Muut eivät voi matkustaa koska on rahanpuutetta, minä en voi matkustaa koska on seuranpuutetta

Sama. Ensimmäinen syy on, etten uskalla matkustaa ulkomaille yksin. Olen hermoheikko jännittäjä, nuorempana ihan paniikkihäiriöstäkin kärsinyt. Kestän nykyään esim. työelämään liittyvät tilanteet enkä juokse karkuun jos naapuri tulee roskakatokselle samaan aikaan, mutta selviytyminen yksin jollain lentokentillä ja vieraiden maiden julkisen liikenteen kulkuvälineillä yms. olisi kyllä äärimmäisen suuri riski, että ns. romahdan, eli päädyn vaan itkemään kuin avuton vauva enkä osaa selviytyä. Näin on itse asiassa kerran käynyt. Urani alkupuolella olin työpaikassa, jossa työhön kuului ajoittain työmatkoja. Yleensä mukana oli työkaveri, mutta kerran ei ollut. Siellä sitten panikoiduin suurkaupungissa ja ystävällinen ohikuilkija joutui auttamaan minut, hän vei minut autollaan poliisiasemalla, kun ei tiennyt mitä oikein tehdä kun en paniikiltani pystynyt edes kertomaan mikä on hätänä, vain itkemään huutoitkua. Pääsin sitten poliisikyydillä takaisin hotellille. Se oli viimeinen työmatka minkä tein. En voi vaan luottaa omaan mieleeni.

Toinen syy on se, että luulen että minulle yksin matkustelu olisi myös hyvin tylsää. Olen yksin kaikki muutkin ajat, mulla ei ole puolisoa, kavereita, ystäviä. Kotona se nyt vielä menee kun on tietokonepelit ja suoratoistopalvelut ja voi vaikka kaljaa ostaa jos on liian tylsä tunne. Mutta mitä ihmettä tekisin jossain hotellihuoneessa ulkomailla yksin? Olisin taatusti äärimmäisen surullinen ja yksinäinen. Ryyppäämiseksi taitaisi mennä.

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäinen syy on, etten uskalla matkustaa ulkomaille yksin. Olen hermoheikko jännittäjä, nuorempana ihan paniikkihäiriöstäkin kärsinyt. Kestän nykyään esim. työelämään liittyvät tilanteet enkä juokse karkuun jos naapuri tulee roskakatokselle samaan aikaan, mutta selviytyminen yksin jollain lentokentillä ja vieraiden maiden julkisen liikenteen kulkuvälineillä yms. olisi kyllä äärimmäisen suuri riski, että ns. romahdan, eli päädyn vaan itkemään kuin avuton vauva enkä osaa selviytyä. Näin on itse asiassa kerran käynyt. Urani alkupuolella olin työpaikassa, jossa työhön kuului ajoittain työmatkoja. Yleensä mukana oli työkaveri, mutta kerran ei ollut. Siellä sitten panikoiduin suurkaupungissa ja ystävällinen ohikuilkija joutui auttamaan minut, hän vei minut autollaan poliisiasemalla, kun ei tiennyt mitä oikein tehdä kun en paniikiltani pystynyt edes kertomaan mikä on hätänä, vain itkemään huutoitkua. Pääsin sitten poliisikyydillä takaisin hotellille. Se oli viimeinen työmatka minkä tein. En voi vaan luottaa omaan mieleeni.

Toinen syy on se, että luulen että minulle yksin matkustelu olisi myös hyvin tylsää. Olen yksin kaikki muutkin ajat, mulla ei ole puolisoa, kavereita, ystäviä. Kotona se nyt vielä menee kun on tietokonepelit ja suoratoistopalvelut ja voi vaikka kaljaa ostaa jos on liian tylsä tunne. Mutta mitä ihmettä tekisin jossain hotellihuoneessa ulkomailla yksin? Olisin taatusti äärimmäisen surullinen ja yksinäinen. Ryyppäämiseksi taitaisi mennä.

Kuka haluaisi tuollaisen hermokimpun omaishoitajaksi ulkomaille? Herranjumala, tuohan olisi pahempi kuin neljävuotiaat adhd-kaksoset. Kyllä sun on parempi pysyä kotona, ja etsiä hyvää terapeuttia.

Eikö kannattaisi hankkia onnistumisen kokemuksia pienimuotoisesti ja kuntouttaa siten itseään pois peloista? Esim. bussimatka kaupungin toiselle laidalle (jos asuu kaupungissa) ja tavoitteena ihan vaan vaikka kahvillakäynti huoltiksella. Tai bussilla/junalla lähimpään toiseen kaupunkiin ja takaisin kotiin samana päivänä. Pikku hiljaa tavoiteita lisäten.

Jos itselläni on pelkoja tai rajoitteita, niin pyrin pääsemään niistä jollakin aikataululla eroon.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on molempia, mutta pahempana koen seuran (kumppanin) puutteen.

M

Jos olet nätti, niin lähden mielelläni.

Pidän Euroopan kaupunkilomista, suosikkini on Lontoo.

N 57

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu. Lähtisin patikoimaan Camino Francesin ja saisin samalla syntini anteeksi jos olisi kaveri. Rahaa on.

Lähtisin erittäin mielelläni kyseiselle matkalle, jos minulla olisi rahaa. 

t. onneksi synnitön ;)

Niin voi sitä kaveria tarvita matkalle myös sen vuoksi ettei kielitaito riitä. Ja on ihmisiä jotka ovat arkoja liikkumaan yksin syystä tai toisesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäinen syy on, etten uskalla matkustaa ulkomaille yksin. Olen hermoheikko jännittäjä, nuorempana ihan paniikkihäiriöstäkin kärsinyt. Kestän nykyään esim. työelämään liittyvät tilanteet enkä juokse karkuun jos naapuri tulee roskakatokselle samaan aikaan, mutta selviytyminen yksin jollain lentokentillä ja vieraiden maiden julkisen liikenteen kulkuvälineillä yms. olisi kyllä äärimmäisen suuri riski, että ns. romahdan, eli päädyn vaan itkemään kuin avuton vauva enkä osaa selviytyä. Näin on itse asiassa kerran käynyt. Urani alkupuolella olin työpaikassa, jossa työhön kuului ajoittain työmatkoja. Yleensä mukana oli työkaveri, mutta kerran ei ollut. Siellä sitten panikoiduin suurkaupungissa ja ystävällinen ohikuilkija joutui auttamaan minut, hän vei minut autollaan poliisiasemalla, kun ei tiennyt mitä oikein tehdä kun en paniikiltani pystynyt edes kertomaan mikä on hätänä, vain itkemään huutoitkua. Pääsin sitten poliisikyydillä takaisin hotellille. Se oli viimeinen työmatka minkä tein. En voi vaan luottaa omaan mieleeni.

Toinen syy on se, että luulen että minulle yksin matkustelu olisi myös hyvin tylsää. Olen yksin kaikki muutkin ajat, mulla ei ole puolisoa, kavereita, ystäviä. Kotona se nyt vielä menee kun on tietokonepelit ja suoratoistopalvelut ja voi vaikka kaljaa ostaa jos on liian tylsä tunne. Mutta mitä ihmettä tekisin jossain hotellihuoneessa ulkomailla yksin? Olisin taatusti äärimmäisen surullinen ja yksinäinen. Ryyppäämiseksi taitaisi mennä.

Kuka haluaisi tuollaisen hermokimpun omaishoitajaksi ulkomaille? Herranjumala, tuohan olisi pahempi kuin neljävuotiaat adhd-kaksoset. Kyllä sun on parempi pysyä kotona, ja etsiä hyvää terapeuttia.

Ei se sinunkaan terapeuttisi kovin hyvältä vaikuta.

Tiesitkö, että ihminen, joka panikoituu yksin, ei välttämättä panikoidu seurassa. Juuri siksi hän tarvitsee sen seuran.

Vierailija kirjoitti:

Eikö kannattaisi hankkia onnistumisen kokemuksia pienimuotoisesti ja kuntouttaa siten itseään pois peloista? Esim. bussimatka kaupungin toiselle laidalle (jos asuu kaupungissa) ja tavoitteena ihan vaan vaikka kahvillakäynti huoltiksella. Tai bussilla/junalla lähimpään toiseen kaupunkiin ja takaisin kotiin samana päivänä. Pikku hiljaa tavoiteita lisäten.

Jos itselläni on pelkoja tai rajoitteita, niin pyrin pääsemään niistä jollakin aikataululla eroon.

Se, että joku kuntouttaa itsensä siihen, että pystyy tekemään jotain, ei vielä ole sama kuin että se olisi nautinnollista. Matkailun on kuitenkin tarkoitus olla nautinto eikä jotain mistä pystyy suoriutumaan. Joku tykkää sooloseksistäkin enemmän kuin pariseksistä. Joku taas kaipaa hommaan jopa ryhmää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö kannattaisi hankkia onnistumisen kokemuksia pienimuotoisesti ja kuntouttaa siten itseään pois peloista? Esim. bussimatka kaupungin toiselle laidalle (jos asuu kaupungissa) ja tavoitteena ihan vaan vaikka kahvillakäynti huoltiksella. Tai bussilla/junalla lähimpään toiseen kaupunkiin ja takaisin kotiin samana päivänä. Pikku hiljaa tavoiteita lisäten.

Jos itselläni on pelkoja tai rajoitteita, niin pyrin pääsemään niistä jollakin aikataululla eroon.

Se, että joku kuntouttaa itsensä siihen, että pystyy tekemään jotain, ei vielä ole sama kuin että se olisi nautinnollista. Matkailun on kuitenkin tarkoitus olla nautinto eikä jotain mistä pystyy suoriutumaan. Joku tykkää sooloseksistäkin enemmän kuin pariseksistä. Joku taas kaipaa hommaan jopa ryhmää.

Ei niin. Se onkin vasta ensimmäinen askel.

Matkustelisin mielihyvin, mutta taloustilanne estää reissaamisen.