaa. Halusi itse päättää milloin puhuu, kenelle puhuu, jne.

Milloin se kuolee?

Kyni se sika puhtaaksi mikäli on vielä hengissä

Vakavaa sairastuneen tai kuolemassa olevan itsekkyydessä ei ole mitään vikaa. Minusta myöskään läheisille ei tekisi huonoa pieni itsekkyys, koska heidän elämänsä jatkuu eikä sen miettiminen ja järjestely ei olisi pahasta.

Ilmoita kun se on kuollu

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 Jos vaikka saa tuttavankin tietää sairastuneen parantumattomasti, niin yleensä ottaen on tarpeen kysyä häneltä usein mitä kuuluu, miten menee, millä fiiliksellä tänään jne. Se on liikaa vaadittu mielestäni, että hän tässä tilanteessa tukisi sinua. Onko sinulla ystäviä? Puhu heille ja tarvittaessa hae tukea vaikka sairaalapapilta. 

Tämä on kyllä erittäinkin henkilökohtaista, tarkoitan että kaikki eivät todellakaan halua puhua tai että heiltä kysellään voinnista. Kun oma lähiomainen sairastui vakavasti, hän kielsi kertomasta asiasta perheen ulkopuolelle, sillä ei nimenomaan halunnut kenenkään kyselevän voinnistaa. Halusi itse päättää milloin puhuu, kenelle puhuu, jne.

Itsekin kannustan kysymään mieluummin kun olemaan kysymättä, koska hyvin usein tapahtuu niin, että ystävätkään eivät uskalla sanoa mitään. Mitä kuuluu on ihan tavallinen, avoin kysymys, johon voi vastata vaikka "ihan ok", jos ei muuta halua. Sen kysyminen voi jäädä, koska ihmiset voivat pelätä, etteivät osaa sanoa asioita oikein (kuten ap:kin viestittää). Mitään sen ihmeempää ei kuitenkaan tarvita kuin että osoittaa olevansa tarvittaessa käytetttävissä. Osa ihmisistä ei sitten halua, että kukaan edes tietää sairastumisesta, jolloin tätä ongelmaa ei edes synny.

Kuolevan ihmisen lähipiiri lähes aina kutistuu, koska voimat vähenevät.  Vieraampiin ei jakseta pitää yhteyttä, joten läheiset hoitavat sen ja suojaavat kuolevaa. Sitten ihan viimeisinä viikkoina ovat useimmiten läsnä ne muutaman aivan läheisimmät.

Kommenteista näkee, että moni ei ole elänyt samaa elämäntilannetta.

Itse olen se sairastunut puoliso. Sain syöpädiagnoosin 3 vuotta sitten. Tautia hoidettiin paranemiseen tähtäävänä ja hoidot saatiin jo päätökseenkon, kunnes viime kesänä syöpä löytyi levinneenä, jota ei siis voi parantaa. Elinaikaennustetta ei anneta, sillä ei ole tiedossa miten hoidot tehoavat. Ja se selviää vain kokeilemalla. Luultavasti mun kohdalla puhutaan kuukausista, ehkä vuodesta. Tai jos paska säkä käy, niin menehdyn ennen syksyä. Tällä hetkellä voin fyysisesti niin hyvin, ettei kukaan arvaisi minun sairastavan, ellei olisi kuullut siitä. Peruukitkin on nykyään aidon näköisiä.

Meidän kohdalla alussa hurja kriisi ja puitiin tilannetta yhdessä. Toivo paranemisesta auttoi käymään hoitoja läpi. Mies otti vastuuta perheestä ja laitoimme asioita kuntoon. Teimme testamentin ja sovimme monista käytännön jutuista. Mies otti hoitaakseen lasten koulu- ja harrastusasiat, lapsilisät siirrettiin hänelle

Kun tilanne on pitkittynyt, niin tauti on muuttunut osaksi meidän arkea. Käyn töissä voinnin sallimissa rajoissa, se auttaa minua keskittymään muuhunkin kuin sairauteen ja pitää arkirytmiä yllä. Lapset suhtautuvat tautiin luontevasti, siitä keskustellaan ja kerron heille ikätasonsa mukaisesti mikä on tilanne. Tietävät minun menehtyvän, mutta ei sitä kukaan osaa konkreettisesti käsittää.

Sit se tilanne puolison kanssa. Olemme kasvaneet erilleen. Minä elän tätä päivää, pohdin miten liikun tänään, mitä syödään. Voin varata leffaliput viikonlopulle, mutta en varaa lentolippuja kesälomalle. Luovun joka päivä jostain asiasta, olen siivonnut kodista pois tavarani, joita kukaan ei tarvitse mun jälkeeni. En havittele töissä isompaa palkkaa, en ylennystä, en vastuullisempia tehtäviä, vaan nautin kun saan työkaverin lounaalle tai kahville. Teen pieniä tehtäviä, joissa ei ole aikataulurajoja tai joiden jääminen kesken ei haittaa.

Mies nauttii töistään ja suunnittelee uraansa. Hän pohtii missä olisi kiva matkustella. Hän on luvannut pitää huolen lapsista, ja heille hyvän tulevaisuuden.

Ei tämä loppu mene kuin elokuvissa. Ja jokaisella perheellä menee eri tavoin. Rakastan miestäni ja hän minua. Mutta sen sijaan että rakkaus syvenisi loppua kohden, se näyttää laimenevan. Tämä on minulle kova paikka, sillä minulla ei lopulta ole mitään muuta jäljellä kuin rakkaus. Miehellä on vuosikymmenten tulevaisuus.