Adoptio ja hedelmöityshoidot

Tässäpä sinulle vastauksia suoraan Interpedian yleisistä adoptio-ohjeista:



Adoptiohakijoilta edellytetään, että he ovat läpikäyneet lapsettomuuskriisin, jotta he voisivat täysin hyväksyä sen, että adoptiolapsi on yhtä arvokas kuin biologinen lapsi. Yleinen periaate on, että adoptiolasta ei sijoiteta perheeseen mikäli vaimo on raskaana. Uuden adoptioprosessin käynnistämistä on odotettava, kunnes syntyvä lapsi on täyttänyt vuoden. Mikäli raskaus alkaa adoptioprosessin aikana, täytyy prosessi keskeyttää. Pitkälle edenneen adoptioprosessin keskeyttäminen on erittäin vaikeaa esimerkiksi silloin, kun lapsi on jo nimetty ja hänen odotetaan pääsevän lähitulevaisuudessa kotiin. Tämän vuoksi adoptiota hakevilta edellytetään, että he käyttävät ehkäisyä viimeistään siinä vaiheessa kun hakemus lähetetään ulkomaille, vaikka se voi tuntua aivan järjettömältä. Samasta syystä edellytetään myös, että lapsettomuushoidot on tähän mennessä lopetettu.

Meillä oli tavallaan samantyyppinen tilanne. Eli hoidoissa oltiin oltu parisen vuotta ja siinä sivussa koko ajan mietitty adoptiotakin. Ilmoittauduimme jonoon ja teimme samalla viimeisiksi itse päättämämme hoidot. Jonot olivat tuolloin noin puolivuotta neuvontaan pääsyyn. Kun neuvonta sitten vihdoin alkoi, olimme vielä ns. kahden vaiheilla. Emme sossulle kertoneet keskeneräisistä hoidoista, mutta siitä kylläkin, että emme lapsettomuuden surua olleet osanneet kokonaan käydä läpi (emme siis vieläkään, vaikka paperit on jo puoli vuotta ollut ulkomailla) . Sossumme oli todella ymmärtäväinen ja totesikin, ettei lapsettomuuden suru välttämättä koskaan ole ohi. Ja että neuvonnan aikana nimenomaan pohditaan myös sitä onko adoptio meille sopiva vaihtoehto. Eli ei niin, että itsestään selvästi sitä kaikki sitten loppujen lopuksi edes haluaisi adoptoida. Neuvonta on siis myös sitä varten, että asiaa voi pohtia ja siitä keskustella. Sossujen taidoissa ja empatiassa on tietty huomattaviakin eroja ja tuskin kaikki neuvontaa noin näkee, mutta meille sopi tämän tyyppinen ajattelutapa.

Lisäksi sitten neuvonnan loppupuolella eräs läheinen oli taas raskaana ja minä sitten neuvonnassa jopa itkinkin tätä asiaa ja kerroin, että surettaa niin sairaasti ja että mua välillä epäilyttää tämä adoptio. Päätimme silloin, että teemme päätöksemme ja ilmoitamme sitten sossulle kun olemme päätöksemme tehneet. Pohtimiessa meni parisen kuukautta. Vaihtoehtoina oli IVF jota ei oltu meille vielä tehty ja adoptio. Juttelimme sukulaistemme kanssa ja lopulta sitten päädyimme adoptioon ja pidimme pienet juhlat. Se oli helpottava päätös. En tiedä olisinko ilman neuvontaa asiaa osannut edes päättää.

Joka tapauksessa lapsettomuussurua kannan vieläkin mukanani, mutta iloitsen adoptiosta sydämeni pohjasta. En ole vielä tähän päivään mennessä ymmärtänyt miten jotkut surut elämästä surraan kokonaan pois. Siis mistään asiasta. Tietenkin sitä vahvistuu ja elämä tuo uusia asioita, surujen väistyessä taka alalle saaden pienemmät mittasuhteet, mutta jonain päivänä ne voi olla taas hetkellisesti niin läsnä kun olla ja voi.

T. rakkaudella adoptiolastaan odottava

Kiitos erityisesti sinulle Liinalane. Toivoin juuri saavani kuulla miten käytännössä ihmiset ovat menetelleet omassa tilanteessaan. Adoptiontarjoajien suositukset eivät välttämättä kerro kuitenkaan koko totuutta.



Itse en myöskään ymmärrä miten lapsettomuuden surun olisi voinut jo täysin käsitellä. Se on kuitenkin monelle elämän isoin kriisi, joka tavalla tai toisella seuraa mukana läpi elämän.



Olisi kiva kuulla enemmänkin tarinoita. Onko olemassa jotain muuta palstaa, jossa adoptiovanhemmat / suunnittelevat keskustelevat? Tämä palsta ei vaikuta niin kovin aktiiviselta.



Paljon onnea teille kaikille odotukseenne!

MrsB:

Olen kuullut, että joitain pareja on velvoitettu käyttämään ehkäisyä adoptioprosessin aikana.

miten he tuollaisen valvovat? Lähettävätko tädin kotiinne tarkistamaan että joka aamu rouva ottaa ja nielaisee sen pillerin?

Entäs jos jonkun valinta on kortsu?

palvelunantajat edellyttävät, että biologista lasta ei enää yritetä ja mun mielestä ainakin Interpedialla piti jopa allekirjoittaa sitoumus ehkäisystä. Tai voin muistaa tuon yksityiskohdan väärin.



Pointti siinä on se, että jos ne paperit on jo kohdemaassa ja pari alkaakin odottaa biolasta, siellä kohdemaassa joku heille jo kaavailtu lapsi voi menettää sen tilaisuutensa ja joutua uudelleen lastenkodissaan odottelemaan tai hänen kohdalleen tulee siitä siis haittaa. Tämä yksittäiseen lapseen kohdistuva kärsimys ja sen välttäminen siinä on takana. Samaten se, että jos niitä papereita kauheasti tällaisista syistä peruutellaan, se ei tee palvelunantajan eikä Suomen maineelle kauhean hyvää ko. kohdemaassa ja saattaa vaikeuttaa adoptointia sieltä.



Eli ei mitään kepoisia perusteita!

mun mielestä hedelmöityshoidot on käytävä loppuun ennen adoptioprosessiin lähtemistä. Jos käyt neuvonnan aikana hoidoissa, silloinhan et ole hyväksynyt asiaa. Miten edes kukaan jaksaisi yhtä aikaa käydä kahdessa vaativassa " projektissa" .



Sitten tuosta ehkäisystä. Meidän sos.työntekijä ei ole sanallakaan maininnut että ehkäisyä olisi käytettävä.

Ja kiitos vastauksista.

En tietysti olettanutkaan, että samaan aikaan kävisi jatkuvasti hoidoissa ja odottaisi adoptiolasta. Ja varmasti kukaan, joka on jo loppupuolella adoptiolapsen odotuksessa ei halua riskeerata tätä onneaan millään.

Jotenkin kaipasin vain ajatuksia siitä milloin ja minkälaisissa tunnelmissa te olette siirtyneet hedelmöityshoidoista adoptioon. Olen myös ymmärtänyt, että jonot neuvontaan ovat jo ainakin vuoden mittaiset (Helsingissä), joten siksi jo pikkuhiljaa alkaisimme harkita siihen jonoon asettumista.

Minä en todellakaan ole ketään neuvomaan, mutta sanonpa nyt kuitenkin.

Mielestäni jokaisella on oma tiensä ja ensisijassa kuuntelisin omaa sydäntäni. Vaikka me aloitimmekin prosessin hieman hoitojen kanssa päällekäin, en muuta olisi osannut tehdäkään. Tämä prosessi on todella pitkä ja ollaan ehditty ehkäisyäkin käyttää jo yli vuoden verran ja odotusta on edessä vielä melkein vuosi. Kyllä neuvonnassa käydään sitten niitä motiiveja ym läpi sen verran syvällisestikin, että ihan kevyin perustein ei sitäkään voi ihan noin vain ns. suorittaa.

Tuttavapiirissä on myös tapaus, jossa prosessi keskeytettiin sos. tädin toimesta, sillä pariskunnan motiivit ja ahdistus on ollut sitä luokkaa, ettei täti voinut puoltaa adoptiota ennen kuin omat ongelmat on ratkennut ja tilanne rauhoittunut.

Mielestäni on ihan turhaa arvostella toisten prosessia lapsettomuuden käsittelyssä tai adoptioon asennoitumisessa. Mulle henkilökohtaisesti on ihan sama onko jonkun mielestä mahdotonta ajatella näitä kahta yhtenä prosessina kohti perhettä. Meidän tie on ollut meidännäköinen ja jollain toisella on toisenlainen. En näe siinä mitään erikoista. Meille päätöksenteko oli isoin asia. Sitoutumisessa meillä ei ole vaikeuksia ollut. Ja kun sitten prosessoimme aikamme vaihtoehtoja, tuntuu päätös lopulta todella oikealta. Tsemiä päätökseenne Mrs B ja luottakaa siihen, että miten teettekin, niin lopulta asiat menee niinkuin oli tarkoitus!

Meidän ratkaisumme taitaa olla hieman erilainen kuin joidenkin muiden eli yritimme aikamme lasta, mutta kun sitä ei alkanut kuulua, emme päättyneet hedelmöityshoitoihin ja sitä kautta adoptioon, vaan hyppäsimme suoraan adoptioon. Meistä se tuntui ja tuntuu edelleen loistavalta ratkaisulta! En olisi ikimaailmassa jaksanut hoitoja, kuulostavat sen verran rankalta.

En silti ajattele, että ne jotka ovat tulleet adoptioporukkaan hoitojen jälkeen, olisivat " turhaan" käyneet tuloksettomissa hoidoissa. Se oli varmasti heille oikea ratkaisu, sillä jokaisen on käytävä loppuun oma tiensä. Ihminen ei ole valmis seuraavaan askeleeseen, jos edellinenkin on vielä ottamatta.

Ehkäisyn aloitimme heti adoptioneuvonnan alettua, koska halusimme keskittää kaikki ajatuksemme juuri siihen lapseen, jonka matka maailmalta meidän lapseksemme alkoi sillä hetkellä...

kyllä sen surun voi aika pitkälle käsitellä. Tällä hetkellä se on mulla esim. sellainen, että ymmärrän toista lapsetonta, hänen suruaan, mutten koe enää itse sitä. Se on mun menneisyyttä, vähän kuin menetetyt läheiset. Muistan heitä, mutten sure enää aktiivisesti.

Meillä on nyt lapsi, elokuussa adoptoitu, mutta en surrut biolapsettomuutta enää pitkään aikaan ennen lapsitietoakaan. Odotin vaan välillä kärsimättömästi, että SE puhelu tulisi.

Nyt tuntuu, että juuri näin piti käydä, tämä on juuri se meidän perheeseen sopiva pieni tomera neiti. Olisinko noin ihanaa saanut biomenetelmällä edes aikaan?

Kumminkin surin sitä ihan tosi raskaasti aikoinaan, olin kateellinen, epätoivoinen, suorastaan masentunut (vaikken sitä silloin tajunnutkaan vaan vasta jälkeenpäin) ym. kaikkea mitä lapsettomuudesta kärsivä voi olla.

MrsB:

Itse en myöskään ymmärrä miten lapsettomuuden surun olisi voinut jo täysin käsitellä. Se on kuitenkin monelle elämän isoin kriisi, joka tavalla tai toisella seuraa mukana läpi elämän.