Lue keskustelun säännöt.
Raivottiinko sinulle lapsena jos tulit esim kipeäksi tai sattui joku haaveri?
26.02.2023 |
Meillä karjuttiin suoraa kurkkua kun tuli esim korvatulehdus ja alkoi koskemaan yöllä ja itketti. Heikkohermoinen isä ei kestänyt sitä ollenkaan ja äiti pelkäsi isää ja hyssytteli. Että nyt on vaan pakko kestää kipu eikä tehdä itsestään numeroa. Sama juttu jos tuli kuumetta, vatsatauti tai kaatui pyörällä. Ensimmäinen reaktio oli raivo ja syyllistäminen, ei ilmeisesti kiinnostanut lapsen hyvinvointi.
Olenko ainoa jolla on tällaisia kokemuksia?
Kommentit (505)
Flunssasta, kuumeesta tai muista taudeista ei suututtu, mutta jos vähänkään leikeissä tai koulussa sai kolhuja niin siitä saatiin kiukuttelut ja syyllistämiset niskaan isältä. Ymmärrän toisaalta miksi hän on sellainen kuin, hän on äärimmäisen neuroottinen ja itse saanut turpaan tavalla jos toisella nuorempana. Tunnen lähinnä sääliä ja sympatiaa häntä kohtaan tästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kommentoin nyt tähän keskusteluun kivun hoitamisesta.
Miksi ihmeessä tyttöjen ja naisten kipuja vähätellään?
Kuukautiskipuja ei aina uskota olevan olemassakaan, synnytysten pitäisi hoitua tuosta vaan ja kaikkia sairauksia, kipuja ja vammoja alihoidetaan kun on kyse naisista tai tytöistä.
Totta vitussa (pun intended) otan kuukautiskipuihini Buranaa ja ohjaan teinityttärenikin tarvittaessa ottamaan. Tiedän mitä on kipu. Ja niin tietävät kaikki maailman naiset. Olen synnyttänyt kuopukseni ilman kivunhoitoa, koska synnytys eteni niin nopeasti ja repesin todella pahasti.
Raamatussa kyllä mainitaan että 'kivulla on sinun on synnytettävä' jne, mutta on siinä kirjassa paljon muutakin, jota ei enää noudateta ja jota pidetään barbaarisena.
Ehkäpä olisi jo aika ajatella tyttöjä ja naisia ihan ihmisinä, joita myös niin kohdellaan, ihan kaikessa.
Silläkin uhalla että joku minut tunnistaa, kerron oman kokemukseni naiskipujen vähättelystä:
15-vuotiaana, 1kk sen jälkeen kun kuukautiseni olivat viimein alkaneet, aloin kärsiä järkyttävästä alavatsan kivusta. Kipu tuntui siltä, kuin oikeasta kyljestäni olisi tungettu läpi teräspiikkiä. Kärsin kotona kaksi päivää enkä saanut edes syötyä mitään, kunnes vanhempani veivät minut viikonloppuna päivystykseen. Tätä ennen äitini oli kiukutellut asiasta minulle, että tätä se nyt sitten on ja minun pitäisi vain opetella sietämään lääkkeitä.
Päivystyksessä sain aluksi odottaa 3h ennenkuin lääkäri tutki minut. Kun minulta kysyttiin kuukautisista ja kerroin niiden alkaneen edelliskuussa, minun käskettiin ottaa vain burana ja odottaa käytävässä että se vaikuttaa. Ihan niin kuin en olisi ottanut buranaa jo kotona! Odottelu käytävässä jatkui n. 4h, ennen kuin uusi lääkäri otti minut jälleen vastaan. Tämäkin lääkäri aloitti saarnan sillä että kuukautisiin liittyy kaikenlaisia kipuja, mutta päätti silti ottaa minut yöksi tarkkailuun osastolle siltä varalta että kyseessä olisikin oirehtiva umpisuoli tai endometrioosi.
Yön jälkeen minulle päätettiin tehdä tähystysleikkaus sekä umpisuolen poisto. Minut vietiin leikkaukseen, jossa kävi ilmi, että oikeassa munasarjassani oli torsio, eli se oli kiertynyt ympäri ja menossa kuolioon. Oikaisua oli liian myöhäistä suorittaa, joten kirurgin ainoaksi vaihtoehdoksi jäi poistaa kiertynyt munasarja. Menetin siis puolet lisääntymiskyvystäni vähättelyn vuoksi.
Aivan käsittämätöntä että vanhempi voi käyttäytyä noin lastaan kohtaan. Kuulostaa kamalalta ja tulee niin paha mieli näitä lukiessa. Itse en siis ikinä tällaista ole joutunut kokemaan vaikka omat epäkohdat omistakin vanhemmista löytyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla alkoi kuukautiset 11-vuotiaana. Luulin aina, että olin "epänormaali" ja mun kuukautiset olisi jotenkin tosi runsaat.
Oikeasti ei edes ollut, vaan äiti ei edes ostanut mulle omia siteitä. Käski vaan käyttää kaapista niitä, mitä hän itsekin käytti. Eli jotain tosi ohuita ja huonoja... Yösiteitä ei ollut ollenkaan. Eikä muutenkaan koskaan tarpeeksi niitä ohuitakaan. Niitä ohkasia luiruja en sitten uskaltanut edes ottaa tarpeeksi tarpeeseeni, vaan vaihdoin uuteen vasta, kun oli ihan pakko :(
Öisin sitten tuli "ylivuotoja" ja äiti oli niistä vihainen, kun tuli pyykkiä! Vei mut kerran lääkäriinkin, kun olen niin "epänormaali". Lääkäri käski antaa ibuprofeenia, koska se vähentää tutkitusti n. 30% vuotoa. Ikinä en mitään Buranaa saanut...
Opin tekemään yöksi itelleni vessapapereista vaipat ja viemään aamuisin paperit reppuun rullattuina ulkoroskiksiin kouluun mennessä. Koska sitä paperimäärää ei uskaltanut kerralla vetää vessasta alas. Eikä vessaan hommattu ikinä edes roskista mua varten...
Omille muutettua ostin monta pakkausta yösiteitä, kunnollisia siivellisiä siteitä ja jättipakkauksen Buranaa. Sekä hienon mattamustan poljinroskiksen.
Ihan sama kokemus, oli kyllä kurjaa yrittää selvitä 11-vuotiasna kuukautisten kanssa ilman tukea, neuvoja ja etenkin ilman kunnon siteitä.
Isälleni kuukautisteni alkaminen oli jotain käsittämättömän inhottavaa. Mihinkään roskikseen ei olisi saanut laittaa siteitä, ei mihinkään, aina oli huutamassa kun 'täälläkin on näitä rättejä haisemassa'. Sitten piilottelin siteitä vessapaperiin käärittyinä ja siitäkin tuli huutoa kun tuhlaan vessapaperia.
Samoin ylivuodoista huudettiin, pyykin määrästä huudettiin, pesulla käymisestä huudettiin.
Mistään kuukautiskivuista en edes uskaltanut puhua.
Omat tyttäreni saavat Buranaa tarvittaessa, on roskikset vessoissa, vessojen kaapeissa on aina valikoima Always-siteitä vuodon eri vaiheisiin, löytyy tamponit ja pikkuhousun suojat, tahranpoisto-aine löytyy pyykkikoneen vierestä, eikä kuukautisia tarvitse sen enempää kommentoida.
Paitsi jos tyttäret itse kommentoivat ja haluavat jotain asiasta puhua, silloin olen herkällä korvalla, asiaan etsitään ratkaisu, joskus riittää myötätuntoiset sanat, kaupasta tuotu suosikkisuklaa, joskus on tilattu aikaa terkkariin tai gynelle.
Äitini muuten kerran suuttui minulle, kun annoin tyttärelle Buranaa kuukautiskipuun. Ei ole kuulemma ennenkään tablettia otettu naisten vaivaan ja koukkuunhan siihen vielä jää, nuori ihminen. Voi elämä.Kommentoin viimeistä kappaletta.
Mitä hoidatte ibuprofeenilla? Nimittäin alkuperäisessä lainauksessa mainitun lääkärin väite överi. Hän kenties hoiti potilaan holhoojan pettymystä ("vika lapsessa, toimintani oikeutettua, enkä muutu!" ? ) vähemmän huonolla vaihtoehdolla. Joka tapauksessa, ko. holhoojan lapsenlapset nyt ironisesti elävät ehkä lääkkeitä ylisyömällä - syömällä niitä mainitun potilaan "puolesta!" Sukupolvien välistä äärimmäisyydestä toiseen menemistä... kaikki ääripäät ovat vaarallisia.
Sinun äitisi mielipiteessä on itua. Normaalia vuotoa ei pidä patologisoida (kuten edellä mainittu holhooja omalla tavallaan teki?) Ibuprofeenin säännöllinen runsas käyttö on riski munuaisten terveydelle jne. Kivusta ei tarvitse kärsiä kun lääkkeitäkin on, mutta täytyy muistaa, että lääkitys ON aina myös riski ja hinta voi näkyä vasta vuosien päästä... Lääkitys on KOMPROMISSI. Täsmälääkkeitä ei ole. Pitkäaikaisvaikutuksia jokaisessa kehossa ei voi etukäteen tietää. On siis hyvä pidättäytyä ylihoitamisesta, hoitamasta omia menneitä kärsimyksiä tyttärissä. Voit vain rajallisesti näyttää, että sinä hoidat asian paremmin. Jos liioittelet, toteutat vain äitisi huonoutta uudessa muodossa. Ja teet sen muiden ihmisten terveydellä. Varo, mitä kaikkea äitisuhteesi pohjalta teet koska siinä voi huomaamattomasti, hyvää tarkoittaen, mennä liian pitkälle.
Olen lukenut tästä, kuinka myöskään lasten kipua ei tule vähätellä. Usein se aikuinen ottaa lääkkeen vaivoihinsa mutta lapsille tarjotaan joko liian pientä lääkitystä tai ei ollenkaan, jolloin se kipu saattaa kroonistua ja kudoksiin tulee vaurioita. Lääketieteen Professori kehoitti antamaan sen suurimman sallitun lääkemäärän, jotta kipu ei pitkittyisi turhaan.
Hm. Jos kivunhoito olisi viivästynyttä ja kipu ehtinyt voimistua, tai kipu olisi syntynyt nopeasti eikä sitä pystyisi kylmällä hoitamaan, antaisin minäkin korkeimman sallitun määrän ibuprofeenia.
Mutta kun kyse on tavan opettaminen jopa vuosikymmenien ajaksi, kuten lainauksessa, lähtisin pienimmästä annoksesta, jonka on todettu voivan riittää (esim. 200 mg ibuprofeenia). Jos 20 min:n kuluttua on vielä vähän kipua ja pahoinointia, ottaisin vielä toisen samansuuruisen annoksen. Ei niin, että vetäisin heti jotain maksimiannoksia - en edes lapselle.
Mitä jos tekisit näistä älykkäistä teorioistasi ihan oman ketjun! Keskustelisit rauhassa siinä itsesi kanssa ihan sydämesi kyllyydestä ja jättäisit meidät muut hoitamaan omat ja lastemme kivut niin kuin parhaaksi katsomme! Kiitos paljon!
Isäni oli sodan käynyt ihminen, eli olen itsekin vanhempaa sukupolvea. Isäni oli raitis ja kiltti, paitsi: tipuin puusta, kaaduin päättömästi juostessani, mursin jalkani laskettuani kielletystä mäestä. Niin hirveä raivohuuto, jos satutin itseni ylittäessäni annetut säännöt, että usein piilottelin kolhujani. En ole ikinä ymmärtänyt, miten noista lapsuuteen kuuluvista vahingoista tai rajojen koittelemista voi niin raivostua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan järkyttäviä kuvauksia, ja ensin tuntui, että eihän näitä voi edes uskoa. Yön yli nukuttuani tuli kuitenkin yksi asia mieleen. Olette varmaan vähän eri ikäisiä, mutta ehkä olette sodan käyneiden miesten jälkeläisiä toisessa polvessa. Siitähän on paljonkin puhuttu, millaista perhe-elämässä oli, kun nuo miehet palasivat kotiin sodan jälkeen kaikkine vammoineen ja traumoineen. Ei ollut psykologeja ei terapioita, viinalla niitä painajaisia "hoidettiin", ja pinna oli kireällä, Sen arvaa, miesten lasten riehumisiin ym. suhtauduttiin, ja näin se trauma siirtyi eteenpäin. Tarkoitan, ei siellä rintamalla paljon painanut, vaikka olisi ollut influenssassa, piti vain tehdä ja mennä. Mitä kaikkia näytelmiä lie korsuissa näytelty, jos joku yski tautiaan läpi yön, kun kaikki pelkäävät ja pinnat on kireällä. Sitä samaa sitten myöhemmin kotona. Nyt vasta tuli mieleen, että joidenkin työkavereiden osoittama epäily siitä, onko joku oikeasti sairas, saattaa juontaa samasta taustasta. Kolmanteen ja neljänteen polveen, niinpä niin. Säästyköön Suomi sodilta jatkossa, että kansakunnalla on aikaa toipua. Ja tätähän on varmaan monissa muissakin Euroopan maissa. Surullista on.
Siihen pohjalle 1900-luvun alun hajaannus, sodat (1. Maailmansota, sisällis-) ja lama. Ja vielä vanhemmat, arkaaiset käsitykset.
Suomessa on lisäksi eletty paikallisissa, myös geneettisesti eriävissä kulttuureissa, jotka alkoivat kunnolla sekoittua vasta 1950-luvulla. Sitä ennen avoimmat ihmiset ovat lähteneet pois, jäljelle jääneille Ruotsikin on ollut kaukainen maa. Itä ja länsi ovat olleet kaksi eri maailmaa. Mentaliteetti, joka on muodostunut eri oloihin ,ei toimi muualla.
Tämä näkyy ihmisillä joiden suku on eri puolilta maata ja luonne on ristiriitainen. Heidän vanhempansa ovat ratkoneet isoja tapojen eroja ihan käytännön tasolla.
Voi kuulostaa kaukaa haetulta mutta olen omassa elämässäni nähnyt tämän useasti.
Miten tuo idän ja lännen ero mielestäsi näkyisi suhtautumisessa lapsiin? Olen itse isohkon lapsikatraan nuorimmasta päästä 60-luvun alussa Etelä-Karjalan maaseudulla syntynyt. Lapsiin suhtauduttiin tukien ja lempeästi ja etenkin sairaana ollessa sai myötätuntoa ja positiivista erityiskohtelua. En oikein jaksa hyväksyä ajatusta siitä että lasten julma ja välinpitämätön kohtelu olisi suomalainen erityispiirre.
Vierailija kirjoitti:
Olenko ainoa, jota tämä ketju alkoi itkettää? Siis niin järkyttäviä tarinoita, mutta valitettavan tutun kuuloisia. Itse olen syntynyt -74, vanhempien vahinkona. Isä oli matkatöissä ja paljon poissa kotoa. Kun oli lomilla, oli maailman paras isä. Tähän päivään mennessä en muista, että hän olisi IKINÄ ollut minulle vihainen, päinvastoin, oli lempeä ja hyväsydäminen mies. Äiti sitten oli juuri näissä tarinoissa kuvatunlainen tunneköyhä nainen. Aina minua sai hävetä, oli tilanne mikä tahansa. Jos sairastuin (mitä itse asiassa tapahtui hyvin harvoin), vedettiin aina just marttyyrivaihe päälle ja huokailtiin, kuinka raskasta HÄNELLÄ on. En uskalla edes ajatella mitä olisi tapahtunut, jos olisi ollut joku vakava tai krooninen sairaus... Kun kuukautiseni alkoivat, syvä huokaus ja tokaisu että niinpä tietysti. Tämä on ainoa asia, jonka äiti on koskaan kuukautisiin liittyen sanonut. Itse aloin jo hyvin nuorena omista taskurahoistani ostamaan siteitä ja tamponeja. Mahtoikohan koskaan ihmetellä, miten pärjäsin?
Onneksi olen tietoisesti pyrkinyt olemaan siirtämättä traumoja omille lapsilleni. Meillä kyllä saa rauhassa sairastaa ja tyttären kanssa jutellaan kuukautisista kuin mistä tahansa muustakin asiasta.
Äitisi jäi yksin vastentahtoiseen vanhemmuuteen ja isäsi keråsi rusinat pullasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Menkoista tuli remmistä ja huorittelua koska perisynti.
Ei karjuttu sairastumisista mutta omasta koheltamisesta aiheutuneista haavereista sai kuulla kunniansa vaikka olisi veri roiskunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Isäni seoli sodan käynyt ihminen, eli olen itsekin vanhempaa sukupolvea. Isäni oli raitis ja kiltti, paitsi: tipuin puusta, kaaduin päättömästi juostessani, mursin jalkani laskettuani kielletystä mäestä. Niin hirveä raivohuuto, jos satutin itseni ylittäessäni annetut säännöt, että usein piilottelin kolhujani. En ole ikinä ymmärtänyt, miten noista lapsuuteen kuuluvista vahingoista tai rajojen koittelemista voi niin raivostua?
Ehkä se pahin mitä voi tapahtua oli isällesi liiankin todellista ja hurjastelusi laukaisi isässäsi siksi isoja tunteita, pelkoa ja voimattomuutta, aikana, jona helikopterivanhemmuus oli täysin mahdotonta. Mahdollisesti sodassa nähty ja koettu tai ihan vaan edellisen sukupolven kovat kokemukset vielä taustalla. Ennen lapsia menetettiin vähän joka perheestä.
Vierailija kirjoitti:
Isäni oli sodan käynyt ihminen, eli olen itsekin vanhempaa sukupolvea. Isäni oli raitis ja kiltti, paitsi: tipuin puusta, kaaduin päättömästi juostessani, mursin jalkani laskettuani kielletystä mäestä. Niin hirveä raivohuuto, jos satutin itseni ylittäessäni annetut säännöt, että usein piilottelin kolhujani. En ole ikinä ymmärtänyt, miten noista lapsuuteen kuuluvista vahingoista tai rajojen koittelemista voi niin raivostua?
Isasi pelastyi jarjiltaan ja se kanavoitui silmittomaan suuttumiseen. Voi olla etta taustalla oli jonkinlainen alitajuinen toive jotta jospa se nyt tottelisi kun karjun sille eika menisi uudestaan satuttamaan itseaan. Omassa perheessa on suuri saikahdys ja huoli kanavoitunut juurikin suuttumiseen ja huutoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa.
Joka vitsaa vihaa, se lastaan säästää.
Vierailija kirjoitti:
Sain remmistä (70-lukua elettiin), jos en syönyt esim. sieniruokia, kumimaisen sitkeää itse graavattua kirjolohta tai tillilihaa. Eipä tarvitse edelleenkään näitä syödä.
Tapahtuiko nämä vain kerran? Siis että vain kerran oli noita ruokia, ja sitten tuli remmistä kun et syönyt, jonka jälkeen vanhemmat eivät enää laittaneet samaa ruokaa? Vai laitettiinko aina vain samoja remmiruokia uudestaan ja uudestaan? Tulee vain mieleen sadismi, ja lasten hakkaamiselle oikeutuksen hakeminen mikäli näitä ruokia tarjottiin yhtääön kertaa pieksennän jälkeen. Miksi muuten vanhempi tekisi ruokaa jonka tekemisvaiheessa jo tietää että koht apitää taas remmittää oma lapsi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiukkuisena muistan satuttaneeni itseni usein lapsena kaatuessani esim pyöröllä tai pudonneeni jostain ja äitini lohdutus oli että kaahaa/keiku enemmän. Ihme sanonta.
Vanhempana ajoin liukkailla auton metsään. Kylkuluitani murtui mutten uskaltanut mitenkään mainita niistä äidille. Kärsin itsekseni kivut ja paranihan ne murtumat itsestään.
Mä en enää näin jo hyvinkin aikuisena kerro vanhemmilleni sairastamisistani tai kivuista mitään. Jos olen sairas, tai loukannut itseni, tai vaikkapa elämässäni on tapahtunut jotain henkisesti kuormittavaa, en vain ole heihin yhteydessä sinä aikana.
Kauan meni oppia että vanhemmat vain odottivat että pääsivät lyömään lyötyä. Eli jos kerroin olleeni viikon kovassa kumeessa niin että jouduin konttaamaan vessaan, niin länkytettiin vammaisella äänellä että miten sitä nyt niiiiin huonossa kunnossa voi olla ettei muka kävelemään pysty, kyllä minä vaan kävelin vaikka oli 60 astetta kuumetta kaksi vuotta.
Sisarukselleni, jos hän soittaa valituspuhelun, sanon vain että on tässä muillakin ongelmia, enkä minä niistä kerro sinulle, joten en myöskään jaksa kuunnella sinun murheitasi. Kerro sellaiselle jonka murheita kuuntelet itse.
Välillä ei voi lapsuuden perheen kanssa olla pitkiin aikoihin tekemisissä, kun/jos itsellä on vaikeaa.
Nyt olen juuri parantumassa pahasta influenssasta, joten en ole vastannut puheluihin puoleentoista viikkoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Särkylääkkeitä oli vähän myynnissä eikä niitä juuri suositeltu alle 12-vuotiaille. Lasten Aspiriini oli erikseen. Lääkkeiden väkevyyttä pelättiin ja lääkäri määräsi suurimman osan.
Lisäksi oli uskomus, että kuumetta ei kannata turhaan laskea. Kuume tappaa pöpön ja jos annetaan lääkettä, kuume ei pääse tekemään tehtäväänsä ja tauti pitkittyy. Puolikkaan Disperinin sai jos kuume nousi korkealle eikä saanut nukuttua.
Vm -74Onhan se oikeastaan totta, että kuumeen tarkoitus on tehdä kehossa jyllääville viruksille ja bakteereille tukalat oltavat, ne kun eivät viihdy korkeissa lämpötiloissa. En tiedä onko kuumeen rooli kuinka keskeinen paranemisessa, mutta en ainakaan itseltäni lähde sitä tarkoituksella alentamaan. Korkeintaan yöksi voin ottaa särkylääkettä jos on oikein tukala olo. Lapsen hoito täytyy tietysti katsoa erikseen.
Jo aikaa sitten on tunnustettu että kuumeen alentaminen ei pitennä sairauden kestoa, eikä vaikuta paranemiseen negatiivisesti. Ennemminkin kyse on siitä että ihminen ottaa lääkettä, ja sen jälkeen ei lepää, koska ei koe olevansa kipeä.
Kun minä olen kuumeessa, kuume on aina 40 astetta. Oli sitten kyse flunssasta, vatsataudista tai muusta. Tai olisi, jos en ottaisi kuumetta alentavaa. On vaarallista olla noin korkeassa kuumeessa pitkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla alkoi kuukautiset 11-vuotiaana. Luulin aina, että olin "epänormaali" ja mun kuukautiset olisi jotenkin tosi runsaat.
Oikeasti ei edes ollut, vaan äiti ei edes ostanut mulle omia siteitä. Käski vaan käyttää kaapista niitä, mitä hän itsekin käytti. Eli jotain tosi ohuita ja huonoja... Yösiteitä ei ollut ollenkaan. Eikä muutenkaan koskaan tarpeeksi niitä ohuitakaan. Niitä ohkasia luiruja en sitten uskaltanut edes ottaa tarpeeksi tarpeeseeni, vaan vaihdoin uuteen vasta, kun oli ihan pakko :(
Öisin sitten tuli "ylivuotoja" ja äiti oli niistä vihainen, kun tuli pyykkiä! Vei mut kerran lääkäriinkin, kun olen niin "epänormaali". Lääkäri käski antaa ibuprofeenia, koska se vähentää tutkitusti n. 30% vuotoa. Ikinä en mitään Buranaa saanut...
Opin tekemään yöksi itelleni vessapapereista vaipat ja viemään aamuisin paperit reppuun rullattuina ulkoroskiksiin kouluun mennessä. Koska sitä paperimäärää ei uskaltanut kerralla vetää vessasta alas. Eikä vessaan hommattu ikinä edes roskista mua varten...
Omille muutettua ostin monta pakkausta yösiteitä, kunnollisia siivellisiä siteitä ja jättipakkauksen Buranaa. Sekä hienon mattamustan poljinroskiksen.
Ihan sama kokemus, oli kyllä kurjaa yrittää selvitä 11-vuotiasna kuukautisten kanssa ilman tukea, neuvoja ja etenkin ilman kunnon siteitä.
Isälleni kuukautisteni alkaminen oli jotain käsittämättömän inhottavaa. Mihinkään roskikseen ei olisi saanut laittaa siteitä, ei mihinkään, aina oli huutamassa kun 'täälläkin on näitä rättejä haisemassa'. Sitten piilottelin siteitä vessapaperiin käärittyinä ja siitäkin tuli huutoa kun tuhlaan vessapaperia.
Samoin ylivuodoista huudettiin, pyykin määrästä huudettiin, pesulla käymisestä huudettiin.
Mistään kuukautiskivuista en edes uskaltanut puhua.
Omat tyttäreni saavat Buranaa tarvittaessa, on roskikset vessoissa, vessojen kaapeissa on aina valikoima Always-siteitä vuodon eri vaiheisiin, löytyy tamponit ja pikkuhousun suojat, tahranpoisto-aine löytyy pyykkikoneen vierestä, eikä kuukautisia tarvitse sen enempää kommentoida.
Paitsi jos tyttäret itse kommentoivat ja haluavat jotain asiasta puhua, silloin olen herkällä korvalla, asiaan etsitään ratkaisu, joskus riittää myötätuntoiset sanat, kaupasta tuotu suosikkisuklaa, joskus on tilattu aikaa terkkariin tai gynelle.
Äitini muuten kerran suuttui minulle, kun annoin tyttärelle Buranaa kuukautiskipuun. Ei ole kuulemma ennenkään tablettia otettu naisten vaivaan ja koukkuunhan siihen vielä jää, nuori ihminen. Voi elämä.Kommentoin viimeistä kappaletta.
Mitä hoidatte ibuprofeenilla? Nimittäin alkuperäisessä lainauksessa mainitun lääkärin väite överi. Hän kenties hoiti potilaan holhoojan pettymystä ("vika lapsessa, toimintani oikeutettua, enkä muutu!" ? ) vähemmän huonolla vaihtoehdolla. Joka tapauksessa, ko. holhoojan lapsenlapset nyt ironisesti elävät ehkä lääkkeitä ylisyömällä - syömällä niitä mainitun potilaan "puolesta!" Sukupolvien välistä äärimmäisyydestä toiseen menemistä... kaikki ääripäät ovat vaarallisia.
Sinun äitisi mielipiteessä on itua. Normaalia vuotoa ei pidä patologisoida (kuten edellä mainittu holhooja omalla tavallaan teki?) Ibuprofeenin säännöllinen runsas käyttö on riski munuaisten terveydelle jne. Kivusta ei tarvitse kärsiä kun lääkkeitäkin on, mutta täytyy muistaa, että lääkitys ON aina myös riski ja hinta voi näkyä vasta vuosien päästä... Lääkitys on KOMPROMISSI. Täsmälääkkeitä ei ole. Pitkäaikaisvaikutuksia jokaisessa kehossa ei voi etukäteen tietää. On siis hyvä pidättäytyä ylihoitamisesta, hoitamasta omia menneitä kärsimyksiä tyttärissä. Voit vain rajallisesti näyttää, että sinä hoidat asian paremmin. Jos liioittelet, toteutat vain äitisi huonoutta uudessa muodossa. Ja teet sen muiden ihmisten terveydellä. Varo, mitä kaikkea äitisuhteesi pohjalta teet koska siinä voi huomaamattomasti, hyvää tarkoittaen, mennä liian pitkälle.
Olen lukenut tästä, kuinka myöskään lasten kipua ei tule vähätellä. Usein se aikuinen ottaa lääkkeen vaivoihinsa mutta lapsille tarjotaan joko liian pientä lääkitystä tai ei ollenkaan, jolloin se kipu saattaa kroonistua ja kudoksiin tulee vaurioita. Lääketieteen Professori kehoitti antamaan sen suurimman sallitun lääkemäärän, jotta kipu ei pitkittyisi turhaan.
Hm. Jos kivunhoito olisi viivästynyttä ja kipu ehtinyt voimistua, tai kipu olisi syntynyt nopeasti eikä sitä pystyisi kylmällä hoitamaan, antaisin minäkin korkeimman sallitun määrän ibuprofeenia.
Mutta kun kyse on tavan opettaminen jopa vuosikymmenien ajaksi, kuten lainauksessa, lähtisin pienimmästä annoksesta, jonka on todettu voivan riittää (esim. 200 mg ibuprofeenia). Jos 20 min:n kuluttua on vielä vähän kipua ja pahoinointia, ottaisin vielä toisen samansuuruisen annoksen. Ei niin, että vetäisin heti jotain maksimiannoksia - en edes lapselle.
Ajatelkaa, jos esim. 40 vuoden ajan söisi joka kuukausi 3 x 800 mg ibua, vaikka 25% tuosta riittäisi.
(Käytännössä monien kivut päättyvät synnytykseen tms. mutta noin teoriassa.)
Monien vanhempi ei ole ollut hanakas antamaan lapselle lääkettä tai muutenkaan helpottamaan lapsen oloa, sitten on toinenkin ääripää. Tulee aina mieleen se yksi tapaus, jossa vanhemmat tuhosivat lapsen maksan Panadol-yliannostuksella.
Kokeilitko sanoa että syödä joka kuukausi 5 päivää 3x800mg buranaa + 2g panadolia?
Eikä tuokaan riitä. Mitään muuta ei ole 40 vuodessa tapahtunut kuin se ettei ole tarvinnut olla ihan niin kipeä.
Vierailija kirjoitti:
Ei karjuttu sairastumisista mutta omasta koheltamisesta aiheutuneista haavereista sai kuulla kunniansa vaikka olisi veri roiskunut.
Ymmärrän kyllä miksi huudettiin omista toilailuistani. Ensin sanottiin sataan kertaan että ilman käsiä ei saa ajaa pyörällä, vaan kädet pitää olla sarvilla. Stten ajoin kuitenkin ilman käsiä ja kaaduin. Jotenkin ymmärrän miksi sen jälkeen tuli huuto.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja sitten halveksutaan veloja ja muita lapsettomuuden valinneita. Ymmärtävätkö ihmiset, että silloin myös ehkä tiedostetaan omat traumat ja jätetään valitsematta omakohtainen kasvattamisen tie jos tiedetään sen olevan ylivoimaista? Esimerkiksi tässä ketjussa kerrottujen vanhempien ei olisi koskaan pitänyt lisääntyä!
No jos vela kertoo että tällainen on taustalla, niin ymmärrän ihan täysin. Mutta monesti tuntuu ettei lapsettomuudelle ole muuta syytä kuin että "lapset on yäk.".
Niin sinusta tuntuu. Olen vela, mutta en ole avannut lapsettomuuteni syitä kenellekään, eikä kukaan ole kysynytkään. Luulkoot sitten, että mielestäni "lapset on yäk". Aika ohutta elämänkokemusta, jos todella joku ajattelee, että tuo on se yleisin syy. Oikeat syyt lienee paljon syvemmällä ja monitahoisempia, ei niitä tarvitse joka tilanteessa ja jokaiselle selitellä. Aina niitä ei osaa itsekään kovin monisanaisesti sanoittaa. Ja kyllä se lapset on yäk-ajatus on myös ihan pätevä syy olla niitä hankkimatta, jos siltä tuntuu.
Itse aiheeseen; tutulta kuulostaa. Lääkäriin kyllä vietiin, mutta jo 10 v menin yksin vastaanotolle. Oli se aika ontto tunne, kun ekaa kertaa käveli yksin vastaanottohuoneeseen, kun siihen ei valmisteltu mitenkään. Tapaturmista huudettiin vähintään, piiskaakin tuli. Jos oli flunssaa, niin yöllä ei saanut yskiä, koska isä hermostui. Yritä siinä sitten 4 v pidätellä räkää nenässä, limaa keuhkoissa ja itkua aisoissa. Lääkkeisiin meneviä rahoja kauhisteltiin, vaikka mulla oli vakuutus josta ne sai takaisin. Mitään särkylääkkeitä en muista saaneeni. Nyt kun aikuisena sairastan, niin aina ihmettelen, kun mies jaksaa huolehtia, tuo juotavaa yms. Kun lapsena ei sillä tavalla hoidettu, itse sai hoitaa omat yrjönsä, ja muistan hoitaneeni siskonkin. Äiti oli vaan hyvillään, kun hänen ei tarvinnut. Lapsuus 80 luvulla.Särkylääkkeitä oli vähän myynnissä eikä niitä juuri suositeltu alle 12-vuotiaille. Lasten Aspiriini oli erikseen. Lääkkeiden väkevyyttä pelättiin ja lääkäri määräsi suurimman osan.
Tämä on fakta. Apteekit olivat hyvin erilaisia kuin nykyään. Eniten myytiin juuri Aspiriinia ja Disperiniä, jota uskalsi lapsikin ottaa. Ehkä oli Buranaakin. Ja ilman reseptiä ostettavat lääkkeet olivat harvassa.
Tästä muistuikin mieleeni että minulla oli todella pahoja migreenikohtauksia heti kuukautisteni alettua 13-vuotiaana. Oksentelin ja olin tuskissani päiviä. Minulle oli määrätty migreenilääke mitä vanhempani eivät suostuneet ostamaan koska se oli heidän mielestään liian kallis lääke lapselle. Ja koulusta en saanut olla pois "päänsäryn takia" ei eikun oksentelevana polkupyörän selkään.
Jotenkin jännästi kääntynyt noi. Lapsena hoidettiin sairaudet kyllä ihan hyvin. Mutta nykyään aikuisena ei noita kiinnosta.
Sain syöpäpesäkkeenkin vatsaan mikä saatiin kokonaisuudessaan onneksi pois, mutta mun vanhemmat vaan ei viitsinyt kuunnella eikä edes esittää huolestunutta.
Lähinnä joku oma olkapääkipu ja kauhea maailmantuska ja -stressi on tärkeintä eikä kukaan tunne samoin ja huolehdi kaikesta kuten mutsi.
Ja jos erehtyy puhumaan asiasta, että miten mun jatkossa pitää elää niin ollaan hämmästyneitä asiasta vaikka puhuttu kymmeniä kertoja.
Ja sitten minuutin päästä asia haudataan tärkeämpien asioiden alle, esim naapurin halkopinon.
Kommentoin nyt tähän keskusteluun kivun hoitamisesta.
Miksi ihmeessä tyttöjen ja naisten kipuja vähätellään?
Kuukautiskipuja ei aina uskota olevan olemassakaan, synnytysten pitäisi hoitua tuosta vaan ja kaikkia sairauksia, kipuja ja vammoja alihoidetaan kun on kyse naisista tai tytöistä.
Totta vitussa (pun intended) otan kuukautiskipuihini Buranaa ja ohjaan teinityttärenikin tarvittaessa ottamaan. Tiedän mitä on kipu. Ja niin tietävät kaikki maailman naiset. Olen synnyttänyt kuopukseni ilman kivunhoitoa, koska synnytys eteni niin nopeasti ja repesin todella pahasti.
Raamatussa kyllä mainitaan että 'kivulla on sinun on synnytettävä' jne, mutta on siinä kirjassa paljon muutakin, jota ei enää noudateta ja jota pidetään barbaarisena.
Ehkäpä olisi jo aika ajatella tyttöjä ja naisia ihan ihmisinä, joita myös niin kohdellaan, ihan kaikessa.