Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Isäni sai sydänkohtauksen, puolison reaktio häiritsee
onko mieheni tunnevammainen
27.03.2023 |
Isäni sai kaksi vuotta sitten joulun välipäivinä sydänkohtauksen. Taustatiedoksi, isäni oli kohtauksen saadessaan 68-vuotias, hän on tehnyt koko ikänsä fyysistä työtä. Hän ei käyttänyt/käytä lainkaan alkoholia, liikkuu ja aktiivinen, mutta oli tupakoinut ehkä 50+ vuotta, hänellä oli astmaoireita ja verenpaine oli ollut pidempään korkea.
Olimme juuri lähdössä puolisoni vanhempien luokse joulun välipäivinä, kun äitini soitti, että isä on viety ambulanssilla sairaalaan ja että oli menossa leikkaukseen. Järkytyin tietenkin, ja sanoin miehelleni että en nyt lähde mukaan. Tarkoituksena oli siis mennä appivanhemmille syömään, mieheni sisarukset perheineen olivat tulossa sinne myös. Tässä vaiheessa isäni siis oli vielä operoitavana, enkä tiennyt miten tilanne etenee. Puolison suku osaa olla välillä raskas (niin kuin kaikkien, tietysti) ja empatiakyvytön, joten tuntui mahdottomalta lähteä.
Puolisoni ei missään vaiheessa pahoitellut minulle tilannetta, sen sijaan nähdessään, että olin järkyttynyt uutisista, sanoi ainoastaan, että kyllähän sä ymmärrät, että sun isälläs ei ole paljonkaan aikaa enää jäljellä.
Millään muulla tavalla asiaa ei käsitelty. Kyse oli juuri saamistani uutisista.
Nyt en saa millään mielestäni tätä, miten ihminen, jonka kanssa minun pitäisi jakaa koko elämäni, käyttäytyi kriisin hetkellä. En osannut edes käsitellä tätä asiaa, hän ei muista tätä tilannetta enää ollenkaan varmaankaan. Mutta tuntuu, että minussa muuttui silloin jokin täysin.
Isäni leikkaus meni hyvin, hän on voinut leikkauksen jälkeen paremmin, lopetti myös tupakanpolton kuin seinään, astmaoireetkin helpottivat tai olivat varmaankin olleet sydänoireita. Minä en tunnu pääsevän yli siitä, että ihminen, jonka pitäisi olla minua kohtaan empaattinen, reagoi uutiseen isäni kohtauksesta vain sanomalla, että kyllähän sä tajuat, ettei sun isällä ole paljonkaan aikaa jäljellä. Sitä ei sanottu empaattisesti, se vain todettiin. On aivan sama, kuinka todennäköistä on se, että isäni olisi voinut kuolla silloin tai että hänellä nyt olisi vain vähän aikaa jäljellä. Miten tunnevammainen ihmisen pitää olla, jos sanoo ensimmäiseksi omalle puolisolleen, ikään kuin tämä vain ylireagoisi, että kai sä tajuat, että ei sun isälläsi ole enää paljon aikaa? Ensimmäinen ja ainoa reaktio! Jeesus sentään! Tulen suremaan isän kuolemaa silloinkin, jos hän jotenkin kuolee vasta 100-vuotiaana.
Kommentit (174)
Kannattaisi puhua sen miehen kanssa asiasta mieluummin?
Katso mitä sanoo silloin ja siitä voit tehdä johtopäätökset.
Kuulostaako ihan fiksulta idealta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei suostu puhumaan, koska hänen käsityksensä mukaan menneet ovat aina menneitä, eikä niitä ole syytä vatvoa. Eikä niitä tietysti ole syytä vatvoa, mutta onko vatvomista, jos niistä ei voi puhua kertaakaan? Nyt kun huomasin tämän ensimmäisen jutun silloin, tuntuu että näen samaa kaavaa muussakin. En tiedä olenko vasta herännyt puolison tunnekyvyttömyyteen vai onko kyseessä muutos. Toimii ihan samalla tavalla kuin omat vanhempansa, mutta enkö vaan tajunnut sitä aiemmin? Vai käyttäytyikö ennen toisella tavalla?
Hän ei suostu keskustelemaan mistään, koska kaikki on vatvomista heti. Jos lupaa lapsille jotain ja sitten peruu, ja otan esille, että lapsille tehtyjä lupauksia ei voi tuolla tavalla perua, vaan pitää olla johdonmukainen ja luotettava, niin suuttuu ja ilmoittaa, että ei sitten enää ikinä lupaa lapsille yhtään mitään.
Inhoan myös sitä, että kun mistään ei voida keskustella, jään vatvomaan asioita mielessäni. En tiedä haluanko elää tällä tavalla.
No mitä muuta jankutuksesi on kuin vatvomista? Sanot kerran, miltä sinusta asia tuntuu ja se on siinä.
Vierailija kirjoitti:
Miehesi kertoo faktan ja sinä suutut? Mitä olisi pitänyt sanoa? Että voi kamalankauhistus sentään, susta varmaan tuntuu pahalta, voivoi sentään, onko sillä testamenttia, pitääkö soittaa ylilääkärille, että vain paras hoito kelpaa, maksetaanko sille oma hoitaja vierelle koko ajaksi, nyt on kyllä paha paikka, varmaan sun pitää hakea sairauslomaa, mä vien sut päivystykseen hakemaan rauhoittavia, tää on ihan kamalaa, me ei ikinä selvitä, jos sun isä kuolee, kukaan ei sitten enää muista sun lapsuutta kuin se, nyt kyllä oon surullinen jne.
Paljonko olisi auttanut?
Ei, en suuttunut. Olen hämmentynyt ja pettynyt, ja ne ovat tunteina eri asia kuin suuttumus.
Totta kai ymmärrän, että sinä trollaat, mutta vastaan sinulle silti. En odottanut lässytystä tai tekoja, en ollut hysteerinen enkä sairasloman tarpeessa, mutta esimerkiksi kysymys tilanteesta tai olen pahoillani, ymmärrän että nyt ei ole juhlafiilis on ihan normaaleja reaktioita. Kuitenkin hän tuntenut isäni jo 15 vuotta.
Ap, et halua elää loppuelämääsi noin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis kaksi vuotta sitten? Joku käy nyt aikahitaalla
onko mieheni tunnevammainen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehesi kertoo faktan ja sinä suutut? Mitä olisi pitänyt sanoa? Että voi kamalankauhistus sentään, susta varmaan tuntuu pahalta, voivoi sentään, onko sillä testamenttia, pitääkö soittaa ylilääkärille, että vain paras hoito kelpaa, maksetaanko sille oma hoitaja vierelle koko ajaksi, nyt on kyllä paha paikka, varmaan sun pitää hakea sairauslomaa, mä vien sut päivystykseen hakemaan rauhoittavia, tää on ihan kamalaa, me ei ikinä selvitä, jos sun isä kuolee, kukaan ei sitten enää muista sun lapsuutta kuin se, nyt kyllä oon surullinen jne.
Paljonko olisi auttanut?
Ei, en suuttunut. Olen hämmentynyt ja pettynyt, ja ne ovat tunteina eri asia kuin suuttumus.
Totta kai ymmärrän, että sinä trollaat, mutta vastaan sinulle silti. En odottanut lässytystä tai tekoja, en ollut hysteerinen enkä sairasloman tarpeessa, mutta esimerkiksi kysymys tilanteesta tai olen pahoillani, ymmärrän että nyt ei ole juhlafiilis on ihan normaaleja reaktioita. Kuitenkin hän tuntenut isäni jo 15 vuotta.
Mutta silti sinulle oli yllätys, että miehesi tiesi 68v appiukollaan olevan edessään vähemmän aikaa kuin takanaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No mitä muuta jankutuksesi on kuin vatvomista? Sanot kerran, miltä sinusta asia tuntuu ja se on siinä.
Olen sanonut asiasta yhden kerran puolisolleni, en myöskään ole käsitellyt tätä kenenkään muun kanssa kuin itseni, enkä kirjoittanutkaan tästä kuin kerran, vaan pohtinut tätä mielessäni, koska miehen reaktio kertoo minusta paljon hänen kyvystään olla myötätuntoinen. Puolisoni kieltäytyi kuuntelemasta asiaa loppuun. En huutanut, itkenyt, ollut tunnekuohun vallassa tai syytellyt. Hän kylläkin alkoi huutamaan heti ja kieltäytyi kuuntelemasta.
Toimii samoin kaiken suhteen, eli ei kestä minkäänlaista keskustelua.
On vaan hankalaa, kun en osaa sanoa, että onko tämä ollut näin aina mutten ole tajunnut sitä, vai onko tämä muutos.
Jopa olet pitkään vatvonut moista
Haluatko olla miehesi kanssa ? Jos nii hyväksy että hän on keskustelukyvytön moukka
Tuskin se muuksi muuttuu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hän on luultavasti ollut aina samanlainen, mutta se iski sinulle vasta tuossa tilanteessa kun itse olit ymmärrettävästi tunnekuohussa ja pelästynyt.
Kaksi vuotta olet miettinyt tätä asiaa, ja isäkin voi jo ihan hyvin? Mitä ihmettä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sulla on ilmeisesti melkoiset patoutumat, kun tällaista mietit vielä kahden vuoden jälkeen? Sun puoliso on jo varmaan unohtanut koko asian.
Vierailija kirjoitti:
Mutta silti sinulle oli yllätys, että miehesi tiesi 68v appiukollaan olevan edessään vähemmän aikaa kuin takanaan?
Ei tietenkään ollut yllätys minulle. Normaali ihminen kuitenkin suree läheisten sairastumista ja kuolemaa, vaikka eläisivät 100-vuotiaiksi. Yhtä lailla surisin sitä, että lapseni kuolisi, vaikka tiedän faktana, että hän voi hyvinkin kuolla epilepsiakohtaukseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni ihan ymmärrettävää pohdintaa ap. Suostuisiko puolisosi pariterapiaan? Saisiko ulkopuolinen selkeytettyä teidän odotuksia, pettymyksiä ja kommunikointitapoja? Ehkä näkisit puolisosi hieman eri perspektiivistä ja omat tuntemuksesi voisivat selkeytyä.
Kyllä se kumppanin kumppanuus mitataan juuri silloin kun on kriisi. Jos ei silloin osaa olla läsnä ja tukena, niin se kyllä murentaa ihan peruuttamattomasti suhteen perusteita.
Minä olin vuosikausi puolisoni tukena kun hänellä oli paljon haasteita, mutta kun niitä tuli minulle, hän ei pystynyt ollenkaan tukemaan minua. Jopa päinvastoin, minun huomioni olisi edelleen ensisijaisesti pitänyt olla hänen haasteissaan. Erohan siitä loppujen lopuksi tuli.
Isäni kuoli ja oma mieheni oli minulle vihainen surustani, tai ainakin tiuski.. joten vuoden päivät itkin autossa, vessassa.. kaikkialla missä hän ei nähnyt. Aluksi päivittäin, ja kuukausien kuluessa vähän harvemmin. Piilotin häneltä suruni, mutta myös ilokin meni samalla.
Koskaan ei ole suhteemmme palautunut ennalleen. Edelleenkään en ymmärrä hänen reaktiota, enkä ole voinut unohtaa kuinka yksin jäin suruni kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Kaksi vuotta olet miettinyt tätä asiaa, ja isäkin voi jo ihan hyvin? Mitä ihmettä?
Eihän se isä tässä ollutkaan se ongelma, vaan miehen reaktio. Isäni voi hyvinkin kuolla lähivuosina nykyisestä voinnista huolimatta, mieheni tuskin osaa silloinkaan olla sen empaattisempi, mutta enää en taida sitä odottaakaan.
Osa ihmisistä on vaan sellaisia, että niillä tulee ensijärkytyksen aikana ihan outoja asioista suusta. Itse olen vähän samanlainen. Voi olla selviytymistapa että saa vähän etäisyyttä asiaan, tai sitten jotain mitä vaan tulee suusta kun ajatukset askartelee sen pahimman mahdollisen skenaarion kanssa.
Mieti nyt tätä kokonaisuutena, jos miehesi on muuten hyvä mies/isä, niin tämä nyt vaan on sen händikäppi. Itse kärsin möläyttelystä ja vaikka yritän tehdä asian kanssa töitä, ja pitää suuni kiinni, niin usein sitten pääsee kuitenkin jotain tyhmää livahtamaan suusta. Useinkaan en ymmärrä mistä se tulee, sillä monesti asiat ovat sellaisia että en todellakaan täysissä järissäni sellaisia puhu. Kärsin näistä jälkikäteen kauheasti, pyydän anteeksi jos kehtaan ja yritän jatkossa enemmän.
Kukaan meistä ei ole täydellinen, joten joitain asioita voi antaa anteeksi.
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni ihan ymmärrettävää pohdintaa ap. Suostuisiko puolisosi pariterapiaan? Saisiko ulkopuolinen selkeytettyä teidän odotuksia, pettymyksiä ja kommunikointitapoja? Ehkä näkisit puolisosi hieman eri perspektiivistä ja omat tuntemuksesi voisivat selkeytyä.
Kyllä se kumppanin kumppanuus mitataan juuri silloin kun on kriisi. Jos ei silloin osaa olla läsnä ja tukena, niin se kyllä murentaa ihan peruuttamattomasti suhteen perusteita.
Minä olin vuosikausi puolisoni tukena kun hänellä oli paljon haasteita, mutta kun niitä tuli minulle, hän ei pystynyt ollenkaan tukemaan minua. Jopa päinvastoin, minun huomioni olisi edelleen ensisijaisesti pitänyt olla hänen haasteissaan. Erohan siitä loppujen lopuksi tuli.
Olen ehdottanut pariterapiaa, mutta mies kieltäytyi siitä lopulta. Vetosi siihen, että meillä on liikaa kiireitä kummallakin, ja terapia vie aikaa. Sen sijaan hän kyllä koko ajan kannustaa minua menemään itsekseni terapiaan.
Tunnetasolla hän käyttäytyy välillä aivan kuin teini-ikäinen, suuttuu ja heittäytyy marttyyriksi heti jos kokee jonkun asian kritiikiksi ja kokee kritiikiksi kaiken, mistä hänen kanssaan ei olla samaa mieltä. On lapsille ihan kohtuuton välillä, eikä osaa tunnetasolla kohdata heitä yhtään. Tästä ei voida myöskään puhua, koska kaikki "tunteiden vatvominen" on turhaa.
Hänestä ei tule olemaan sinulle tukea ikinä, ei missään kriisissä. Omassa vallassasi on, että hyväksytkö sen vai et.
Alue: Aihe vapaa
Siis olet hautonut tuota kaksi vuotta? Ymmärrän kyllä tunteesi, mutta etkö ole puhunut sen puoliskosi kanssa asiasta?