Onko jollain ollut tilanne, että lapsen on pitänyt lopettaa mieluinen harrastus, koska ei ole ollut rahaa harrastusmaksuihin?

Vierailija kirjoitti:

Suurella osalla ei ole edes varaa aloittaa harrastusta... rutiköyhä kehitysmaa nimeltä Suomi...

Höpöhöpö.

Ei nyt ihan suoraan liity aloitukseen, mutta mietin vain omaa lapsuutta. Olin hevosista hyvin innostunut lapsena. Olimme myös ihan hyvin toimeen tuleva keskiluokkainen perhe.

Siitä huolimatta minulle varsinaisesti ostettiin vain kaksi 10 kerran ratsastuskurssia. Tämä oli silloin minusta ihan normaalia. Ei kukaan silloin olettanutkaan, että tunneille pääsisi joka viikko, jos ei ollut omaa hevosta. Sen sijaan auteltiin talleilla ja luotiin lantaa, talutettiin hevosia ja välillä ratsastettiinkin. Siinä tuli sekä taitoja, oma-aloitteiduutta että ystävyysuhteita.

Vieroksun tätä nykyajattelua, että joko pitää ostaa maksullisia palveluita tai jäädä syrjään. Etenkin sitä, että huippu-urheilijaksi tuleminen olisi harrastamisen tärkein tavoite.

Vierailija kirjoitti:

Kukaan hyvä vanhempi ei lopeta lapsen harrastusta. Ei ole lapsen vika, että vanhempi on hoitanut talouden huonosti. Ei pidä lapsen siitä kärsiä ja traumatisoitua. Vanhemman raha-asiat on vanhemman ongelma ja vanhemman ratkaistava niin, että lapsi ei siitä syyllisty.

Aha. Eli muutetaanko pienempään asuntoon ja tingitään ruuasta, jotta lapsi saa käydä ratsastamassa?

Eipä päästy edes aloittamaan lasten hintavia harrastuksia, joten ei tarvinut lopettaa.

Omien lasten harrastukset olivat kohtuullisen edullisia täällä maalla.

Kyllä minua kauhistutti se, että talvella hiihtoa ja jääkiekkoa harrastava joutui hankkimaan kaksi lisenssiä, ja kesällä jalkapalloa ja yleisurheilua toiset kaksi. Jos oli vielä innokas ampuja, uimari tai ratsastaja, olisi maksuja riittänyt.

Yksi oman lapseni ykköslaji kaatui siihen, että ensimmäisellä tutustumiskerralla joulun ja uuden vuoden välillä olisi pitänyt maksaa seuran jäsenmaksu koko vuodelta. Eivät edes älynneet esitellä paikkoja, että tule sitten harrastamaan tammikuun ensimmäisellä viikolla ja lyöty käteen seuraavan vuoden jäsenmaksulappu. Joo, silloin maksettiin ensimmäkseen pankkisiirrolla.

Jos silloin ajattelin, että alle 16-vuotiaille pitäisi olla yksi lisenssi, joka kattaisi kaikki mahdolliset kilpaurheilulajit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä kaksi lasta harrastaa taitoluistelua ja maksut alkaa kyllä olla siinä rajalla että enää ei pysty 🤔 tulee kalliimmaksi kun etenee sarjoissa vaativampiin ja nyt vielä hallimaksut ja muut yleiset ( bussimatkat, majoitukset, ruokailut) kulut nousseet reilusti kaikilla tasoilla tän vuoden aikana. En haluaisi sanoa etten pysty heille harrastusta enää kustantaa mutta jää nyt samalle sarjatasolle ja vanhempi saa sitten aloittaa kesätöistä tienata leirirahoja jos vielä meinaa jatkaa pidemmälle. Tosi tärkeä harrastus, mutta koko perhe kyllä joutuu uhrautua sen eteen suurella panostuksella.

Ai kamala! Lapsi kesätöihin tienaamaan, että voi harrastaa tavoitteellisesti. Näin palkitaan sinnikkyydestä ja pitkäjänteisyydestä. Ei mikään ihme että nuoret palaa loppuun ja masentuu kun eivät jaksa ja joutuvat luopumaan itselleen tärkeästä harrastuksesta.

No mitä ihmeen jeesustelua nyt taas. Jos ei ole rahaa, niin ei ole. Nuoret on kautta aikain käyneet kesätöissä, kaikki muut paitsi sellaiset pullaposket, jotka ei sitten työelämässä tule pärjäämäänkään, kun ei äiti ole paikalla auttamassa.

Vierailija kirjoitti:

Ei nyt ihan suoraan liity aloitukseen, mutta mietin vain omaa lapsuutta. Olin hevosista hyvin innostunut lapsena. Olimme myös ihan hyvin toimeen tuleva keskiluokkainen perhe.

Siitä huolimatta minulle varsinaisesti ostettiin vain kaksi 10 kerran ratsastuskurssia. Tämä oli silloin minusta ihan normaalia. Ei kukaan silloin olettanutkaan, että tunneille pääsisi joka viikko, jos ei ollut omaa hevosta. Sen sijaan auteltiin talleilla ja luotiin lantaa, talutettiin hevosia ja välillä ratsastettiinkin. Siinä tuli sekä taitoja, oma-aloitteiduutta että ystävyysuhteita.

Vieroksun tätä nykyajattelua, että joko pitää ostaa maksullisia palveluita tai jäädä syrjään. Etenkin sitä, että huippu-urheilijaksi tuleminen olisi harrastamisen tärkein tavoite.

Ratsastus harrastajatasolla on yksi sellainen laji, jota voivat harrastaa köyhät maalaiset, joilla on oma talli hevosia, ja ne rikkaat, joilla on vara maksaa siitä.

Meillä on se talli, jonne saa tänäkin päivänä tulla innokas hevosharrasta. Pieni heppatyttö (tyttöjä ne melkein kaikki ovat) saa ensin siivota karsinoita ja tehdä muita puuhia, sitten pääsee vähäksi aikaa ponin selkään ja kun ikää ja taitoja karttuu, voi parhaassa tapauksessa saada mukaansa hevosen sitten, kun aikuisena muuttaa omilleen.

Nykyään harrastus tarkoittaa näköjään vain ohjattua maksullista toimintaa seurassa sekä kilpailemista. Järjetöntä.

Kun itse olin lapsi, harrastuksiani olivat mm. lukeminen (ilmaista), kirjeenvaihto (lähes ilmaista), käsityöt (halpaa ja hyödyllistä) ja lenkkeily (ilmaista).

Nykyään tuollaiset ei ilmeisesti edes kelpaa sanan "harrastus" alle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei nyt ihan suoraan liity aloitukseen, mutta mietin vain omaa lapsuutta. Olin hevosista hyvin innostunut lapsena. Olimme myös ihan hyvin toimeen tuleva keskiluokkainen perhe.

Siitä huolimatta minulle varsinaisesti ostettiin vain kaksi 10 kerran ratsastuskurssia. Tämä oli silloin minusta ihan normaalia. Ei kukaan silloin olettanutkaan, että tunneille pääsisi joka viikko, jos ei ollut omaa hevosta. Sen sijaan auteltiin talleilla ja luotiin lantaa, talutettiin hevosia ja välillä ratsastettiinkin. Siinä tuli sekä taitoja, oma-aloitteiduutta että ystävyysuhteita.

Vieroksun tätä nykyajattelua, että joko pitää ostaa maksullisia palveluita tai jäädä syrjään. Etenkin sitä, että huippu-urheilijaksi tuleminen olisi harrastamisen tärkein tavoite.

Ratsastus harrastajatasolla on yksi sellainen laji, jota voivat harrastaa köyhät maalaiset, joilla on oma talli hevosia, ja ne rikkaat, joilla on vara maksaa siitä.

Meillä on se talli, jonne saa tänäkin päivänä tulla innokas hevosharrasta. Pieni heppatyttö (tyttöjä ne melkein kaikki ovat) saa ensin siivota karsinoita ja tehdä muita puuhia, sitten pääsee vähäksi aikaa ponin selkään ja kun ikää ja taitoja karttuu, voi parhaassa tapauksessa saada mukaansa hevosen sitten, kun aikuisena muuttaa omilleen.

Saada? Vai ostaa?

Lapseni harrasti kallista lajia sm-tasolle asti. Aloimme kyllä olla aika kipurajoilla kustannusten jälkeen. Sitten lapsi itse ilmoitti, että haluaa lopettaa lajin. Vähän tämän jälkeen lapsen isä menehtyi yllättäen. Jos lapsi olisi jatkanut lajissa, minulla ei olisi ollut yh: na mahdollista kustantaa jatkoa.

Voisi kai sanoa, että huonosti ennakoitu = vastuuttomat vanhemmat

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan hyvä vanhempi ei lopeta lapsen harrastusta. Ei ole lapsen vika, että vanhempi on hoitanut talouden huonosti. Ei pidä lapsen siitä kärsiä ja traumatisoitua. Vanhemman raha-asiat on vanhemman ongelma ja vanhemman ratkaistava niin, että lapsi ei siitä syyllisty.

Olen samaa mieltä. Harrastuksissa on myös se, että jos jatkuvasti tulee taukoja niin jää jälkeen. Ei ole mahdollisuutta kehittyä hyväksi missään lajissa.

Harrastuksen ensisijainen tavoite ei pitäisi olla kehittyminen hyväksi, vaan ilo harrastuksesta. Nykyisin mennään ihan liikaa suorituskeskeisesti ja jo 10-vuotiasta pyritään leipomaan tulevia ammattilaisia. Siihen loppuu monen harrastustoiminta pysyvästä, kun ei saa harrastaa vain harrastamisen ilosta. 

t. eri

Olen eri mieltä. Sain harrastaa itse 6-vuotiaasta aina aikuisuuteen asti vaativaa lajia. Ensin viikoittain ja sitten monta kertaa viikossa. Se oli ja on edelleen suuri ilo ja intohimo elämässä näin kolmikymppisenä. ( Ja voisi olla toinen ammatti)

Ymmärrän, että kaikilla ei ole varaa kalliisiin lajeihin, mutta jos on niin antakaa lasten harrastaa. Harmittaa eräänkin tutun lapsen puolesta, jolle mieluisa harrastus on löytynyt, mutta vanhemmat eivät viitsi panostaa asiaan yhtään.

Et nyt ollenkaan hahmottanut, mistä tuossa puhuttiin. Totta kai intohimolla lajiin suhtautuvat nauttivat ammattimaisesta tekemisestä. Mutta nyt ei puhuttu heistä, vaan siitä suuresta osasta lapsia, joka lopettaa harrastuksen viimeistään yläkouluiässä, kun se 7-10 kertaa viikossa treenaaminen ei maistu. Jos treenejä olisi vähemmän ja tekeminen nimenomaan HARRASTAMISTA, ei niin suuri osa lapsista lopettaisi harrastusta. Tämä on oikeasti iso ongelma, kun lapset muutenkin liikkuvat keskimäärin aivan liian vähän. Sitä trendiä ei ainakaan vähennä se, että liikunnan ilo viedään pakottamalla jo lapsena ammattilaistyyppiseen tekemiseen. 

t. sama

Oikeasti tavoitteellista kilpaurheilua harrastavia sponsoroi muutkin kuin omat vanhemmat. Tiedän useammankin työpaikan, jolla pitäisi kierrättää Kanadan maljaa siksi, että sen henkilökunta on sponsoroinut jääkiekkopoikien uraa ostamalla sukkia, kalentereja ja ties mitä milloinkin on kaupattu seuran rahoittamiseksi.

Musiikkiopiston lopettaminen ei onneksi tarkoita musiikin harrastamisen lopettamista. Kansanpelimannit ovat kautta aikojen oppineet soittamaan korvakuulolta, eikä edes instrumentin soittoon ole paljon oppia saatu. Kansalaisopiston tunnit ovat edullisia, ja niilläkin on kouluttautunut ammattimuusikoita.

Lapsen harrastuksen mahdollistaminen " hinnalla millänhyvänsä" voi kyllä vinouttaa perheen tilannetta epäterveesti. Voi toki luopua ja säästää kaikessa. Vanhempien kohdalla Ok, mutta jos perheessä muitakin lapsia. Eletään hevoskuurilla, jotta yksi saisi harrastaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan hyvä vanhempi ei lopeta lapsen harrastusta. Ei ole lapsen vika, että vanhempi on hoitanut talouden huonosti. Ei pidä lapsen siitä kärsiä ja traumatisoitua. Vanhemman raha-asiat on vanhemman ongelma ja vanhemman ratkaistava niin, että lapsi ei siitä syyllisty.

Olen samaa mieltä. Harrastuksissa on myös se, että jos jatkuvasti tulee taukoja niin jää jälkeen. Ei ole mahdollisuutta kehittyä hyväksi missään lajissa.

Harrastuksen ensisijainen tavoite ei pitäisi olla kehittyminen hyväksi, vaan ilo harrastuksesta. Nykyisin mennään ihan liikaa suorituskeskeisesti ja jo 10-vuotiasta pyritään leipomaan tulevia ammattilaisia. Siihen loppuu monen harrastustoiminta pysyvästä, kun ei saa harrastaa vain harrastamisen ilosta. 

t. eri

Olen eri mieltä. Sain harrastaa itse 6-vuotiaasta aina aikuisuuteen asti vaativaa lajia. Ensin viikoittain ja sitten monta kertaa viikossa. Se oli ja on edelleen suuri ilo ja intohimo elämässä näin kolmikymppisenä. ( Ja voisi olla toinen ammatti)

Ymmärrän, että kaikilla ei ole varaa kalliisiin lajeihin, mutta jos on niin antakaa lasten harrastaa. Harmittaa eräänkin tutun lapsen puolesta, jolle mieluisa harrastus on löytynyt, mutta vanhemmat eivät viitsi panostaa asiaan yhtään.

Kultalusikka peräsuolessa syntyneen on ymmärrettävästi vaikea hahmottaa, että kaikilla ei ole resursseja panostaa kalliisiin harrastuksiin. Ennemmin minä ainakin lapsille ostan ruokaa ja vaatteita kuin ilmoitan heidät golf-tunneille, vaikka miten golfia rakastaisivat. Rahavarat eivät riitä sekä ruuan ja vaatteiden että golf-harrastuksen kustantamiseen. Tervetuloa reaalimaailmaan!

t. eri

Suomen maastohiihdon rappion syy oli selvillä jo vuosia sitten. Silloin oli hiihtokilpailuissa ja harjoituspaikoilla hienoja maastureita ja muita tyyriimpiä autoja, joilla harrastajia kuskattiin. Eipä enää lapsi pistänyt sivakoita jalkaan kotipihalla ja lähtenyt hiihtämään, vaan harrastus muuttui vaativammaksi - ja kalliimmaksi. Se karsi harrastajaporukkaa, ja lisänä tässä sopassa oli tietenkin Lahden jupakka, jonka vuoksi hiihto ollut erityisen suosiossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei nyt ihan suoraan liity aloitukseen, mutta mietin vain omaa lapsuutta. Olin hevosista hyvin innostunut lapsena. Olimme myös ihan hyvin toimeen tuleva keskiluokkainen perhe.

Siitä huolimatta minulle varsinaisesti ostettiin vain kaksi 10 kerran ratsastuskurssia. Tämä oli silloin minusta ihan normaalia. Ei kukaan silloin olettanutkaan, että tunneille pääsisi joka viikko, jos ei ollut omaa hevosta. Sen sijaan auteltiin talleilla ja luotiin lantaa, talutettiin hevosia ja välillä ratsastettiinkin. Siinä tuli sekä taitoja, oma-aloitteiduutta että ystävyysuhteita.

Vieroksun tätä nykyajattelua, että joko pitää ostaa maksullisia palveluita tai jäädä syrjään. Etenkin sitä, että huippu-urheilijaksi tuleminen olisi harrastamisen tärkein tavoite.

Ratsastus harrastajatasolla on yksi sellainen laji, jota voivat harrastaa köyhät maalaiset, joilla on oma talli hevosia, ja ne rikkaat, joilla on vara maksaa siitä.

Meillä on se talli, jonne saa tänäkin päivänä tulla innokas hevosharrasta. Pieni heppatyttö (tyttöjä ne melkein kaikki ovat) saa ensin siivota karsinoita ja tehdä muita puuhia, sitten pääsee vähäksi aikaa ponin selkään ja kun ikää ja taitoja karttuu, voi parhaassa tapauksessa saada mukaansa hevosen sitten, kun aikuisena muuttaa omilleen.

Saada? Vai ostaa?

Ilmaiseksi on saanut ylläpitoon, mutta muutama satanen käyttökelpoisesta hevosesta ei ole oikeastaan ostamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tyttäreni harrasti ratsastusta ja hän sai käydä ratsastustunneilla, kunnes jäimme molemmat vanhemmat työttömiksi 1990-luvun laman aikaan. Saimme juuri ja juuri kokoon yhden ratsastuskerran viikossa. Tytär hankki lisätunnin tai pari hoitamalla hevosia koulun jälkeen.

Samalla taktiikalla hoidettiin veljeni jääkiekkoharrastus, kun isältä meni työkyky onnettomuuden takia (ennakoinnista lässyttäjille tiedoksi, että kaikkeen nyt vaan ei voi varautua). Veli teki hommia joukkueelle ja sai vastineeksi varusteita ja pelipaikan treeneissä. En tiedä, miten hyvin tällainen onnistuu nykyisessä minäminä-yhteiskunnassa. 

Yleisellä tasolla kommentoisin tähän että jos onnettomuus vie ihmisen työkyvyn, niin vakuutus korvaa ansionmenetykset.

Missähän todellisuudessa tällaista tapahtuu?

t. työkyvytön vuodesta 1999

Iltapäivälehtien lööpeissä ja ehkä amerikkalaisissa elokuvissa? Ei ainakaan suomalaisessa reaalimaailmassa. Useimmissa vakuutuksissa on joku yläraja, mitä maksetaan eikä ihan kaikilla edes ole tapaturmavakuutusta vaan Kelan korvauksilla mennään.

Vierailija kirjoitti:

Nykyään harrastus tarkoittaa näköjään vain ohjattua maksullista toimintaa seurassa sekä kilpailemista. Järjetöntä.

Kun itse olin lapsi, harrastuksiani olivat mm. lukeminen (ilmaista), kirjeenvaihto (lähes ilmaista), käsityöt (halpaa ja hyödyllistä) ja lenkkeily (ilmaista).

Nykyään tuollaiset ei ilmeisesti edes kelpaa sanan "harrastus" alle.

Totta kai harrastuksen pitää olla ohjattua ja tavoitteellista eikä mitään puuhastelua. Kukaan itseään kunnioittava aikuinen ei pidä vaikka lukemista oikeana harrastuksena.

Vierailija kirjoitti:

Suurella osalla ei ole edes varaa aloittaa harrastusta... rutiköyhä kehitysmaa nimeltä Suomi...

Jos vanhemmilla ei ole varaa edes tarjota lapselle mitään harrastusta niin olisi kannattanut käyttää kondomia.

Köyhien ei tarvitsisi lisääntyä ollenkaan. Ei aiheuta muuta, kun huonon elämän lapselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tyttäreni harrasti ratsastusta ja hän sai käydä ratsastustunneilla, kunnes jäimme molemmat vanhemmat työttömiksi 1990-luvun laman aikaan. Saimme juuri ja juuri kokoon yhden ratsastuskerran viikossa. Tytär hankki lisätunnin tai pari hoitamalla hevosia koulun jälkeen.

Samalla taktiikalla hoidettiin veljeni jääkiekkoharrastus, kun isältä meni työkyky onnettomuuden takia (ennakoinnista lässyttäjille tiedoksi, että kaikkeen nyt vaan ei voi varautua). Veli teki hommia joukkueelle ja sai vastineeksi varusteita ja pelipaikan treeneissä. En tiedä, miten hyvin tällainen onnistuu nykyisessä minäminä-yhteiskunnassa. 

Yleisellä tasolla kommentoisin tähän että jos onnettomuus vie ihmisen työkyvyn, niin vakuutus korvaa ansionmenetykset.

Missähän todellisuudessa tällaista tapahtuu?

t. työkyvytön vuodesta 1999

Ihan suomessa tätä tapahtuu: https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/5b107337-7d3a-4b5e-9d84-a02fcf00789f