Sosiaalisten tilanteiden pelko, opiskelu ja työelämä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sosionomiksi pystyi jossain vaiheessa opiskelemaan verkossa myös. Miten olisi avoin yo tai amk? Siellä opintoja omaan tahtiin.

En haluaisi enää kokonaan opiskella etänä, vaan koittaa opiskella ihan normaalisti ihmisten parissa. En vain tiedä miten se onnistuu.

T.Ap

Jätä ylianalysointi ja kokeile. Muuta tapaa ei ole olemassa.

- eri

Vierailija kirjoitti:

Olet varmaan kahlannut mielenterveystalo.fi itsehoito-oppaat läpi kerran syöt lääkkeitä.

Ainoa tapa edetä on kohdata pelko. Harjoittele tilannetta mielessäsi ja pohdi mikä voi olla pahinta mitä tilanteessa voi tapahtua. Lähteekö henki? Pohdi myös sitä minkä verran sinä keskistyt toisiin ihmisiin. Kiinnitätkö huomiota kaikkiin kadulla kulkeviin ihmisiin siten kuin kuvittelet heidän keskittyvän sinuun? Siitä se lähtee. Onnea ja menestystä pelkotilojen voittamiseen.

Nää neuvot on varmaan teoriassa ihan päteviä, mutta ei ainakaan mulla auta käytännössä. En tietenkään pelkää että sosiaalinen tilanne tappaisi minut, enkä ajattele että ihmiset kyttäisivät minua silmä kovana. Ei noiden asioiden tiedostaminen kuitenkaan auta mitään. T. eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet varmaan kahlannut mielenterveystalo.fi itsehoito-oppaat läpi kerran syöt lääkkeitä.

Ainoa tapa edetä on kohdata pelko. Harjoittele tilannetta mielessäsi ja pohdi mikä voi olla pahinta mitä tilanteessa voi tapahtua. Lähteekö henki? Pohdi myös sitä minkä verran sinä keskistyt toisiin ihmisiin. Kiinnitätkö huomiota kaikkiin kadulla kulkeviin ihmisiin siten kuin kuvittelet heidän keskittyvän sinuun? Siitä se lähtee. Onnea ja menestystä pelkotilojen voittamiseen.

Nää neuvot on varmaan teoriassa ihan päteviä, mutta ei ainakaan mulla auta käytännössä. En tietenkään pelkää että sosiaalinen tilanne tappaisi minut, enkä ajattele että ihmiset kyttäisivät minua silmä kovana. Ei noiden asioiden tiedostaminen kuitenkaan auta mitään. T. eri

Osalla auttaa, osalla ei. Kyse on samasta ongelmasta mikä liittyy mielenterveysongelmiin ylipäätään: sinun pitäisi nähdä itsesi objektipositiosta, ei pääsi sisäisestä maailmasta. Ainoa tapa murtaa tämä ongelma on voittaa pelot ja kokeilla. Näiden avulla minäpystyvyys todennäköisesti paranee, sillä onnistunut kokeilu johtaa uusien haasteiden yrittämiseen ja ei etukäteen pelkää asioita.

Mikäli minäpystyvyys ei aukea, tässä hyvä koonti https://www.jyu.fi/edupsy/fi/tutkimus/hankkeet-projects/matematiikan-ma…

Minä sain aikoinaan ohjeen siedättää pienin askelin. Esim. menin puistoon istuskelemaan, ja kaupungille kävelylle ja jäätelölle jne. Ei se kyllä auttanut, mutta ei pahentanutkaan. Lääkkeet helpottavat siedättymään. Ystävät ovat hyväksi myös, ihan vaikka puhelimessa jutellen. Joka päivä ulos asunnosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sosionomiksi pystyi jossain vaiheessa opiskelemaan verkossa myös. Miten olisi avoin yo tai amk? Siellä opintoja omaan tahtiin.

En haluaisi enää kokonaan opiskella etänä, vaan koittaa opiskella ihan normaalisti ihmisten parissa. En vain tiedä miten se onnistuu.

T.Ap

Minkä ikäinen olet? Nuoriso- tai aikuissosiaalityön kautta voisit saada oman tukihenkilön, jonka kanssa aluksi treenata pahasti ruostuneita sos.taitoja. Pienin askelin eteenpäin niin huomaat, ettei kaikkea ole vielä menetetty vaan paluu ihmisten ilmoille on mahdollista. Ilmaiset itseäsi kirjallisesti niin hyvin ja tiedostavasti että sinulla on hyvät mahkut korkeakouluopiskelijaksi. Älä heitä lukiokoulutusta hukkaan jättäytymällä kotiin, koska suurimmat esteet ovat todellakin ihan sinun omassa ajatusmaailmassa. Siellä yliopistolla pyöriessä olet "vain" yksi tyyppi satojen muiden joukossa, et mikään silmätikku tai vastaava. Kunhan et ala pyöriä ympyrää ja huutaa kurkku suorana siis ;D 

Ihminen voi olla vähän eksyksissä, epävarma, ei niin hyväitsetuntoinen jne. vaikkei olisi mitään varsinaista syytä eli kiusaamistaustaa tmv. Korkeakouluopiskelijana on ihan sallittua olla vielä itseään hakeva nuori tai nuorehko henkilö. Korona.-ajan myötä on mt-ongelmat suorastaan räjähtäneet käsiin opiskelijoiden keskuudessa ja mt-palveluihin on pitkät jonot. Et olisi mikään poikkeus omine ongelminesi vaan pikemminkin valtavirtaa tänä päivänä. 

Oletko ikinä tuumaillut asiaa tästä vaihtoehtoisesta näkökulmasta. 

Samat diagnoosit kuin ap:lla. Sain opiskeltua ammatin vasta 27-vuotiaana, jonka jälkeen (ansiosta, sillä sain työharjoittelupaikan kautta lopulta vakiduunin) pääsin vasta kunnolla työelämään kiinni, sitä ennen tein vain lyhyitä määräaikaisuuksia eri aloilla, joista jokainen ahdisti ja onni oli juuri määräaikaisuus, koska olisi muuten lopettamisen takia monet karenssit päällä. Määräaikainen kun päättyy niin se päättyy, ja se oli mun onni.

Löysin sattuma kautta alan, jossa saa olla hiljaa eikä tarvitse ottaa lähikontaktia ihmisiin. Se kolahti ihan kymppinolla! Päätin sitten, että tähän panostan ja hain alan kouluun.

Opiskelu oli tosi vaikeaa myöhemmälläkin iällä juuri pelon ja ahdistuksen takia. Näytöissä en meinannut kestää edes pystyssä, eikä lainkaan auttanut opettajan vttumaine asenne ettei musta oo mihinkään, mutta olin aikuisopiskelijoiden keskellä ja luokassa oli vähän väkeä (10), joten paniikki ei ollut ihan niin paha, joten varmaan siksi sain koulun läpi ja itseasiassa hyvät arvosanat. Sitä ennen olin lopettanut usean koulun jo viikon kahden jälkeen, koska ei vaan pystynyt.

Opintoihin kuuluvalla työharjoittelupaikalla kai pienen työporukan ja supermielenkiintoisen alan vuoksi pelkoni ja ahdistukseni lopulta hölläsi sille tasolle jo hyvin pian, kai se tuntu iturvalliselle. Ja kai pomo näki mun potentiaalin, koska otti mut tavallaan siipiensä suojaan ja todella panosti alan opettamiseen. mun ei tarvinnut olla se puhemies, mikä rentoutti entisestään. Valmistuttuani sain sieltä vakityön, jossa edelleen olen 7v. myöhemmin ja nykyisin jopa tiimiesimies, vaikka en olisi koskaan uskonut :) Välillä iskee edelleen tosi pahat ahdistukset sosiaalisista tilanteista, esim. jos kahvitauko pidetään koko kööri yhtäaikaa tai on jotain tykypäiviä, mutta mulla on onneksi liikkuva työ ja voin juoda kahvit missä haluan ja olen saanut jättäytyä tykypäivistä pois, koska kerroin suoraan jo alussa mistä kärsin.

Vierailija kirjoitti:

Minä sain aikoinaan ohjeen siedättää pienin askelin. Esim. menin puistoon istuskelemaan, ja kaupungille kävelylle ja jäätelölle jne. Ei se kyllä auttanut, mutta ei pahentanutkaan. Lääkkeet helpottavat siedättymään. Ystävät ovat hyväksi myös, ihan vaikka puhelimessa jutellen. Joka päivä ulos asunnosta.

Mullakin tehtiin siellä terapiassa tuollaista siedätyshoitoa. Ei auttanut mun mielestä oikein yhtään. Olen lukenut muiltakin sos.peloista kärsiviltä, että tuo altistushoito ei olisi niin hyvä mitä väitetään.

T.ap

Vierailija kirjoitti:

Minulla on myös sos. tilanteiden pelkoä, jännitystä, ahdistusta, paniikkihäiriöitä, ujoutta ja arkuutta.

Olen palkanlaskija. Koulutusta minulla ei ole alalle, mutta ne on vain turhia hienouksia.

Valtaosan työajasta istun ja selailen nettiä, kun laitoin Excelin tekemään 99 prosenttia työstä automaattisesti.

Elän alle 10'000 asukkaan kirkonkylällä. Naisilla on ihme vimma muuttaa täältä kaupunkiin, niin viimeistään kolmekymppisenä käyn hakemassa naisen Tokion Tinderistä. M27

Missä tuollaista palkanlaskentaa on? Teetkö jonkun yhden firman laskennat talon sisällä? Teen itse ulkoistettua palkkahallintoa hoitaen useita firmoja, ja sekä itselläni että kaikilla kollegoillani työaika venyy joka kuukausi, vaikka automatisointi on maksimoitu. Osa työstä on suht helppoa, mutta osa monimutkaista. En missään nimessä suosittele tätä ahdistukseen taipuvaiselle. Vaihtaisin itse pois, jos olisi sopiva tilaisuus. Vaihtuvuus yleisesti on suurta, jotkut vaihtavat ihan työttömäksikin. Jotkut saikuttavat burn outin vuoksi kuukausia putkeen ja jäljelle jääneet yrittävät hiki hatussa hoitaa omien firmojensa lisäksi näidenkin firmat. Työ on stressaavaa johtuen kiinteistä aikatauluista, isosta vastuusta ja siitä, että koko ajan pitäisi olla kartalla kaikista muutoksista lainsäädännössä, kaikista eri työsehtosopimusmuutoksista ja ylipäätään eri tessien yksityiskohdista, ja kaikesta tekniikkaan liittyvästä säätämisestä ja ongelmatilanteista. Jonkinlaisia ongelmatilanteita tulee joka viikko pitkästä kokemuksesta huolimatta.  

Bruttopalkka alkaa alle kolmosella, vaikka kannetaan valtava vastuu ja joustetaan omista menoista, jotta saadaan miljoonan euron maksuerä pankkiin ja sadoille palkansaajille palkat ajoillaan ja suht oikein. Stressiä aiheuttaa myös se, että aina jotain menee välillä väärin, joko asiakkaan, tekniikan tai omien virheiden takia. Tästä ei pääse eroon. Työstä ei saa poistettua kaikkia virheitä, vaikka miten yrittäisi. Asiakkaiden kanssa joutuu kommunikoimaan, ja välillä saattaa olla asiakkaan puolelta aika negatiivisiakin yhteydenottoja. Joillekin asiakkaille joutuu aina selostamaan laskun suuruuden perusteita, vaikka ala on matalakatteinen. Matalakatteisuus tarkoittaa myös huonoa palkkatasoa ja sitä, että joudut työn lisäksi stressaamaan vielä omista raha-asioistasikin.

Lisäksi pitää kommunikoida kollegojen kanssa, tarvittaessa neuvoa heitä tai kysyä neuvoja, perehdyttää tuurauksiin jne. Itse olen lähes päivittäin jonkinlaisessa yhteydessä kollegoihini. Tosin aina ei tarvita video- tai puhelukommunikointia tai kasvokkaista kohtaamista, vaan kirjoittelu voi riittää. Mutta kyllä puhekommunikointia tarvitaan melko usein. Lisäksi joutuu välillä olemaan puhelinyhteydessä esim. Verohallintoon, pankkeihin, Kelaan, vakuutusyhtiöihin jne.

Nyt pitää rakentaa pala palalta uusi identiteetti, pois noista vanhoista ja freesimpää tilalle. Koeta hankkia myös ihmiskontakteja ettei päivän ainoat virikkeet ole vain omat pelkotilat ja niiden pyörittely luuppina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinun pitäisi ensin saada jotenkin murrettua tuo itseään ruokkiva kierre: et ole tekemisissä muiden ihmisten kanssa > pelkäät aina vain enemmän > et halua olla tekemisissä muiden kanssa. 

Kuulostaa hieman huolestuttavalta oman tulevaisuutesi kannalta, jos edes pitkällinen terapia ei ole auttanut yhtään. 

Sinä itsekin olet ihminen, pidätkö itseäsi kovin pelottavana ja ahdistavana henkilönä?? Tuskinpa. 

Kiitos itsestäänselvien asioiden kertomisesta. En pidä itseäni pelottavana tai ahdistavana henkilönä, eikä se auta, että tiedostan etteivät muutkaan ole. Uskon, että sosiaalisten tilanteiden pelkoni johtuu äärimmäisen huonosta itsetunnosta, sillä minua kiusattiin yläasteella, en tiedä miten sitä lähteä korjaamaan.

T.Ap

Joskus ne itsestäänselvimmät asiat on ne tärkeimmät. Ei saa jäädä yksin kotiin, jos ei halua että ongelma jatkuu pahenemistaan. Sinä itse sanot että et pärjäisi tai selviäisi. Se ongelma on sinun omassa päässäsi ja ratkaisu myös.

Itsetuntoa saa parannettua vain tekemällä sellaisia asioita mitä haluat tehdä ja mistä nautit. Epäonnistumiset opettavat että niistäkin selviää, vaikka kivaa ei aina olekaan. Onnistumisen kokemukset lisää itseluottamusta. Yksin kotona olet turvassa kaikelta pahalta ja ikävältä, mutta sinne turvaan sinä myös helposti tulet jäämään ja ympärillä oleva maailma muuttuu koko ajan vain pelottavammaksi ja pelottavammaksi.

Nimimerkillä vuosia yksin kotona viettänyt sos.foobikko. Iän myötä huomaa että muiden mielipiteittä ei ole oikeastaan mitään väliä ja pystyn kyllä asioihin ihan niin kuin kaikki muutkin, mutta vuosien yksinolon jälkeen harppus on todella pelottava enää otettavaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sosionomiksi pystyi jossain vaiheessa opiskelemaan verkossa myös. Miten olisi avoin yo tai amk? Siellä opintoja omaan tahtiin.

En haluaisi enää kokonaan opiskella etänä, vaan koittaa opiskella ihan normaalisti ihmisten parissa. En vain tiedä miten se onnistuu.

T.Ap

Menet vain. Jos ahdistaa, niin ahdistaa ja menet silti. Jos mokaat, niin mokaat. Jos kaikki meneekin hyvin, niin sehän on hyvä vaan.

Mulla on sosiaalisten tilanteiden ja julkisten paikkojen pelko ja ihan hyvin olen pärjäillyt työelämässä (työskentelen kiinteistöalalla sihteerinä). Sama työpaikka on ollut kohta 12 vuotta. Alkuun se toki oli vaikeaa, mutta sanoisin, että vuosien varrella olen onnistunut kasvattamaan vähän paksumman nahkan ja pärjään töissä ja asiakkaiden kanssa oikein mainiosti, vaikka vapaa-ajalla esimerkiksi kaupassa käyminen on hankalaa.

Mun sisäinen monologi oli pitkään sellainen, että hoin itselleni, että "en pärjää" "tähän en pysty" "en jaksa". Aivot ovat siitä hassut, että ne kyllä alkavat uskoa tuota ja sitten se kynnys asioiden tekemiseen vasta nouseekin. Se on vähän itseään toteuttava ennustus jos jatkuvasti hoet itsellesi, että et pysty tekemään asioita ja että asiat ovat sulle hankalia. 

Suosittelen siis tekemään asioita, kannustamaan itseä ja ylittämään omat odotukset. Kun tulee onnistumisen tunteita, niin pelkokin hälvenee, vaikka ei ehkä ikinä kokonaan poistuisikaan.

Lukiota käyvänä olet myös rationaalinen ja analyyttiseen ajatteluun kykenevä. Miksi siis suhtaudut tunteisiin noinkin vakavasti, pelot ovat vain tuntemuksia eikä kiveen hakattuja absoluuttisia faktoja. Anna maailmalle ja elämälle mahdollisuus yllättää myös positiivisesti. Kotiin sulkeutumalla et kuin pahenna tilaasi ja olet 10 vuoden sisään täysin invalidisoitunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sosionomiksi pystyi jossain vaiheessa opiskelemaan verkossa myös. Miten olisi avoin yo tai amk? Siellä opintoja omaan tahtiin.

En haluaisi enää kokonaan opiskella etänä, vaan koittaa opiskella ihan normaalisti ihmisten parissa. En vain tiedä miten se onnistuu.

T.Ap

Menet vain. Jos ahdistaa, niin ahdistaa ja menet silti. Jos mokaat, niin mokaat. Jos kaikki meneekin hyvin, niin sehän on hyvä vaan.

Kyllä ajattelinkin aloittaa ensi syksynä opiskelut. Toivon, että valitsisin oikean alan ja pystyisin käymään koulut loppuun. En halua jumittua neljän seinän sisälle loppuelämäksi.

t. ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sosionomiksi pystyi jossain vaiheessa opiskelemaan verkossa myös. Miten olisi avoin yo tai amk? Siellä opintoja omaan tahtiin.

En haluaisi enää kokonaan opiskella etänä, vaan koittaa opiskella ihan normaalisti ihmisten parissa. En vain tiedä miten se onnistuu.

T.Ap

Menet vain. Jos ahdistaa, niin ahdistaa ja menet silti. Jos mokaat, niin mokaat. Jos kaikki meneekin hyvin, niin sehän on hyvä vaan.

Kyllä ajattelinkin aloittaa ensi syksynä opiskelut. Toivon, että valitsisin oikean alan ja pystyisin käymään koulut loppuun. En halua jumittua neljän seinän sisälle loppuelämäksi.

t. ap

Tsemppiä! Suosittelen vakavasti harkitsemaan sellaista alaa mikä todella kiinnostaa sinua, vaikka olisikin sellainen ala missä ei aina yksin ja itsenäisesti työskennellä. Jos valitset alan vaan sen itsenäisyyden perusteella, mutta aitoa motivaatiota ja kiinnostusta ei alaa kohtaan löydy, voi olla että motivaation puute saa koko opinnot tyssäämään. Eikä sekään tietysti mikään maailmanloppu ole. Aina voi hakea toiseen opiskelupaikkaan jos ensimmäinen ei syystä tai toisesta toimikaan.

Itse lähdin opiskelemaan elokuva-alaa ammattikorkeakouluun vaikka mulla on sos. til. pelko. Alahan on todella sosiaalista tekemistä. Opiskelut meni kyllä aika puihin ja en ole valmistumisen jälkeen edes uskaltanut yrittää alalle. Olisin tarvinnut paljon enemmän tukea opiskeluajalle kuin opiskeluterveydenhuolto pystyi tarjoamaan.

Tää ei ollut kovin kannustava kommentti mutta halusin vain kirjoittaa kokemukseni.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli tuo tilanne, paitsi että lukiossa onnistuin pakottamaan itseni kouluun. Lukion jälkeen en kuitenkaan uskaltanut hakea mihinkään ja vietin lopulta neljä välivuotta, joiden ajan vain makasin kotona ja aloin pelätä ihmisiä entistä enemmän.

Lopulta hain yliopistoon alalle, joka on itsenäinen, mutta joka mua ei kiinnosta. Paras valinta, jonka olisin voinut tehdä. Luentoja on vain pari viikossa, joten siedätyin ja pääsin pelostani pikkuhiljaa. Kolmantena vuonna uskaltauduin vihdoin jopa työharjoitteluun ja opiskelijabileisiin. Nyt siis neljäs vuosi menossa ja vaikka edelleen sosiaaliset tilanteet jännittävät, pelko ei enää hallitse elämääni.

Opiskelu myöskin on ainakin omalta osaltani parantanut itsetuntoani ja uskoa omaan pärjäämiseen.

Miehelläni on myös sosiaalisten tilanteiden pelko ja hän syö rauhoittavia päivittäin. En näe sitäkään maailman huonoimpana vaihtoehtona, mikäli toinen vaihtoehto on kuolla yksin kotiin.

Tätä on hyvä jokaisen voimakkaasta sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivän miettiä kohdallaan.

Elääkö kevyellä lääkityksellä tai kokonaan lääkkeittä ja samalla ottaa riski täydellisestä erakoitumisesta/syrjäytymisestä, vai käyttääkö esimerkiksi rauhoittavia lääkkeitä päivittäin, joiden voimin kykenee elämään suhteellisen normaalia elämää työssä/opiskelemassa käynteineen sekä mahdollisine harrastuksineen ja matkusteluineen. En osaa tähän kysymykseen itsekään antaa yhtä oikeaa vastausta.

Olen käyttänyt aiemmin rauhoittavia lääkkeitä useita vuosia ja nousin niiden avulla syrjäytyneestä elämäntilanteesta takaisin normaalimpaan arkeen, voisi jopa sanoa, että sain uuden elämän. En olisi mitenkään kyennyt tähän suureen elämänmuutokseen ilman niitä. Opinnoista valmistuttuani ja työelämään siirryttyäni jouduin kuitenkin työtehtävän luonteen takia jättämään rauhoittavat lääkkeet pois (jäi sentään vielä ssri + betasalpaaja). Tästä ei sinällään ollut ongelmaa ja rauhoittavien käytön aikana kerätty positiivinen kokemus ja kehittynyt itsetunto kantoivat muutamia vuosia eteenpäin ihan siedettävästi.

Hiljalleen vanhat oireet kuitenkin palailivat takaisin, ensin lievempinä, siten voimakkaampina. Näin siis kävi, vaikka altistin itseäni yhä töissä ja vapaa-ajalla säännöllisesti. Tämä varmaankin johtui työstressistä yhdistettynä liialliseen sosiaaliseen altistukseen etenkin työnkuvan puolesta. Luulen, että negatiivisen kierteen olisi saanut tässä vaiheessa vielä katki, jos olisin vaihtanut työtä ja aloittanut uudelleen rauhoittavan lääkityksen käytön. En kuitenkaan tehnyt niin vaan jatkoin eteenpäin hammasta purren. Hiljalleen huomasin, etten enää kyennyt vklp aikana rentoutumaan fyysisesti/henkisesti. Lopulta siihen ei enää riittänyt useamman viikon kesälomakaan.

Omalla kokemuksellani haluan vain sanoa, että lääkkeiden käytölle on perusteensa ja pahasta sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivän kannattaa harkita tarkkaan, millaiselle alalle ja millaiseen työtehtävään päättää kouluttautua. Voiko töissä ollessa käyttää tarvittaessa rauhoittavaa? Onko kuinka stressaava työnkuva? Millaiset mahdollisuudet vaihtaa työnkuvaansa vähemmän altistusta sisältävään voinnin sitä vaatiessa?

Tietyissä ammateissa ja tietyillä ammattialoilla seinä nousee melko varmasti pystyyn heti, jos et kykene suoriutumaan töistäsi ilman rauhoittavan tai muun kolmio lääkityksen käyttöä. Onneksi tilanne ei ole tämä läheskään kaikilla aloilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli tuo tilanne, paitsi että lukiossa onnistuin pakottamaan itseni kouluun. Lukion jälkeen en kuitenkaan uskaltanut hakea mihinkään ja vietin lopulta neljä välivuotta, joiden ajan vain makasin kotona ja aloin pelätä ihmisiä entistä enemmän.

Lopulta hain yliopistoon alalle, joka on itsenäinen, mutta joka mua ei kiinnosta. Paras valinta, jonka olisin voinut tehdä. Luentoja on vain pari viikossa, joten siedätyin ja pääsin pelostani pikkuhiljaa. Kolmantena vuonna uskaltauduin vihdoin jopa työharjoitteluun ja opiskelijabileisiin. Nyt siis neljäs vuosi menossa ja vaikka edelleen sosiaaliset tilanteet jännittävät, pelko ei enää hallitse elämääni.

Opiskelu myöskin on ainakin omalta osaltani parantanut itsetuntoani ja uskoa omaan pärjäämiseen.

Miehelläni on myös sosiaalisten tilanteiden pelko ja hän syö rauhoittavia päivittäin. En näe sitäkään maailman huonoimpana vaihtoehtona, mikäli toinen vaihtoehto on kuolla yksin kotiin.

Tätä on hyvä jokaisen voimakkaasta sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivän miettiä kohdallaan.

Elääkö kevyellä lääkityksellä tai kokonaan lääkkeittä ja samalla ottaa riski täydellisestä erakoitumisesta/syrjäytymisestä, vai käyttääkö esimerkiksi rauhoittavia lääkkeitä päivittäin, joiden voimin kykenee elämään suhteellisen normaalia elämää työssä/opiskelemassa käynteineen sekä mahdollisine harrastuksineen ja matkusteluineen. En osaa tähän kysymykseen itsekään antaa yhtä oikeaa vastausta.

Olen käyttänyt aiemmin rauhoittavia lääkkeitä useita vuosia ja nousin niiden avulla syrjäytyneestä elämäntilanteesta takaisin normaalimpaan arkeen, voisi jopa sanoa, että sain uuden elämän. En olisi mitenkään kyennyt tähän suureen elämänmuutokseen ilman niitä. Opinnoista valmistuttuani ja työelämään siirryttyäni jouduin kuitenkin työtehtävän luonteen takia jättämään rauhoittavat lääkkeet pois (jäi sentään vielä ssri + betasalpaaja). Tästä ei sinällään ollut ongelmaa ja rauhoittavien käytön aikana kerätty positiivinen kokemus ja kehittynyt itsetunto kantoivat muutamia vuosia eteenpäin ihan siedettävästi.

Hiljalleen vanhat oireet kuitenkin palailivat takaisin, ensin lievempinä, siten voimakkaampina. Näin siis kävi, vaikka altistin itseäni yhä töissä ja vapaa-ajalla säännöllisesti. Tämä varmaankin johtui työstressistä yhdistettynä liialliseen sosiaaliseen altistukseen etenkin työnkuvan puolesta. Luulen, että negatiivisen kierteen olisi saanut tässä vaiheessa vielä katki, jos olisin vaihtanut työtä ja aloittanut uudelleen rauhoittavan lääkityksen käytön. En kuitenkaan tehnyt niin vaan jatkoin eteenpäin hammasta purren. Hiljalleen huomasin, etten enää kyennyt vklp aikana rentoutumaan fyysisesti/henkisesti. Lopulta siihen ei enää riittänyt useamman viikon kesälomakaan.

Omalla kokemuksellani haluan vain sanoa, että lääkkeiden käytölle on perusteensa ja pahasta sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivän kannattaa harkita tarkkaan, millaiselle alalle ja millaiseen työtehtävään päättää kouluttautua. Voiko töissä ollessa käyttää tarvittaessa rauhoittavaa? Onko kuinka stressaava työnkuva? Millaiset mahdollisuudet vaihtaa työnkuvaansa vähemmän altistusta sisältävään voinnin sitä vaatiessa?

Tietyissä ammateissa ja tietyillä ammattialoilla seinä nousee melko varmasti pystyyn heti, jos et kykene suoriutumaan töistäsi ilman rauhoittavan tai muun kolmio lääkityksen käyttöä. Onneksi tilanne ei ole tämä läheskään kaikilla aloilla.

Mulla tosiaankin ollu rauhoittava tarvittaessa käytössä jo 5 vuotta. Syön sitä 1-2 kertaa viikossa ja joskus pidän parin viikon taukoja. Rauhoittavat ovat olleet minulle suuri apu, mutta en lähtisi syömään niitä joka päivä, eikä psykiatrinikaan puolla jokapäiväistä syömistä. Tällä hetkellä syön myös mielialalääkkeitä, mutta olen hiljalleen tiputtamassa niitä pois, kun en halua loppuelämääni niitä syödä, eikä niistä juurikaan ole ollut apua tähän pelkoon. Masennukseen ja yleiseen ahdistuneisuuteen mielialalääkitys on enemmän auttanut.

T.Ap