Mitä tehdä, kun kaveri käyttäytyy asiattomasti?

Hahah. Kaveri on saanut ihan mitä ansaitsee.

No sillä on päässä vikaa, vaikkei sillä voi huonoa käytöstä puolustella. Ei sun tarvitse mokoman moukan seurassa olla, jätä se sika.

Mä niin toivon, että ap täällä uskoo näitä neuvoja, mitä hänelle on taas yötä vasten syydetty.

Sitten saadaan vuoden, parin päästä lukea apn vuodatus, kuinka hänet on pudotettu kaveripiiristä ja muut ovat edelleen kavereita ja hän vain on yksin ja yrittää yksipuolisesti pitää kaverisuhteita koossa ja kukaan ei vastaa byääääh kukaan ei tule meidän mökille.

Ja vain sen takia, että hänellä ei riittänyt tippaakaan ymmärrystä yhdelle kaverille, joka alkoi kipuilla näkyvämmin vanhempiensa traumaattista kuolemaa sen jälkeen, kun oli monta vuotta tai vuosikymmentä pitänyt päällä onnellista roolia.

Siinähän ap sitten seuraa somesta, miten entinen kaveripiiri pitää juhannusjuhlia ja uudenvuoden vastaanottajaisia ja näyttää siellä lapsen ja miehen kanssa olevan tämä kaverikin.

Näitä on. Ymmärrän, mutta ei toisten tarvitse koko ajan huomioida hänen vanhempiensa menetystä. Itselleni yksi vuokralla asuva "ystävä" sanoi joka käänteessä, kun puhuttiin rahasta, että hyvähän sinun on, kun on oma asunto. Ihan kun asunto olisi minulle taivaasta tipahtanut. Yli 20 vuotta olin pankin orja. Ei nykyään enää juuri pidetä yhteyttä.

Joku kerta varmasti sanoisin asiasta. Tyylillä, että olen tosi pahoillani vanhempiesi menettämisestä, mutta en tykkää siitäkään, että minua ikäänkuin syyllistetään siitä, että minulla ne vanhemmat on. 

Jos aloittajan kaverin käytös on nyt ihan jees sitten, niin mites ne, jotka eivät ole toiveistaan ja yrittämisestään huolimatta saaneet lapsia? Sittenkö on ok aina kun tulee jonkun muksut puheeksi, niin alkaa kiukutella? Kyllä, pintaan voi ihmisellä eri elämänvaiheissa nousta asioita aiempaa vahvemmin ym. ja niitä pyörittelee, mutta ei se oikeuta ihmisiä kohtelemaan muita huonosti. Jokaisella on omat taakkansa, ihan varmasti niilläkin, joilla vanhemmat ovat elossa.

Vierailija kirjoitti:

Ystävät ovat kuormien kantamista varten jos kaverisi on menettänyt vanhempansa se olet sinä se kusipää jos edes hrkitsee välien poikkilaittamista ja hylkäämistä. Ajat hänet elämässä todella reunalle. Otatko vastuun siitä?

Ystävät nimenomaan eivät ole kuormien kantajia eivätkä vittuilun kohteita ja sijaiskärsijöitä. Hyvät ystävät ovat kuuntelijoita, keskustelijoita ja jotka auttavat jos se auttaminen ei mene omien rajojen yli ja ala kuormittamaan (ns. rajattomuus ei ole oikeaa ystävyyttä). Älä koskaan ota toistenkin kuormaa omille harteillesi ellei oma elämä ole sillä mallilla että jaksaa sellaisen kantaa. Äläkä toisten ongelmia itselleen ratkottavaksi, varsinkin kun toisen puolesta elämää ei voi elää. Ystävä on ihminen jolla rajalliset mahdollisuudet käsitellä kuormia, hän ei ole psykologi ja terapeutti.

Ystävää harmittaa menetys, mutta kuten joku vastasi niin olisi hyvä kysyä onko asiaa miten työstänyt ja on vaikea kuvitella miltä hänestä tuntuu. Aika varovaisesti asiaa kuulostelisin ja kysyisin onko miettiny keskusteluavun hankkimista tai koskaan nuorempana saanut sellaista. Ikävää sekin jos ei voi enää omasta elämästä mitään puhua ettei ystävä loukkaannu! Yleensä jokaisella on omat taakat kannettavana vaikka vanhemmat olisi elossa. Esimerkiksi juurikin ne vanhemmat.

Ilmeisesti olette vain kavereita, mutta ette ystäviä. Onkohan kaverillasi ketään, kenelle hän osaisi sanoa suoraan sen, miltä vanhempien poissaolo tuntuu ja käsitellä sitä yhdessä. Sitten ei olisi tarvetta väärään aikaan tuleviin, vääränlaisiin reaktioihin.

Olen itsekin vanhempani menettänyt ja kirpaiseehan se, että muilla on vanhemmat, puoliso ja lapset, joita itsellä ei ole. Siltikään en esitä muille kitkeriä kommentteja.

Sellaiset ihmiset ovat raskaita, jotka ajattelevat niin, että se on itseltä pois jos toisella on jotain mitä itsellä ei ole. Oli se sitten noinkin iso asia, kuin omat vanhemmat tai sitten vaikka se, että kiukuttelee kaverille että miten on varaa käydä kampaajalla, kun itsellä ei ole. Pieniä tai suuria asioita, mutta ei niitä jatkuvalla syötöllä tarvi toiseen purkaa.

Vierailija kirjoitti:

Joku kerta varmasti sanoisin asiasta. Tyylillä, että olen tosi pahoillani vanhempiesi menettämisestä, mutta en tykkää siitäkään, että minua ikäänkuin syyllistetään siitä, että minulla ne vanhemmat on. 

Tajuatko mitä sinulla on enemmän? Ja silti löisit sitä jolla on vähemmän. Olet outo ystävä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku kerta varmasti sanoisin asiasta. Tyylillä, että olen tosi pahoillani vanhempiesi menettämisestä, mutta en tykkää siitäkään, että minua ikäänkuin syyllistetään siitä, että minulla ne vanhemmat on. 

Tajuatko mitä sinulla on enemmän? Ja silti löisit sitä jolla on vähemmän. Olet outo ystävä.

Tajuatko, että se tuskin on sen kaverin vika, että sillä on vanhemmat?

Outoa kaveruutta, jos toisen kaverin elossa olevat vanhemmat rassaa jotenkin niin paljon, että siitä on pakko huomautella.

Täytyy sanoa, että minä en pitänyt siitä miten minun läsnäollessa valitettiin siitä että joku ei päässyt hoitamaan lasta juuri silloin kun oli pyydetty, tai että ei olisi millään jaksanut tiistaina odottaa viikonloppua jolloin oli se aika kuusta kun isovanhemmat ottaa lapset to-su hoitoon (joka kuukausi).

Jokainen valittaja tiesi, että olin tukiverkoton. Yritin kyllä myötäelää ja jutella ja olla normaali, mutta sisimmissäni itkin omaa väsymystä ja osattomuutta ja sitä, että ei ollut äitiä tai isää, jolle soittaa ja kertoa kuulumisia ja kysyä apua.

En kieltänyt ketään valittamasta, vaan vetäydyin itse tästä äitiporukasta pois. Vaikka sain omaa aikaa kiitettävästi oman puolison kanssa vuorotellen ja vaikka riivin kaksi kertaa vuodessa rahat kasaan kotisiivoukseen ja lastenhoitoon, niin se tieto että on _yksin_ ei lähde pois.

Pahalta tuntui, että niiden "hyvien perheiden" ihmisten ei tarvinnut ottaa huomioon minua koskaan, missään tilanteessa. Muuta en olisi toivonut, kuin että olisivat valittaneet silloin kun minä en ollut paikalla nielemässä kyyneleitä.

Vierailija kirjoitti:

Täytyy sanoa, että minä en pitänyt siitä miten minun läsnäollessa valitettiin siitä että joku ei päässyt hoitamaan lasta juuri silloin kun oli pyydetty, tai että ei olisi millään jaksanut tiistaina odottaa viikonloppua jolloin oli se aika kuusta kun isovanhemmat ottaa lapset to-su hoitoon (joka kuukausi).

Jokainen valittaja tiesi, että olin tukiverkoton. Yritin kyllä myötäelää ja jutella ja olla normaali, mutta sisimmissäni itkin omaa väsymystä ja osattomuutta ja sitä, että ei ollut äitiä tai isää, jolle soittaa ja kertoa kuulumisia ja kysyä apua.

En kieltänyt ketään valittamasta, vaan vetäydyin itse tästä äitiporukasta pois. Vaikka sain omaa aikaa kiitettävästi oman puolison kanssa vuorotellen ja vaikka riivin kaksi kertaa vuodessa rahat kasaan kotisiivoukseen ja lastenhoitoon, niin se tieto että on _yksin_ ei lähde pois.

Pahalta tuntui, että niiden "hyvien perheiden" ihmisten ei tarvinnut ottaa huomioon minua koskaan, missään tilanteessa. Muuta en olisi toivonut, kuin että olisivat valittaneet silloin kun minä en ollut paikalla nielemässä kyyneleitä.

Onko se jotenkin sinulta pois, jos muut saavat lastenhoitoapua vaikka sitten niiltä vanhemmiltaan?

Todellisuudessa sinäkään et voi tietää näiden henkilöiden elämän vaikeuksia. Siksi minusta on aika kohtuutonta, että heidän olisi pitänyt sinun vuoksesi säädellä siitä mistä läsnäollessasi saa puhua ja mistä ei.

Kaiken lisäksi, jos nyt sinun logiikallasiajatellaan,, et edes ole yksin. Kuten kerroit, sinulla on puoliso. Ajatteletko nyt itse lainkaan, miltä niistä totaaliyksinhuoltajista tuntuu lukiessaan tätä kirjoitustasi? Sinä valitat olevasi tukiverkostoa vailla ja yksin, vaikka heillä ei ole edes sitä puolisoa. Mieti hei nyt ihmeessä, mitä kirjoitat.

Vierailija kirjoitti:

Täytyy sanoa, että minä en pitänyt siitä miten minun läsnäollessa valitettiin siitä että joku ei päässyt hoitamaan lasta juuri silloin kun oli pyydetty, tai että ei olisi millään jaksanut tiistaina odottaa viikonloppua jolloin oli se aika kuusta kun isovanhemmat ottaa lapset to-su hoitoon (joka kuukausi).

Jokainen valittaja tiesi, että olin tukiverkoton. Yritin kyllä myötäelää ja jutella ja olla normaali, mutta sisimmissäni itkin omaa väsymystä ja osattomuutta ja sitä, että ei ollut äitiä tai isää, jolle soittaa ja kertoa kuulumisia ja kysyä apua.

En kieltänyt ketään valittamasta, vaan vetäydyin itse tästä äitiporukasta pois. Vaikka sain omaa aikaa kiitettävästi oman puolison kanssa vuorotellen ja vaikka riivin kaksi kertaa vuodessa rahat kasaan kotisiivoukseen ja lastenhoitoon, niin se tieto että on _yksin_ ei lähde pois.

Pahalta tuntui, että niiden "hyvien perheiden" ihmisten ei tarvinnut ottaa huomioon minua koskaan, missään tilanteessa. Muuta en olisi toivonut, kuin että olisivat valittaneet silloin kun minä en ollut paikalla nielemässä kyyneleitä.

Tämä tarina tukee ajatusta että ystävyyden säilymiseksi ei pidä valittaa niille ystäville, pitäisi olla kiitollinen hyvistä asioista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täytyy sanoa, että minä en pitänyt siitä miten minun läsnäollessa valitettiin siitä että joku ei päässyt hoitamaan lasta juuri silloin kun oli pyydetty, tai että ei olisi millään jaksanut tiistaina odottaa viikonloppua jolloin oli se aika kuusta kun isovanhemmat ottaa lapset to-su hoitoon (joka kuukausi).

Jokainen valittaja tiesi, että olin tukiverkoton. Yritin kyllä myötäelää ja jutella ja olla normaali, mutta sisimmissäni itkin omaa väsymystä ja osattomuutta ja sitä, että ei ollut äitiä tai isää, jolle soittaa ja kertoa kuulumisia ja kysyä apua.

En kieltänyt ketään valittamasta, vaan vetäydyin itse tästä äitiporukasta pois. Vaikka sain omaa aikaa kiitettävästi oman puolison kanssa vuorotellen ja vaikka riivin kaksi kertaa vuodessa rahat kasaan kotisiivoukseen ja lastenhoitoon, niin se tieto että on _yksin_ ei lähde pois.

Pahalta tuntui, että niiden "hyvien perheiden" ihmisten ei tarvinnut ottaa huomioon minua koskaan, missään tilanteessa. Muuta en olisi toivonut, kuin että olisivat valittaneet silloin kun minä en ollut paikalla nielemässä kyyneleitä.

Onko se jotenkin sinulta pois, jos muut saavat lastenhoitoapua vaikka sitten niiltä vanhemmiltaan?

Todellisuudessa sinäkään et voi tietää näiden henkilöiden elämän vaikeuksia. Siksi minusta on aika kohtuutonta, että heidän olisi pitänyt sinun vuoksesi säädellä siitä mistä läsnäollessasi saa puhua ja mistä ei.

Kaiken lisäksi, jos nyt sinun logiikallasiajatellaan,, et edes ole yksin. Kuten kerroit, sinulla on puoliso. Ajatteletko nyt itse lainkaan, miltä niistä totaaliyksinhuoltajista tuntuu lukiessaan tätä kirjoitustasi? Sinä valitat olevasi tukiverkostoa vailla ja yksin, vaikka heillä ei ole edes sitä puolisoa. Mieti hei nyt ihmeessä, mitä kirjoitat.

Kyse oli siitä, että ei olisi pakko valittaa sen tukiverkottoman edessä siitä, että lastenhoitoa ei tule juuri silloin kun pyysi, tai että ei jaksaisi odottaa ja kaikki ärsyttää sen takia.

Miksi tukiverkoton vanhempi on kaikkien sylkykuppi?!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täytyy sanoa, että minä en pitänyt siitä miten minun läsnäollessa valitettiin siitä että joku ei päässyt hoitamaan lasta juuri silloin kun oli pyydetty, tai että ei olisi millään jaksanut tiistaina odottaa viikonloppua jolloin oli se aika kuusta kun isovanhemmat ottaa lapset to-su hoitoon (joka kuukausi).

Jokainen valittaja tiesi, että olin tukiverkoton. Yritin kyllä myötäelää ja jutella ja olla normaali, mutta sisimmissäni itkin omaa väsymystä ja osattomuutta ja sitä, että ei ollut äitiä tai isää, jolle soittaa ja kertoa kuulumisia ja kysyä apua.

En kieltänyt ketään valittamasta, vaan vetäydyin itse tästä äitiporukasta pois. Vaikka sain omaa aikaa kiitettävästi oman puolison kanssa vuorotellen ja vaikka riivin kaksi kertaa vuodessa rahat kasaan kotisiivoukseen ja lastenhoitoon, niin se tieto että on _yksin_ ei lähde pois.

Pahalta tuntui, että niiden "hyvien perheiden" ihmisten ei tarvinnut ottaa huomioon minua koskaan, missään tilanteessa. Muuta en olisi toivonut, kuin että olisivat valittaneet silloin kun minä en ollut paikalla nielemässä kyyneleitä.

Onko se jotenkin sinulta pois, jos muut saavat lastenhoitoapua vaikka sitten niiltä vanhemmiltaan?

Todellisuudessa sinäkään et voi tietää näiden henkilöiden elämän vaikeuksia. Siksi minusta on aika kohtuutonta, että heidän olisi pitänyt sinun vuoksesi säädellä siitä mistä läsnäollessasi saa puhua ja mistä ei.

Kaiken lisäksi, jos nyt sinun logiikallasiajatellaan,, et edes ole yksin. Kuten kerroit, sinulla on puoliso. Ajatteletko nyt itse lainkaan, miltä niistä totaaliyksinhuoltajista tuntuu lukiessaan tätä kirjoitustasi? Sinä valitat olevasi tukiverkostoa vailla ja yksin, vaikka heillä ei ole edes sitä puolisoa. Mieti hei nyt ihmeessä, mitä kirjoitat.

Kyse oli siitä, että ei olisi pakko valittaa sen tukiverkottoman edessä siitä, että lastenhoitoa ei tule juuri silloin kun pyysi, tai että ei jaksaisi odottaa ja kaikki ärsyttää sen takia.

Miksi tukiverkoton vanhempi on kaikkien sylkykuppi?!

Entäs ne tukiverkottomat totaaliyksinhuoltajat? Ajatteletko itse nyt heitä lainkaan, kun valittelet tukiverkottomuutta ja yksin olemista, vaikka on puoliso?

Jos näin nyt oikein vertaillaan, kenellä on asiat huonommin. Minusta tosin moinen vertailu ei kuulu kaverisuhteisiin. Ihan turhaa ja itsekästä hommaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täytyy sanoa, että minä en pitänyt siitä miten minun läsnäollessa valitettiin siitä että joku ei päässyt hoitamaan lasta juuri silloin kun oli pyydetty, tai että ei olisi millään jaksanut tiistaina odottaa viikonloppua jolloin oli se aika kuusta kun isovanhemmat ottaa lapset to-su hoitoon (joka kuukausi).

Jokainen valittaja tiesi, että olin tukiverkoton. Yritin kyllä myötäelää ja jutella ja olla normaali, mutta sisimmissäni itkin omaa väsymystä ja osattomuutta ja sitä, että ei ollut äitiä tai isää, jolle soittaa ja kertoa kuulumisia ja kysyä apua.

En kieltänyt ketään valittamasta, vaan vetäydyin itse tästä äitiporukasta pois. Vaikka sain omaa aikaa kiitettävästi oman puolison kanssa vuorotellen ja vaikka riivin kaksi kertaa vuodessa rahat kasaan kotisiivoukseen ja lastenhoitoon, niin se tieto että on _yksin_ ei lähde pois.

Pahalta tuntui, että niiden "hyvien perheiden" ihmisten ei tarvinnut ottaa huomioon minua koskaan, missään tilanteessa. Muuta en olisi toivonut, kuin että olisivat valittaneet silloin kun minä en ollut paikalla nielemässä kyyneleitä.

Onko se jotenkin sinulta pois, jos muut saavat lastenhoitoapua vaikka sitten niiltä vanhemmiltaan?

Todellisuudessa sinäkään et voi tietää näiden henkilöiden elämän vaikeuksia. Siksi minusta on aika kohtuutonta, että heidän olisi pitänyt sinun vuoksesi säädellä siitä mistä läsnäollessasi saa puhua ja mistä ei.

Kaiken lisäksi, jos nyt sinun logiikallasiajatellaan,, et edes ole yksin. Kuten kerroit, sinulla on puoliso. Ajatteletko nyt itse lainkaan, miltä niistä totaaliyksinhuoltajista tuntuu lukiessaan tätä kirjoitustasi? Sinä valitat olevasi tukiverkostoa vailla ja yksin, vaikka heillä ei ole edes sitä puolisoa. Mieti hei nyt ihmeessä, mitä kirjoitat.

Kyse oli siitä, että ei olisi pakko valittaa sen tukiverkottoman edessä siitä, että lastenhoitoa ei tule juuri silloin kun pyysi, tai että ei jaksaisi odottaa ja kaikki ärsyttää sen takia.

Miksi tukiverkoton vanhempi on kaikkien sylkykuppi?!

Sama juttu sulle, ole kiitollinen hyvistä asioista. Puolisosta joka ilmeisesti osallistuu lastenhoitoon, onko lapset terveitä, oletko itse terve... Löytyykö töitä? Onko puolisolla töitä? Eipä tuollaisia isovanhempia kaikilla ole, niin parempi vaan olla onnellinen heidän puolesta keillä on. Kaikki elossa olevat isovanhemmat eivät tosiaan ole tuollaisia erilaisista syistä johtuen

Traumatausta ei oikeuta yhtään mihinkään huonoon käytökseen tai muiden huonoon kohteluun. Itsellänikin on vaikea tausta ja lapsuus. Silti en ikinä kohtelisi muita noin. Mutta olen tavannut tuollaisia ihmisiä. Entinen työkaveri oli menettänyt äitinsä lapsena. Jaksoi aina jeesustella millainen tytär olisi, jos äiti vielä eläisi. Samaan aikaan toisella työkaverilla oli alkoholistiäiti, joka aiheutti kaikenlaista murhetta. Tämä jeesustelija jaksoi aina huokailla, kuinka pitäisi olla vaan onnellinen, että on saanut pitää äitinsä, vaikka tämä olisikin alkoholisti ja ongelmatapaus.

Siinä mielessä komppaan ystävääsi, että vaikka olinkin aikuinen, kun vanhempani kuolivat, en saanut joidenkin siskojeni mukaan kertoa surustani. Olisin halunnut muistella ja vatvoa murhettani, mutta siskon mielestä minun pitäisi hakeutua vaikka johonkin sururyhmään, kun en pääse surustani yli. Hei haloo, kyse oli viikoista, ei kuukausista, vuosista.

Me vaan koetaan suru niin erilailla

Vierailija kirjoitti:

Täytyy sanoa, että minä en pitänyt siitä miten minun läsnäollessa valitettiin siitä että joku ei päässyt hoitamaan lasta juuri silloin kun oli pyydetty, tai että ei olisi millään jaksanut tiistaina odottaa viikonloppua jolloin oli se aika kuusta kun isovanhemmat ottaa lapset to-su hoitoon (joka kuukausi).

Jokainen valittaja tiesi, että olin tukiverkoton. Yritin kyllä myötäelää ja jutella ja olla normaali, mutta sisimmissäni itkin omaa väsymystä ja osattomuutta ja sitä, että ei ollut äitiä tai isää, jolle soittaa ja kertoa kuulumisia ja kysyä apua.

En kieltänyt ketään valittamasta, vaan vetäydyin itse tästä äitiporukasta pois. Vaikka sain omaa aikaa kiitettävästi oman puolison kanssa vuorotellen ja vaikka riivin kaksi kertaa vuodessa rahat kasaan kotisiivoukseen ja lastenhoitoon, niin se tieto että on _yksin_ ei lähde pois.

Pahalta tuntui, että niiden "hyvien perheiden" ihmisten ei tarvinnut ottaa huomioon minua koskaan, missään tilanteessa. Muuta en olisi toivonut, kuin että olisivat valittaneet silloin kun minä en ollut paikalla nielemässä kyyneleitä.

Minä olen tässä mielessä kai tukiverkoton, että olen yksin lapsen kanssa. Lapsen isä kuoli lapsen ollessa muutaman kuukauden ikäinen, eikä ole isovanhempia kummaltakaan puolelta.

En koe ongelmaksi, että muut valittelee sitä että nyt ei saatukaan lapselle hoitajaa juuri tietylle ajalle. Totta kai se harmittaa, minuakin harmittaisi. Miksi ihmeessä vertaisin omaa tilannettani muiden tilanteisiin? Ei se minun tilannettani muuta yhtään miksikään, sai muut lastenhoitoapua tai ei. Tämän vuoksi ei tulisi mieleenkään, että muut ei voisi puhua lastenhoitoavun puutteesta myös minun kuullen.