Isovanhemmat surullisia, kun käydään harvoin. Eivät ymmärrä katsoa peiliin.

Vanhempani (siis lasteni isovanhemmat) surevat sitä, kun käymme kylässä niin harvoin. Varsinkin äitini on oikein marttyyri ja nyyhkii puhelimessa kun "ette käy ikinä". No kyllä me ikinä käydään, mutta ei kovin usein. Syynä tähän ei ole välimatka (vain noin 60km), vaan yksinkertaisesti se ettei siellä kylässä ole meistä kenelläkään oikein mukava olla.

Koiraa ei saa ottaa mukaan (sotkee ja kuolaa), ikinä ei kysytä mitä haluaisitte syödä: aina samat meille epämieluisat "herkut" pöydässä, joita sitten väkisin syödään. Lapsille ei ole oikein mitään mieluisaa tekemistä, kun eivät ikinä kysy millaisia leluja/aktiviteetteja he itse toivoisivat ja kun yritän vihjata jotain mistä lapset tykkää, niin on kuin ei kuulisi ollenkaan mitä sanon.

Kuitenkin on isohko omakotitalo, jossa voisi halutessaan järjestää vaikka mitä kivaa. Jos hankkisivat kesäksi uima-altaan, niin oltaisiin siellä varmaan joka viikko käymässä. Mutta ei, kun se on liian vaarallista... Ja näitä esimerkkejä riittäisi vaikka kuinka.

Miten ei osaa aikuiset ihmiset ymmärtää, että jos joku ei käy kylässä niin silloin voisi miettiä sitä omaa osuutta siihen. Että olisiko mahdollista, että se oma toiminta jotenkin karkottaa ne vieraat. Kyllähän kivoihin paikkoihin aina vieraita riittää.