Mies ei välitä perheestään

Minä olen tivannut miksi mieheni on myös tällainen. Kuulemma käytösmalli ei tule kotoa, ehkä johtuu rankasta nuoruudesta. Jouluna olimme ison osan aikaa yksin jne. Uuden vuoden oli sentään kotona suurimmaksi osaksi. Jauhamme tätä asiaa päivästä toiseen kun näemme, mies lupaa muuttua ja viikko niin kaikki on ennallaan. Kierre on siis loputon, mutta en voi lähteäkään kun ei ole muuta tukiverkostoa olemassa täällä päinkään.



Miehelle meitä tärkeämpi, että äiti pysyy tyytyväisenä ja kaverit. Perhe tulee vasta näiden jälkeen, joka on hyvin kummallista. Aika ajoin olen hyvin piipussa, toisinaan jaksan hyvinkin. Anopin kanssa ei kiinnosta olla tekemissä, kun juoksuttaa poikaa jatkuvasti ja poika ei uskalla kieltäytyä. Lastani en sinne edes halua pitkäksi aikaa varsinkaan hoitoon.

Vapaus.. mitä se edes on. Multa meni vapaus kun talouteen kaatui toinen auto. Sen jälkeen olen saattanut olla 3 kuukauttakin vankilassa. Kerran viikossa saan mennä vaikka jumppaan, en muuta. Sukulaisille en pääse, en kavereile, en mihinkään. Tuttaville on vitsi, etten näe kuin perhettäni, mutta minulle ei. Heille kun on arkipäivää käydä kavereiden kanssa kahvilla pari kertaa viikossa ja muuten lähes päivittäin harrastaa, mennä jne. Minulle ei ole vitsi olla 2 kuukautta putkeen kotona näkemättä ketään. Ollaan todella vakavassa pisteessä.

Asutko syrjässä?Oletko työelämässä vai kotiäitinä?

Olsi kyllä hyvä, että sinulla olisi muutakin verkostoa kuin koti ja lapsi- miehillä on vapaudentarve yleensä suurempi kuin naislla, mutta kyllä miehen pitää huolehia perheestään- vaikka vapausaste olsi suurempikin...



--



Oletko ajatellut perheterapiaa? Noin 20 e/ kerta. (voit mennä yksinkin, jos mies ei halua?)



Saman hintaista kuin 4 tuntia Mannerheimin lastensuojeluliiton lastenhoitopalvelua- jota tarvitset varmasti myös- mies voi kustantaa, jos ei muuten auta-!!! Olisiko mahdollista?



Entä oletko ajatellut viedä lapsen päiväkotiin

- myös kotiäitien lapsilla on oikeus päivähoitoon lain mukaan!!!Jos et ole töissä työelämä/ opiskelu/ oppisopimuskoulutus tuovat valoa / ryhtiä omaan arkeesi- ja voimistavat itsetuntoa.





VOIMIA!!!



" Varjot kertovat, että aurinko on jossakin lähellä."

hanna_mamma:

ikävintä tässä on että suunnittelemme kovasti häitä.

Toivon _sydämestäni_ sinulle voimia selvittää tilanne perinpohjaisesti ennen mahdollisia häitä! Apua siihen on kyllä saatavissa, yksin ei tarvitse tuetta olla, esimerkiksi lastenneuvolasta osaavat kyllä neuvoa, mistä voisi tukea ja apua lähteä hakemaan. Riittää, kun sinä itse lähdet selvittämään tilannetta, miestä ei väkipakoin ole ehdotonta mukaan raahata.

Naimisiinmeno ei varmasti ongelmia poista, päinvastoin tuntuu nurinkuriselta sitouttaa entistä tiukemmin itsensä tilanteeseen mistä kärsii. Sinä olet ansainnut hyvää, lähdethän sitä tavoittelemaan!

että muitakin on samassa tilanteessa. Sitä aina tuntuu että onko vain meidän elämä tämmöistä, mutta ei näköjään.. Meilläkään ei mies osallistu yhtään mihinkään. Nyt onneksi olen päässyt muutamana iltana lenkille tai yksin kauppaan!! Luksusta! Ennen en uskaltanut edes sitä pyytää.. Mies ei ole väkivaltainen, yritän vain vältellä sanallisia riitoja ja haukkumista (puolin ja toisin, nykyään annan samalla mitalla takas) niitä on muutenkin joka ikinen päivä.. Mutta lasten kanssa ei edelleenkään touhuile. Kateellisena minäkin katselen kun isit touhuilee lastensa kanssa.



Erokin oli kerran vireillä, mutta vielä tuota yhdessä ollaan, miksi sitä ei saa aikaiseksi?? Ehkä se on osin sitä että pojat kuitenkin isin perään usein kyselevät ja toivovat (nimenomaan toivovat) isiä leikkeihin mukaan. Entisessä kodissamme asui naapurissa perhe jonka isi leikki meidänkin poikamme kanssa samalla kun omansa.. pelasivat mailapelejä.. Olin pojan puolesta kyllä iloinen, näkee että isitkin voivat olla ulkona ja touhuta lasten kanssa.



Olen kotiäitinä nyt ja tulen olemaan vielä jonkin aikaa. Kävin syksyllä pidemmän pätkän työelämässä ja sain silloinkin tehdä kotona kaiken, ei meillä jaeta!



Meillä isännän aikaa vie tietokone ja pelaaminen. Aamulla ekana kone auki, kun on siis herännyt vapaa päivänä n.11-12. Päivällä kone voi olla jopa hetken kiinni, mutta vähän väliä sitä on pakko naputella. Illalla sitten pelataan yöhön asti. Samoin kun tulee töistä niin kone äkkiä auki, pelaamaan ja syömään tietokoneen ääreen!



Ja äksyilyä sekä lapsille että minulle!



Olipa helpottavaa lukea ja kirjoitella. Pitääpä alkaa täällä purkamaan tuntojaan kun muille ei viitsi.



YHA (opin uuden sanankin, just tämä olen!) ja pojat

Kamalalta kuulostaa nämä kuvatut tapaukset, täytyy myöntää. Itsellä on siis vielä hyvin asiat, vaikka eihän kaikki tasan meilläkään mene, mutta mieskin tekee paljon perheensä eteen ja ennenkaikkea viihtyy lastensa kanssa.



Eräs työstään irtisanottu nainen kertoi lehdessä hakevansa työtä erittäin ahkerasti, koska " kotiin jäädessään mies alkaisi pian pitää häntä vain kynnysmattona ja siivoojana/ruuanlaittajana jne" . Tämä varmasti pitää paikkansa! Jos vain mahdollista, kannattaisi hakea vaikka edes osa-aikatyöhön, jolloin:

A) saisit " omaa" aikaa ja ladattua akkujasi iltoja varten, jolloin kotona olokin maistuu paremmalta

B) tapaat muita aikuisia ihmisiä, saat ehkä hyviäkin ystäviä työkavereistasi tai ainakin juttuseuraa, joiden perhe-elämään voi sitten omaakin peilata ja saada voimia, jos kotona taas odottaa taistelu miehen kanssa...

C) saat omaa rahaa ja jos kerran olette tulleet toimeen kotihoidontuellakin, tämä sinun palkkasihan on " ylimääräistä" , jonka voitte käyttää kotisiivoojaan, lastenhoitoapuun ja yhteiseen kahdenkeskiseen aikaan tai matkusteluun. Sekä omiin harrastuksiisi!

D) Omiin harrastuksiin on helpompi " livahtaa" heti töiden jälkeen ja mies voisi silloin hakea lapset hoitopaikasta. Tai jotenkin muuten " varastaa" itsellesi omaa aikaa.



Jos olet kotona, voit yrittää hankkia edes vähän omaa aikaa, em. lastenhoitopalvelujen avulla. Tai mene jumppaan keskellä päivää ja lapset ovat kuntosalin lapsiparkissa sen ajan. Jos kerran maksat myös perheen laskut, tuskin miehesi huomaa, jos sieltä menee myös pieni summa kuntoklubin tilille kuukausittain :-) Ja rohkeasti pitää vain pyytää lastenhoitoapua ystäviltä ja sukulaisilta. Ja naapurin tai tutun kanssa voi tehdä vaihtosopimuksen, jossa esim. kerran kuukaudessa aina hoidat hänen lapsiaan ja vastavuoroisesti saat kerran kuukaudessa muutaman tunnin omaa aikaa (tai jopa kerran viikossa).



Tsemppiä!

Minulla ja avomiehelläni on kolme pientä lasta, yhdessä olemme olleet jo vuosia. Itse olen nyt hoitovapaalla kuopuksemme kanssa. Myös meillä on kotona hyvin vaikeaa. Mieheni on hyvin dominoiva ja haluaa asioiden menevän juuri omien etujen mukaan. Hän ei osallistu lasten- tai kodinhoitoon millään lailla, vaan kaikki laskujen maksamisesta ja kaupassa käymisestä lähtien on minun vastuullani. Hän kohtelee lapsiamme kyllä melko hyvin, paitsi ettei vietä heidän kanssaan aikaa juuri ollenkaan. Meillä siis huutaminen ja sättiminen tms. kohdistuvatkin ainoastaan minuun. Mieheni haukkuukin minut pystyyn joka ikisestä asiasta. Hän osaa olla todella omahyväinen ja ilkeä, ei siis vain suutu vaan haukkuu ja ilkeilee. Riitelemme lähes joka päivä. Mieheni, vaikkei juuri mitään teekään, on meidän perheessä se varakkaampi osapuoli, eli hyvin paljon olen taloudellisesti riippuvainen hänestä, josta hän minua tietenkin vähän väliä muistuttaakin ( asun hänen talossa, pesen hänen lattioitaan jne.).Lähteminen on ollut jo kolmisen vuotta päivittäin mielessäni, mutta taloudellisesti se tuntuu mahdottomalta. Tuntuu niin vaikealta aloittaa tyhjästä kolmen pienen lapsen kanssa. Nyt kuitenkin pelkään, miten kaikki tämä vaikuttaa lapsiimme ja itsekin olen alkanut kärsiä ajoittaisista paniikkikohtauksista. Ero tuntuu nyt ainoalta vaihtoehdolta.



Olisinkin siis kokemusta omaavilta halunnut neuvoja siitä, miten eroprosessissa lähdetään liikkeelle. Minulla ei ole mitään paikkaa, minne mennä. Lähisukulaiseni asuvat kaikki liian kaukana. Mieheni ( hän on siis avomieheni, emme ole naimisissa) mukaan en voi rahattomana ottaa lapsia mukaani, mutta ilman heitä en voisi mihinkään mennä. Eihän hän edes hoida heitä tai tiedä heidän asioistaan, puheterapioista sun muista, juuri mitään. Haluan siis lähteä, mutta miten?

mutta pakko tehdä ennemmin tai myöhemmin, jos tilanne on tuo!



Asunnon saat varmasti hyvinkin nopeasti kaupungin vuokra-asunnoista ja hakemuksessa vain mainitset, miltä alueelta ja minkäkokoista asuntoa etsit. Tarvittaessa menet töihin tai elät hoitovapaarahan turvin, mutta KELAsta saat varmasti sitten asumis- ja toimeentulotukea. Taloudellisesti tottakai on paljon tiukempaa, mutta ehkäpä se ei ole se, mitä pitää eniten murehtia onnettomassa avioliitossa tyrannimiehen " alaisuudessa" . Liian monet miehet käyttävät tuota hyväkseen ja siihen eivät nyky-Suomen naiset saisi ikinä alistua!!!



Valmistele asiaa hyvissä ajoin keskustelemalla myös neuvolassa jne.

Me mietimme eroakin, mutta vuokra-asunto jono on noin 5-6 kk ympäri vuoden, joten se unohdettiin. Nykyään menee toisaalta miehen kanssa ihan ok, mutta töissä hän on jatkuvasti kyllä.



Minä menisin töihin heti vain jos pääsisin koska en jaksa päivästä toiseen siivota, kokata ja kävellä ulkona. Mutta meidän kunta ei pysty toteuttamaan lakia vaan päiväkotiin on 8 kk jono ja siellä on kymmeniä muitakin odottamassa paikkaa! Olisi tarjonnut paikkaa 15 km päästä, mutta ei ole mitään mahdollisuuksia viedä kuin omaan päiväkotiin kun ei ole julkisiakaan kulkuneuvoja saatika, että harvoin kun menee niin ovat todella kalliita. Joten mun on pakko olla kotona kuukausia vielä!

Tunnustan! Olenhan minäkin laittanut yhteisen talouden pystyyn moiseen retaleen kanssa, mikä aika aijoin pistää v....maan!

Tuntuu tosiaan, että olen aina ja ikuisesti vastuussa yksin kaikesta tämän arjen sujumisesta...Eikä aina jaksais!



Me ollaan oltu yhes 10 vee ja rapiat, esikoinen 5 vee ja toinen tulolla just nyt...Rakennetaan parhaillaan taloa ja asumme apiukolta perityssä evakkotalossa, joka pitäs pian myydä, kun perintöverot puskee päälle. Meillä isäntä on saanut täysin pyhittää elämänsä tällä hetkellä rakentamiselle, se on ainut, mitä häneltä vaaditaan.



Kaiken muun hoidan minä! Kauppareissut, siivoamiset, ruuan, pyykit (tosin joskus isäntä laittaa koneen pyörimään, jotta saa omat työkamat puhtaiksi), lapsen hoitoon ja tanssiharrastukseen viemisen ja hakemisen (poikkeuksena, jos pyydän ja silloinkin meikäläisen pitää valita lapselle vaatteet aamulla), lapsen lääkäri / neuvolakäynnit, koiran huoltamisen, soittelut ja tavaroiden kilpailuttaminen eri rauta- ja raksakauppojen välillä (mies inhoo soittamista vieraille ihmisille), yhteyden pitämisen myös hänen sukulaisiin...jne jne... Mun pitäis muistaa ulkoa jopa hänen lääkärireissunsa ja huolehtia niistä muistuttamisesta, voi viddu, kun sieppaa välillä. Jos joskus lähdemme perheenä jonnekin vaatetan myös meidät kaikki kolme!



Mies ei tee lapsemme kanssa mitään kehittävää! Jos tv:stä tulee jotain molempia kiinnostavaa, katsovat he tv:tä. Mieheni suurin intohimo on sipsit, minkä hän on geneettisesti siirtänyt myös esikoiseemme, niistä jaksavat tapella. Olen tosi pahoillani, kun tämä kakkonen syntyy ja vie kaiken ilon esikoisemme elämästä. Sitten kun meikä lojuu sängyn pohjalla maitomeijerinä perse tikattuna, ei esikoisen tarvitse enää unelmoida uimahalli- tai luistelureissuista tai kyläilyistä mamman tai ystävien luona. Tähän rooliin ei vaan yksinkertaisesti ole toista meikäläistä, jota kiinnostaisi tarjota lapsellemme virikkeitä ja sosiaalisia kontakteja ulkomaailman kanssa.



Mieheni vapaa-aika raksan ulkopuolella kuluu viinaksen parissa, jos normaalisti ihmisen tekee mieli perjantaina vetää lärvät nollatakseen viikon pestin, niin meillä sitä lievennetään n. 4 päivänä viikossa jollain tasolla. Lärvät voidaan vetää kahdesti, joskus poikkeuksena on vetänyt kolmestikin viikon aikana, kun on vaan niin vitun raskasta...Sitten ihmettelee, kun mä oon niin ihmeellinen, enkä puhu mitään...No miksi vaivautua, jos toisella on ongelmia seur. päivänä muistaa aiheita? Ja siks toiseksi, kuinka monella meistä ajatus on kirkkaana parin kaljan jälkeen? Ideoita ja ajatuksia tursuaa, mutta toteutus onkin jo sitten taas oma lukunsa. Parhaiten mun äijällä juttu luistaa ja on hilpeällä tuulella, kun se on humalassa, mikä on musta tosi SURULLISTA!!!!!!!



Syy dokaamiseen on hänen isänsä kuolema viime kesänä. Ei ole kuulemma asiaa vielä selvittänyt nupissaan, kun nyt ensin pitää vaan rakentaa, just! Innolla odotan, koska äijä avaa silmät ja hoksaa, mikä tässä elämässä on oikeesti tärkeetä....Tänään sitten valitsi taas viinan ja jäi yksille synttärikekkereille dokaamaan, kun me esikoisen kanssa kotiuduttiin, arvasinhan mä tämän jo vittu päivällä! Mun synnytys voisi käynnistyä jo vaikka nyt, mut mitäs tuosta, eipä siihen ponnistukseen yhtä juoppoa tarvita.....Olisipa siinä isännällä varmaan hilpee olo, kun ei olis persettään sinne laitoksellekaan tarvinnut raahata! Tokasi mulle vielä meidän lähteissä, et mitä sä nyt mökötät, kun hän on taas monta viikkoo painanut duunii...niinpä. Ja mähän en ole moneen vuoteen tehnyt vittu yhtään mitään!



Masentaa, vituttaa ja supistaa!