Suuren surun kohdanneet, kuinka toivoisitte että ystävät lähestyy?

Elän parhaillaan suurta surua. Minulle on riittänyt kysymys " Miten voit?" tai " Haluatko puhua?" tai " Voinko auttaa?" . Se helpottaa, että ystävät ottavat yhteyttä minuun, itse en jaksa tehdä aloitetta vaikka kaipaankin seuraa.



Puhuminen helpottaa. Ei tarvitse väkisin puhua muusta, eikä kannata sanoa " tiedän miltä sinusta tuntuu" , jos et ole itse kokenut samanlaista tilannetta. Eräs ystäväni sanoi myös, että " muista että saat soittaa koska vaan, vaikka keskellä yötä" . Se tieto tuntui hyvältä.

mutta itse omassa surussani olisin kaivannut ystävien yhteydenottoja - mutta eivät uskaltaneet. Soitin sitten itse parille lähimmälle ystävälleni ja keskustelin olostani ja tuntemuksista heidän kanssaan. Se on minulla ainoa tapa selvitä, että saan puhua siitä jonkun muun kanssa.



Ystävämme aviomies kuoli tapaturmaisesti ja heti kun sain kuulla siitä, soitin hänelle ja kysyin, miten voit/tarvitsetko apua? Tärkeintä on melkein se, että varmistaa tarvitseeko ystävä apua, tapahtuneen asian setvimisen voi jättää myöhemmäksi, mikäli ystäväsi haluaa puhuaa nimenomaan tapahtuneesta. Eli itse menimme puhelun jälkeen käymään ystävämme luona ja veimme mennessämme tuoreen kinkkupiirakan. Hän söikin piirakkaa melkoisesti, koska sanoi, että on viime päivinä unohtanut syömisen. Suosittelisinkin, että tarjoisit apua kodin ja lasten hoidossa, jotta ystäväsi saisi rauhassa puida tapahtunutta. Emme tieneet ystävämme aviomiehen kuolemasta muuta kuin että oli onnettomuus, mutta emme kyselleet siitä mitään. Kun olimme jonkin aikaa istuneet ja jutelleet ystävämme voinnista, alkoi hän itse kertoa tapahtumista. Eli kannattaa olla aluksi aivan vaan kuuntelijan roolissa.



Anteeksi sekava viestini, mutta toivottavasti ymmärsitte asian ytimen.



Papu70

Meiltä kuoli esikoinen muutama vuosi sitten pian syntymänsä jälkeen.



Ensimmäiset päivät ja viikot olivat kauheita, en pystynyt kohtaamaan kuin oman äitini ja hänen perheensä. Ystäville ilmoitin tekstiviestillä tapahtuneesta. Edes isälleni en pystynyt puhumaan. Tekstiviestejä tuli sitten satelemalla takaisin ja mieleeni jäi hyvän ystävän viesti, jossa sanottiin " kuljen vierelläsi surussa" , ja se tuntui todella hyvältä vaikken pystynytkään juttelemaan asiasta vielä muuten hänen kanssaan. Tiesin, että hän oli tukenani.



Silloin en vastannut muutenkaan ihmisten puheluihin, koin epäonnistuneeni ja tuottaneeni muille pettymyksen kun lapseni kuoli (kuulostaa varmaan hölmöltä, sillä tiesin kyllä ettei se ollut minun vikani). Minulla ei nyt ollutkaan niitä pitkään odotettuja iloisia uutisia!



Kun tuo pahin shokkivaihe meni ohi ja olin pystynyt asiaa mieheni ja äitini kanssa käymään läpi, niin lopulta pystyin kohtaamaan myös hyviä ystäviäni ja he olivat todella ihania! Omien tuntojen ja lapsen menetyksen läpikäyminen oli tärkeää, siitä jauhoin ummet ja lammet. Tuntui mukavalta kuulla toistenkin kuulumisia, mutta lyhyesti.



Anoppi teki minulle ja miehelleni ruokaa, sillä sellaisten asioiden miettiminen tuntui itsestä tyhjänpäiväiseltä. Laihduinkin valtavasti, kun en pystynyt syömään enkä juomaan. Ihan tuollainen arkinen apu, mitä muutkin kirjoittivat eli ruoan tekeminen, kaupassa käynti ovat paras apu, niin ja kuunteleminen, jos vaan ihminen haluaa jutella menetyksestään.



Kaikki ihmiset ovat niin erilaisia ja jokainen suree tavallaan. Mieheni ei puhunut asiasta kuin pääasiassa minun kanssa ja molemmat olemme pahimman yli selvinneet. Toivottavasti sekavasta kirjoituksestani oli jotain apua. Toivon ystävällesi parasta ja voimia surun kanssa.

Suuressa surussa ei jaksa pitää yhteyttä! Sitä paitsi kaikki käytännön järjestelyt kaatuvat päälle.



Itselläni oli ennen hautajaisia joka yö joku ystävä kotona (olen leski). Välillä mut kutsuttiin /" roudattiin" ulos kahville. Parempi olla vaikka hiljaa kuin vääntää juttua viimeisestä muodista tms tyhjänpäiväisyydestä (siltä ne tuntuu, vaikka muuten huulipunan merkki tai ripsariharja olisikin tärkeä).



Voi hyvin kysellä miltä tuntuu tai mitä kuuluu. Jos vastaus on niukka, ei kannata tungetella. Aiheestahan voi puhua yleiselläkin tasolla, ettei surevan tarvitse itseään ja syvimpiä tuntojaan alkaa puhua, jollei halua.



Hyvät ystävät ovat kullanarvoisia! Tukea voi pelkästään olemalla läsnä. Tarjoudu esim hautajaisiin avuksi. Mulle kaikki sanoivat, että jos vain voivat tehdä jotain, soita. Totta, on varmaan vaikeaa asettua surevan asemaan ja kuvitella, mitä hän haluaisi. Kuitenkin voi ehdottaa jotain konkreettista. Esim lähtisitkö kanssani hierontaan/kasvohoitoon jne.

ja huomasin kuinka varsinkin sukulaiset yrittivät parhaansa mukaan olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ehkä he ajattelivat, että asia on helpompi niin käsitellä. Olisin kuitenkin toivonut, että joku olisi vain vaikka ottanut kädestä kiinni eikä sanonut mitään. Usein jos joku alkaa pahoittelemaan jne, tulee itselle olo että on pakko sanoa jotakin. Mutta jos vain otat kädestä kiinni, tai halaat tai vaikkapa sanot juuri niin että kuljet surussa mukana, se on todella arvokasta! Sanat eivät juuri tuo lohtua, mutta eleet sitäkin enemmän.

Usein sureva ihminen (ainakin minä) haluaa ehkä olla aivan rauhassa. Sitä ei pidä ottaa loukkauksena, tai merkkinä siitä että tuo ihminen haluaa aina murehtia yksin. Antakaa aikaa ja etäisyyttä, mutta olkaa myös valmiit antamaan lohtua ja tukea. Aitoa välittämistä on tämän päivän maailmassa niin surullisen vähän!

" Haluatko puhua siitä asiasta? Ymmärrän kyllä jos et halua."



Olimme juuri menettäneet odottamamme vauvan ja tapahtuneesta oli mennyt kuukausi. Olimme päätyneet raskauden keskeytykseen sikiön vakavan sirauden takia ja se oli ollut perheellemme hirveä shokki. Ystäväni perheeseen oli samaan aikaa juuri syntynyt ensimmäinen lapsi.



Minusta tuo kysymys oli hienovarainen ja antoi minulle mahdollisuuden puhua halutessani, eikä välillämme leijunut vaivaantunut ilmapiiri, kun kummankaan ei tarvinnut miettiä että pitäisi jutella jonnin joutavia.

Meiltä kuoli vauva viime vuonna, ja vaikka ystäviä ja sukulaisia asui ihan lähellä niin ketään ei käynyt.Ihmiset pelkää kuolemaa ja omia reaktioitaan kun huomaavat toisen olevan ihan pohjalla. Älä jätä ystävääsi missään vaiheessa. En vastannut itsekään aina puhelimeen, mutta ole koko ajan siinä lähellä. Tee selväksi ettet sä lähde mihinkään ja meet vain väliin käymään siellä. Tärkeintä ettei surevaa jätetä yksin. Meidät jätettiin ja olen katkera asiasta edelleen.

antakaa surulle tilaa myös myöhemmin. Vaikkapa kolmen vuoden päästä olisi ihmisiä, jotka jaksaisivat ikävän yllättäessä ottaa surua, itkua ja muistelua vastaan. Ilmanmuuta elämä menee eteenpäin, suru, ikävä ovat välilllä hieman kauempana, mutta varmasti rakkaan poistumisen myötä jää aukko, mitä ei mikään täytä, ja on luonnollista, että tunteet ovat välillä pinnassa. Tätä ei tahdota ymmärtää.

Mietin jo oletko minun ystäväni Hanne 72, mutta en tiedä. Jotenkin tuo aloituksesi sopii niin hyvin omaan tilanteeseeni. Meiltä kuoli rakas kolmosemme sydämenialle isänpäivänä 2006, 36 raskausviikolla. Minulla oli paljon todella ihania ystäviä mutta suuren tragedian jälkeen, tilanteet muuttuivat aikalailla. Itsellä päälimmäisenä suuri suru, tuska ja ikävä. Täysi tietämättömyys tulevasta, selviänkö minä edes. Aina olen ollut kova puhumaan, (tässäkin se on auttanut minua suuresti) mutta se shokki ja järkytys lamaannutti minut täysin.

Ensin jotkut häärivät ympärilläni kokoajan, osa juoksi karkuun kun näki, jotkut halusivat onkia kaiken mahdollisen juorutakseen niitä kylillä ja muutama oli oikeasti läsnä: kuunnellen minua ja loputonta vuodatustani, tarjoten olkapäätä johon itkeä elämänsä suurimmat kyyneleet, auttoivat arjen pyörityksessä. En koskaan voi heitä kylliksi kiittää läsnäolostaan, vaikka sanovat että ystävät ovat sitä varten.

Jos haluat lukea tarinamme, löydät sen Meidän perhe lehden kesänumerosta joka on myynnissä juuri nyt. Sivulla 102.

En oikein vastannut kysymykseesi mutta tämä vaan osui silmiini kun tuntui että minä olisin voinut olla tämä ystäväsi. ( poika syntyi 13.11.2006 ja hautajaiset oli marraskuun viimeinen päivä.)

en tiedä miten, mutta tärkeää on ottaa selvää mitä ihminen oikeasti haluaa - itse surun keskellä en kokenut tarvetta puhua asioista enkä halunnut varsinkaan kenenkään voivottelevan tilannetta ja olevan " kanssani surullinen" vaan keskustella juuri kaikesta muusta - koska yksin ollessa sai ihan riittävästi velloa surussa. Ihmiset kun ovat niin erilaisia.

Ystävältäni kuoli joitakin vuosia sitten vauva kohtuun. Paljon riippuu varmaan siitä, kuinka läheisiä ollaan, mutta itse koin helpoimmaksi mennä käymään, kunhan olin varmistanut, että se ystävälleni sopi.



Tärkeintä oli olla lähellä, käytettävissä. Aluksi auttaa ihan käytännön jutuissa, houkutella syömään, käydä kaupassa jne. Soittaa ja kysyä, miltä tänään tuntuu. Jos ei kehtaa " tuppautua" , voi lähettää vaikka kukkia.



Kyllähän ne ensimmäiset tapaamiset olivat itkun täyttämiä. Vähän myöhemmin päätimme, että itketään itkut ensin ja tehdään sitten jotain muuta. On turha kuvitella, että pystyisi ymmärtämään kaveria, jos ei ole itse vastaavaa kokenut, mutta voi kuitenkin yrittää kannatella toista. Suru ei lopu koskaan, mutta se laimenee niin, että sen kanssa pystyy vähitellen elämään, vaikka elämä ei koskaan olisikaan entisenlaista.

Meiltä kuoli 2v sitten kaksi lasta, kaksostytöt pian syntymän jälkeen.



Ihan kamalinta oli se, että monet ystävät eivät ottaneet mitään yhteyttä. Juuri silloin kun me olisimme eniten elämässämme tukea kaivanneet, huomasimme suuren osan ystävistä kaikonneen. Kai se oli heillekin hankala tilanne, mutta uskallan väittää, että ei me omassa tilanteessamme helpommalla päästy.



Eli eniten kaipasin sitä, että ystävät soittivat/tulivat käymään. Minulla oli valtava tarve puhua, ei siinä alkuun varmaan kukaan saanut omasta arkirumbastaan sanaa sanottua tai jos sai, niin mitään siitä ei jäänyt mieleeni. Keskittymiskyky oli meillä miehen kanssa molemmilla tosi huono, ei toisten juttuja jaksanut kauheasti kuunnella eikä ne pysyneet mielessä pätkän vertaa vaikka olisi yrittänyt. Kun omassa päässä pyöri kuitenkin vain se sama kela lasten kuolemasta. Muistan joitain ystävien arkisia juttuja kuunnelleeni kuin usvassa. Ei ne pahalta tuntuneet, mutta ei niihin vain jaksanut keskittyä. Oli kuitenkin kiva, että nämä ystävät olivat lähellä. Ja jaksoivat kuunnella sitä minun yhtä ja samaa kelaa kerta toisensa jälkeen. Ja sekin oli kiva, että kertoilivat omasta arjestaan, vaikka en siihen jaksanut keskittyä. Siitä kuitenkin tuli olo, että olin heille yhä läheinen ystävä. Niistä pikkumarinoista kyllä kieltämättä helposti ärsyyntyi, tosin en muista sellaisia kuulleeni ystäviltäni, mutta esim leikkipuistossa yms kyllä huomasin olevani yliherkkä ¿turhalle¿ marinalle.



Kaksosemme kuolivat elokuussa ja koko sen vuoden loppu on minulla aivan hämäränpeitossa muistissani. Esimerkiksi isommat lapsemme saivat meiltä ison kasan joululahjoja, koska miehen kanssa vain unohdimme ne jo hankkineemme ja hommasimme sitten lahjat pariin kertaan (onneksi oli eri hankintareissuilla eri ideat ;-)) Siinä mielentilassa vaan mikään arkinen ei oikein luonnistu. Oli esimerkiksi lähes ylivoimaisen vaikeaa keksiä jotain ruokaa laitettavaksi, kun ei päähän pälkähtänyt yhtä ainutta ruokalajia mitä maailmassa on. Ja kun viimein jotain keksi, ei kaupassakäynti tuntunut sujuvan, siellä vain työnteli tyhmänä ostoskärryä ja ajatteli, että ruokaa pitäisi ostaa mutta jotenkin sekin vain oli vaikeaa. Eli arkea voi auttaa vaikka pyytämällä ystävän syömään, meille sellaisesta olisi ollut iso apu.



Mutta ihan eniten sitä kaipasi kuuntelevia korvia ¿ kestäviä sellaisia, sillä sama stoori piti päästä kertomaan yhä uudelleen ja asiat vatvoa joka kantilta useaan kertaan. Minulla onneksi oli muutama ystävä, joka kuunteli hyvin kärsivällisesti aina kun halusin puhua ja kuuntelevat nyt vieläkin kahden vuoden jälkeen, kun tulee tarve vielä puhua. Sitä kestävyyttä tosiaan toivoi ystäviltä myös siinä mielessä, että kun muut alkavat 3-6kk kuluttua olla sitä mieltä, että lapsen kuolemasta on jo niin pitkä aika, että ¿eiköhän ne nyt ala olla kunnossa¿, alkaa oikeasti se shokkitila helpottaa ja pahin rysähtää taas päälle. Silloin sitä koki olonsa todella orvoksi, kun suurimmalta osalta ympäristöä oli mennyt sekä mielenkiinto että empatiakyky koko tapauksen suhteen jo ohi ja itse olikin siellä syvässä kuopassa rypemässä ikäväänsä. Onneksi silloinkin oli ne muutamat ystävät, jotka yhä kysyivät, kuinka jaksamme. Se pieni kysymys oli iso asia, siitä tuli heti olo, että meistä ja kuolleista lapsistamme välitetään yhä.



Eli minusta parhaiten voit auttaa kuuntelemalla sitkeästi ja puhumalla. Uskalla kysyä ystävältäsi, minusta tuntuu yhä hyvältä, jos joku kysyy jotain kuolleista lapsistamme, muistaa siis heidät, ihan vaikka sivulauseessa. Ystäväsi varmaan sanoo, jos puhuminen ei hänelle teekään hyvää. Tai voit vaikka kysyä häneltä, jos olet epävarma, että tuntuuko aiheesta puhuminen hyvältä vai ei ja toimia sen mukaan. Minulta muutama kysyi ja minusta se on maailman luonnollisin kysymys siinä tilanteessa, ei lapsen kuolema ole tavallinen juttu onneksi kai kenellekään eikä silloin kuulukaan tietää tasan tarkkaan kuinka olisi parasta toimia.

... eikä lähipiiri osannut lähestyä oikein. Suruuni ei reagoitu. Ehkä vähäteltiin- tai ainakin tulkitsin asian niin.



--

Nyt minulla on uusia, aitoja ystäviä.

Niin se vaan menee...





...

Yksin siis ei ainakaan saa ketään surevaa jättää.



Voi vaikka kysyä-

-" Mitä sinulle kuuluu?" ,

- " Tarvitsetko apua?"

- Miten voin auttaa"



Ja aidosti, ei van " kansalaisvelvollisuuden tekemisen tuntuisesti" - että " tulipahan kysyttyä, niin voi lähteä (omiin askareisiin)" ...



--

Monelle riittää ihan vain läsnäolo. Kuiolleen omainen tarvitsee yleensä juoksevien asioiden hoitamista, ruuan ostamista jne.