Burnoutin kokenut, kerro kokemuksestasi? Mikä ajoi loppuun palamiseen ja miten tilanne ratkesi?

Oletko kysynyt itseltäsi, että miksi suostut tuohon? Jos sun työsi ei ole sitä, mitä on sovittu niin neuvottelet uuden sopimuksen ja neuvottelet koulutukset siihen työtehtävään. 

Mulla oli oikeesti aika pahana loppuun palaminen välillä 2015-2019. Sain kaksi sydäriä tuona aikana ja puhtaasti kropan sanoessa, että nyt riittää. Nykyään sitten nitroilen välillä. Lisäksi tuli kilpirauhausen ongelmat, suoliston ongelmat ja pysyvä aivovamma ja en siitä palaudu. Älykkyys tippui ihan reilusti tuona aikana, ei kuitenkaan niin paljon ettenkö olisi voinut pari vuotta sitten aloittaa maisteriopintoja insinööritieteissä (yliopisto).

Mun alku oli kuten monella muullakin: liian kiltti ja "yes yes" kaikkeen. Tein töitä noin 14-20 tuntia päivässä ja kuutena päivänä viikossa, kävin kääntymässä kotona ja sitten takaisin. Työtehtävät kasvoivat ja vastuu kasvoi, palkassa ei näkynyt eikä tittelissä, olin edelleen sinikaulustyöntekijä. Esimies ahdisteli seksuaalisesti ja hyväksikäyttöi. Yrityksen johtoa ei kiinnostanut sillä paikkakunnalla, olisi pitänyt vain viedä sitä ylemmäs ja ylemmäs. Kaikki loppui siihen kun olin 2 viikkoa saikulla viimeisestä sydäristä ja uhattiin irtisanomisella ja laittamalla työtehtäviin, jotka lääkäri oli ehdottomasti kieltänyt. Tällä tavalla olisivat voineet irtisanoa mut ihan laillisesti. Päätin itse lähteä, koska en vain jaksanut. Karenssihan tuosta pamahti ja kolme kuukautta olin tuloton. Ei haitannut, koska firmalla oli maksettavaa niin paljon ylitöistä, pitämättömistä kesälomista ja lomista (kaikki 4 vuotta painettu ilman lomia) ja bonuksetkin tuli samaan syssyyn. Olin sen 5 kuukautta kotona ja ensimmäiset kolme kuukautta nukuin noin 15-20 tuntia vuorokaudesta. Mitään en muista tuosta ajasta. Sen jälkeen alkoi painajaiset ja niitä on edelleen, joka ikisessä painajaisessa kuolen. Kroppa on edelleen niin loppu, että en esimerkiksi laihdu ollenkaan tai jos harrastan urheilua niin menee noin viikko palautumisessa. Asenne on nykyään kaikkeen hälläväliä. Työni teen kuitenkin loistavasti ja saan esimieheltä todella hyvää palautetta, mutta ei oikein kiinnosta vaikka virheitä tekisin. Koen ne osana elämää. Jos joku firma menee nurin mun virheestä niin se on voi ja leipä. Mä en voi yksin kannatella yhtä yritystä. Lisäksi olen alkanut vaatimaan omaa etuani eli pidän kaikki mahdolliset lomat ja vapaat ja todellakin vaadin palkankorotuksia ja tittelinkorotuksia. Jos ei firmalla ole antaa niin se on mun puolelta "moikka". 

Eli mun neuvo on, että ala pitämään puoliasi. Se kirpaisee ja saa sut näyttämään työnantajan silmissä uhkaavalta, mutta jos he ei kestä sitä niin etsi uusia töitä. Sun ja yrityksen arvot eivät selkeästi ole linjassa.

Olen tehnyt viimeiset kuusi vuotta töitä puolitoista kertaa peruspalkkani eteen. Lainat tuli maksettua ja rahaa on kertynyt summa, josta en vielä vuosikymmen sitten olisi voinut uneksiakaan.

Sen vastapainona asiakkaat soittelevat illat ja viikonloputkin. Ennen mietti sunnuntai-iltana, että työviikko taas alkaa. Viime aikoina en ole lauantai-iltanakaan miettinyt muuta kuin että miten jaksan seuraavan viikon. Kun puhelin soi, kädet alkavat tärisemään.

Sanoin asiasta pomolleni, joka joitain vuosia sitten joutui sairaalaan työuupumuksen takia. Lisäksi kaksi entistä työkaveriani joutui burn-outin takia pitkälle sairaslomalle ja lähtivät sitten muihin hommiin. 

Edellisen johdosta pomoni otti asian vakavasti. Sovittiin, että hommaan oman puhelimen, enkä vastaa työpuheluihin vapaa-aikana. Numeroani ei jaeta kaikille asiakkaille. Laskutustavoitetta pienennettiin kolmanneksella ja voin pitää palkatonta lomaa aina kun siltä tuntuu.

Tästä on nyt kuukausi ja ilo on palannut elämään.

En kokenut varsinaista loppuunpalamista, mutta uuvuin ja irtisanouduin. Työssä alkoi olla älyttömät vaatimukset yhden asiakkaan puolelta ja viimeinen pisara oli kun hän uhkaili minua. Päätin etten aio kaikkea sietää, irtisanouduin ja jätin sen paskan taakseni. Myöhemmin tajusin, että loppuunpalaminen oli lähellä. Menetin ammatillisen itsetuntoni ja hyvä kun halusin enää tehdä sitä työtä. Pidin taukoa, palasin töihin ja nykyään ymmärrän, että mikään työ ei ole terveyden menettämisen arvoinen.

Toimin yrittäjänä. En nyt enää muista, mikä oli ensin, omat univaikeudet vai työvoiman puute, Kutakuinkin samoihin aikoihin alkoivat. Koska työvoimaa ei ollut saatavilla, tein itse lähes 300 h/kk ja kun vielä nukuin niin eihän siitä hyvää seurannut. Joskus lopputalvesta tuo tilanne alkoi ja marraskuussa sitten tuli stoppi. Seurasi vielä vaikea masennus joka johti lähes itsetuhoon, Edelleen sillä tiellä nyt reilu 6 vuotta myöhemmin. Takana työkokeilu ja nyt palkkatuetussa työssä osa-aikaisena, enkä oikein jaksa sitäkään. Mutta kun ei täydelle eläkkeellekään pääse.

tuo "en laihdu ollenkaan" -kohta,  burniksessahan nimenomaan laihtuu kun ei voi syödä ees .

Osalla ihmisistä voi olla jatkuva psd vaikkei olisi burnoutia. Paitsi on voinut olla sekin pari kertaa. Onko kaikilla liian kiire, jonnekin.

"Burnout" on heikkojen ja laiskojen saikuttajien p4sk4nlätinää, sellaista ei ole olemassakaan.

Vierailija kirjoitti:

tuo "en laihdu ollenkaan" -kohta,  burniksessahan nimenomaan laihtuu kun ei voi syödä ees .

Minäkin laihduin ja painan saman verran kuin viimeksi 30 vuotta sitten. Toiset vain reagoivat eri tavoin, joten ei tuo lihominenkaan mitenkään tavatonta ole.

Miten töihin paluu sairausloman jälkeen onnistuu? En voi edes harkita työterveyteen menoa, kun mietin vain sitä miten vaikeaa olisi palata takaisin työhön ja kohdata työkaverit ja esimies. Pitäisivät vaan liian herkkänä ja heikkona.

Vierailija kirjoitti:

"Burnout" on heikkojen ja laiskojen saikuttajien p4sk4nlätinää, sellaista ei ole olemassakaan.

Eli kun tein hommia noin 300 h/kk olen heikko ja laiska saikuttaja? Totta vitussa minä ottaisin sen 4000-5000 €/kk takasin jos voisin.

Nostan tätä vielä, jos haluatte jakaa lisää kokemuksia. Yöllä ajatukset pyörivät työasioissa taas ja olo on kuin haudasta nousseella. Kiva tapa viettää viikonloppua :(

Ap, vaihda työpaikkaa. Kohta et enää jaksa tehdä sitä.

Samassa jamassa täälläkin mutta töiden vaihtaminenkin ahdistaa ja korkeat tulostavoitteet.

Olen palanut loppuun hiljalleen. Olen sairaanhoitaja ja alusta saakka tajusin olevani ihan väärällä alalla. Mutta koska olin vaivalla tutkinnon saanut ja lähipiiri jaksoi sitä koko ajan ylistää, jäin alalle enkä seurannut tuntemuksiani.

Olen siis kärsinyt alusta saakka ja työpäivät ovat olleet hyvin kuormittavia. Valmistuin nuorena, eli olin vasta 23-vuotias, minkä ansiosta jaksoin ensimmäiset kymmenen vuotta tahdon voimalla. Tuolloin tosin tuli jo ensimmäiset varomerkit, eli univaikeudet ja tietynlainen etukäteisahdistus tulevasta työpäivästä. Jaksoin kuitenkin nuoruuden voimalla, mutta sitten oireet alkoi pahentua. Aloin pelkäämään töissä entistä enemmän ja aloin saada paniikkikohtauksia. En meinannut kestää vastuun määrää. Vatsa oli sekaisin koko ajan, uni ei tullut millään ja ramppasin yksityisellä hakemassa unilääkkeitä. Työterveyteen en mennyt, koska tiesin työkaverin puheista ettei sieltä olisi saanut mitään apua. Enkä halunnut leimautua.

Päätin että on aika vaihtaa työpaikkaa, jos se auttaisi. Ei auttanut. Samat oireet alkoi heti uudessa työpaikassa. Pian alkoi tulla rintatuntemuksia, mutta tutkimuksissa ei paljastunut mitään. Muistan kuinka olin siihen jopa pettynyt; olisin mieluummin ottanut sydänvian ja saanut siitä pätevän "syyn" jäädä sairaslomalle tai ainakin siirtyä kevennettyyn työaikaan. Mutta siellä ei ollut mitään. 

Lopulta kävi sitten niin, että yhden työpäivän aikana sain niin voimakkaan paniikkikohtauksen että menetin itsehillintäni ja menin vessaan tärisemään. Pakenin silmien alta ettei tilaani tajuttaisi. Ovea jyskytettiin ja sanottiin että tule jo, potilaat odottaa sinua täällä. Että ala tulla jo, kiire, kiire, kiire. Ja minä menen sieltä tärisevin käsin, näkökenttä sumentuneena ja olen toimintakyvytön. Höpötän jotakin alhaisesta verensokerista ja pakenen töistä pois kesken päivän. Tästä minut sitten haukutaan, mutta ei vieläkään tajuta että minulla on psyykkisiä ongelmia.

Kotona teen päätöksen, että jään pois. Irtisanon ja käyn yksityisellä hakemassa sairaslomaa selkävaivojen takia irtisanomisajaksi, ettei tarvitse selitellä. Jään siis työttömäksi ja saan karenssin. Mutta onneksi minulla on vähän säästöjä ja ei hätää. Ja samalla hetkellä, kun palautan työpaikkani avaimet, kaikki oireet hellittää. Nukun ensi kertaa vuosiin hyvin ilman lääkkeitä, minua ei huimaa, vatsani toimii normaalisti, sydän ei tykytä.

Näin se suunnilleen meni. Ikävä kyllä rahat loppui pian ja olen uudestaan kierteessä. En ole riittävän mielenterveysongelmainen, että voisin jäädä pois. 

Työmyyrä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

tuo "en laihdu ollenkaan" -kohta,  burniksessahan nimenomaan laihtuu kun ei voi syödä ees .

Minäkin laihduin ja painan saman verran kuin viimeksi 30 vuotta sitten. Toiset vain reagoivat eri tavoin, joten ei tuo lihominenkaan mitenkään tavatonta ole.

Itse lihoin melkein 15kg sen puolen vuoden ajan kun burn out oireet olivat kovimmillaan. Ensimmäiset kolme viikkoa saikkua kun ei ollut vielä löytynyt toimivaa unikääkettä, söin, söin ja söin.

Omalla kohdallani vakava univaje johti tuohon, että kroppa vaati energian saannin edes jostain; minun kohdallani ruoasta.

Töihin meno uudelle alalle edessä viikon päästä. Eilen olin auttamassa tuttua tapahtumanjärjestäjää ja olin heidän kuvaajana sen ~6h mitä tapahtuma kesti. Kotiin kun pääsi, en ole varmaan ikinä ollut noin henkisesti väsynyt. Yhdeksältä sängyssä yhtäkkiä virkistyin totaalisesti ja aamukuuteen asti meni siinä, että mietin eilisen kuvien ja videoiden editointia kunnes nukahdin pariksi tunniksi. Saa nähdä oliko tämä ~2kk sairaslomaa riittävä...

Olin esimiehenä pienessä perheyrityksessä, jossa edes itse pomot eivät osaa johtaa. Yritä siinä sitten puun ja kuoren välissä toimia oikein. Sanonta p*ska valuu alaspäin pätee kyllä tällaisissa firmoissa, esimiehen asema on ihan p*rseestä.

Parissa vuodessa minusta oli jäljellä enää ihmisraunio. Olin todella itkuherkkä, kyyninen ja masentunut. Kun yritin nukkua, niin sydän vain hakkasi patjaan asti, ei rauhoittunut ollenkaan. Kun viimein nukahdin, niin säpsähdin takaisin hereille. Muutenkin oli sydämen muljahtelua yms.

Lopulta keräsin kaiken rohkeuteni ja soitin työterveyteen. Olin sairauslomalla yhteensä kolmisen viikkoa, jonka aikana esimiestyö olikin jo siirretty toiselle. Toisaalta hyvä niin ja näin olisin halunnutkin, mutta niin näille pomoille tyypillisesti tämäkin tehtiin kaikessa hiljaisuudessa ja minun kanssa keskustelematta.

Olen edelleen samassa työpaikassa "normi" työntekijänä. Esimiestyön lopettaminen oli avainasia omalla kohdallani. Pärjään työssä nykyään hyvin ja jaksan ihan siinä missä muutkin, vaikka toki samojen osaamattomien johtajien kanssa joudun kanssakäymään.

Harmillisesti huomaan näin vuosien jälkeen, että työuupumus on vaikuttanut pysyvästi alentavasti stressinsietokykyyni. Eli hyvin kiireisissä ja hektisissä tilanteissa huomaan ärsyyntyväni kovasti. Katkaistaa työuupumus ajoissa, jotta voitte välttää pysyviä ongelmia.

Epäilen olevani lähellä burnoutia. Aloitin jokunen vuosi sitten uudessa työpaikassa ja sain lähes saman tien tietää olevani raskaana. Töitä oli paljon ja kärsin samalla voimakkaasta pahoinvoinnista. En kehdannut jäädä sairauslomalle uudesta työpaikasta, joten oksentelin salaa töiden lomassa. Oksentelu jatkui synnytykseen asti. Vauva heräili tunnin välein, ei huolinut pulloa, joten heräsin itse joka ikinen kerta.

Muutama kuukausi synnytyksen jälkeen huomasin olevani uudestaan raskaana. Imetin, heräsin öisin ja jälleen oksentelin. Esikoinen alkoi nukkua yöt läpeensä vähän ennen toisen lapsen syntymää. Kuopuksen vauvavuodesta en muista mitään, hänkin nukkui erittäin huonosti ja heräilee nyt 4-vuotiaana vieläkin joskus.

Itse herään vieläkin monta kertaa yössä, vaikka kukaan ei herätäkään. En pysty nukkumaan mieheni kanssa samassa huoneessa ollenkaan. Palasin töihin kuopuksen ollessa 1,5-vuotias ja nykyään en käytännössä jaksa tehdä muuta kuin käydä töissä ja tehdä pakolliset ruuat ym. Työ ei varsinaisesti ole niin vaativaa, että se yksin polttaisi loppuun. Vaikka joskus aikaa olisikin, en vain jaksa lähteä harrastuksiin, kahville tai minnekään. Kävin joskus työterveydessä ja tarjosivat unilääkkeitä. En ottanut niitä, koska jos lapsilla on joku hätänä, on pakko olla kykenevä heräämään.