Mykkäkoulu parisuhteessa

Amazonista couples workbook. Vihkoa käytetään riitojen välissä ei riidan aikana.

Mykkäkoulu on mielestäni sitä, että asiaan ei oikeasti palata koskaan ja puhumattomuuskin johtuu lähinnä halusta näyttää toiselle paikkansa. Jos taas joku haluaa välttää toisen loukkaamista hermostuksissaan möläyttelemällä, niin miksi tästä pitää pahastua? Onko kyse tunneista (puoliso rauhoittaa hermonsa) vai päivistä?

Olen aiemmin jo kerran eronnut siksi, että halusin välttämättä puhua kaikki asiat halki heti, ja ihan soopaahan sitä tuli sitten tulistuksissaan sanottua. Onneksi kumppanini ymmärtää (kun olen hänelle ihan ap:n kumppanin tavoin sanonut) että kerron kyllä jos jokin asia häiritsee niin paljon ettei siitä pääse yli, mutta molempien etu on että saan rauhassa harkita miten asia sanotaan. Niin ettei sano turhan ilkeästi. Joskus ei jää mitään sanottavaa edes, kun kyse onkin ollut ihan omista ärsyyntymisistäni (nälkä, väsymys jne) eikä puolisosta.

On ihan elämää, että joskus on parisuhteessakin pahalla tuulella eikä sosiaalinen. Voisiko ap pohtia sitäkin, miksi hetken irrallisuus tuntuu niin ylitsepääsemättömältä? Ja miettiä sitä, olisiko vaihtoehto parempi jos se todellakin voi tarkoittaa ihan tympeää ja loukkaavaa ilmaisua?

Helppo on tasaluonteiselle sanoa että puhut vaan heti kaiken, mutta ei se vaan aina ole temperamenttisemmille niin helppoa. Eikö kuitenkin ole silloin parempi tasata ensin itsensä eikä vetää toista aivan turhaan mukaan tunneryöppyyn?

Kauanko sitä mykkäkoulua kestää? Eikö tuollainen ole ihan tuumaustauko vaan.

Minäkään en varsinaisesti pidä tuota mykkäkouluna. Mykkäkoulu on jotain tahallisempaa, oma valinta, jonka tarkoitus on satuttaa toista ja käyttää valtaa. Minusta aikalisän ottaminen ja vaikka samalla sopiminen, että puhumme tämän asian illalla/huomenna selväksi, on ihan hyvä käytäntö. Ex-suhteessani tuota aikalisää tarvittiin, koska riidat olivat yltyneet hallitsemattomaksi huudoksi. Harmi vain, että asioita ei saatu koskaan puhuttua läpi aikalisänkään jälkeen. Nykysuhteessani minua voisi varmaan syyttää mykkäkoulusta, koska en pysty välttämättä tunnereaktiossani puhumaan heti - eikä kyse ole vihasta vaan surusta. Miesystäväni on kyllä kertonut, että kokee sen raskaana, mutta olen koittanut selvittää, mistä vaikeus puhua heti johtuu. Aina olemme purkaneet tilanteet jälkikäteen, joskus välittömästikin, jos tunne ei ole kasvanut liian suureksi.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin pidän joskus mykkäkoulua. Ei se rakkaus siihen lopu.

Vastapuolelta loppuu. Kuten youtuben kommenttiosioista usein saa aiheeseen liittyvistä videoista lukea: hän koulutti minut olemaan ilman itseään ja sulki itse itsensä elämästäni. 

Jos puhutaan yli kahden tunnin mykkäkoulusta, lähde. 

Vanha viisaus meni jotenkin niin ettei kannata antaa auringon laskea riidan päälle. Eli ennen nukkumaan menoa tulisi olla kaikki kaiveltu sieltä hampaankolosta. Ihan turhaa stressiä odotella toisen sanaisen arkun aukeamista huomiseen asti. Se tuumaustauko on tasan sitä että saa hengityksen ja verenpaineen tasattua. Pidemmät odottelut vahingoittavat parisuhdetta pidemmän päälle.

Mulla mies eroperheestä, eikä tosiaankaan osaa riidellä oikein. Just sitä, että ei edes yritä hakea ratkaisua vaan jatkaa ja jatkaa ja mököttää ja perseilis vaikka kuolemaan tai eroon saakka, jos minä en ottaisi rakentavaa otetta. Aina se olen minä.mies ei koskaan myönnä olevansa väärässä tai pyydä anteeksi, vaan uhriutuu ja mököttää vihaisena kunnes minä haen tilanteeseen uutta tulkintaa ja esitän ratkaisuehdotuksia. Niihinkin saattaa vastata vaisusti tai ei ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin pidän joskus mykkäkoulua. Ei se rakkaus siihen lopu.

Erittäin suurella tilastollisella todennäköisyydellä tulee loppumaan, tosin ei sinun päätöksellä. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla mies eroperheestä, eikä tosiaankaan osaa riidellä oikein. Just sitä, että ei edes yritä hakea ratkaisua vaan jatkaa ja jatkaa ja mököttää ja perseilis vaikka kuolemaan tai eroon saakka, jos minä en ottaisi rakentavaa otetta. Aina se olen minä.mies ei koskaan myönnä olevansa väärässä tai pyydä anteeksi, vaan uhriutuu ja mököttää vihaisena kunnes minä haen tilanteeseen uutta tulkintaa ja esitän ratkaisuehdotuksia. Niihinkin saattaa vastata vaisusti tai ei ollenkaan.

Jaksoin tuota 15 vuotta ja sitten tuli stoppi, kun mitta tuli täyteen. Itse kasvoin ja kehityin älyttömän hyväksi neuvottelijaksi, tientasaajaksi ja toisen olon helpottajaksi, mutta samana aikajaksona mies ei kehittynyt lähtöpisteestä yhtään eikä edelleenkään osannut vastavuoroisesti antaa minun joskus olla suuttunut ja helpottaa minun oloani silloin. 

Mitta täyttyi aika totaalisesti. Laitoin taannoin välit poikki ystävään, joka aloitti jonkun mykkäkoulupelleilyn. Yritin kaksi viikkoa lähestyä häntä ja näyttää, että ovi on auki, mutta häntä ei kiinnostanut, joten oma kiinnostukseni lakkasi täysin. 

Minä pidin entisessä suhteessa mökötystaukoja ja sehän se vasta raasti hermoa, kun eksä oli tyytyväinen kun olin kerrankin hiljaa. win win hänelle siis

Vierailija kirjoitti:

Mykkäkoulu on mielestäni sitä, että asiaan ei oikeasti palata koskaan ja puhumattomuuskin johtuu lähinnä halusta näyttää toiselle paikkansa. Jos taas joku haluaa välttää toisen loukkaamista hermostuksissaan möläyttelemällä, niin miksi tästä pitää pahastua? Onko kyse tunneista (puoliso rauhoittaa hermonsa) vai päivistä?

Olen aiemmin jo kerran eronnut siksi, että halusin välttämättä puhua kaikki asiat halki heti, ja ihan soopaahan sitä tuli sitten tulistuksissaan sanottua. Onneksi kumppanini ymmärtää (kun olen hänelle ihan ap:n kumppanin tavoin sanonut) että kerron kyllä jos jokin asia häiritsee niin paljon ettei siitä pääse yli, mutta molempien etu on että saan rauhassa harkita miten asia sanotaan. Niin ettei sano turhan ilkeästi. Joskus ei jää mitään sanottavaa edes, kun kyse onkin ollut ihan omista ärsyyntymisistäni (nälkä, väsymys jne) eikä puolisosta.

On ihan elämää, että joskus on parisuhteessakin pahalla tuulella eikä sosiaalinen. Voisiko ap pohtia sitäkin, miksi hetken irrallisuus tuntuu niin ylitsepääsemättömältä? Ja miettiä sitä, olisiko vaihtoehto parempi jos se todellakin voi tarkoittaa ihan tympeää ja loukkaavaa ilmaisua?

Helppo on tasaluonteiselle sanoa että puhut vaan heti kaiken, mutta ei se vaan aina ole temperamenttisemmille niin helppoa. Eikö kuitenkin ole silloin parempi tasata ensin itsensä eikä vetää toista aivan turhaan mukaan tunneryöppyyn?

Silloin pitää pystyä vähintään sanomaan, että en pysty tähän nyt enkä tiedä mistään mitään, että ollaan nyt normaalisti päivä/ pari päivää ja hoidetaan tämä asia kuntoon mahdollisimman pian. Ja sitten käyttäydytään normaalisti siihen asti, kunnes asiasta pystyy puhumaan. Ei mökötetä, ei olla passiivisaggressiivisia jne ja myös otetaan se asia hoitoon, kuten ollaan luvattu eikä "unohdeta" sitä. 

Vierailija kirjoitti:

Mykkäkoulu on mielestäni sitä, että asiaan ei oikeasti palata koskaan ja puhumattomuuskin johtuu lähinnä halusta näyttää toiselle paikkansa. Jos taas joku haluaa välttää toisen loukkaamista hermostuksissaan möläyttelemällä, niin miksi tästä pitää pahastua? Onko kyse tunneista (puoliso rauhoittaa hermonsa) vai päivistä?

Olen aiemmin jo kerran eronnut siksi, että halusin välttämättä puhua kaikki asiat halki heti, ja ihan soopaahan sitä tuli sitten tulistuksissaan sanottua. Onneksi kumppanini ymmärtää (kun olen hänelle ihan ap:n kumppanin tavoin sanonut) että kerron kyllä jos jokin asia häiritsee niin paljon ettei siitä pääse yli, mutta molempien etu on että saan rauhassa harkita miten asia sanotaan. Niin ettei sano turhan ilkeästi. Joskus ei jää mitään sanottavaa edes, kun kyse onkin ollut ihan omista ärsyyntymisistäni (nälkä, väsymys jne) eikä puolisosta.

On ihan elämää, että joskus on parisuhteessakin pahalla tuulella eikä sosiaalinen. Voisiko ap pohtia sitäkin, miksi hetken irrallisuus tuntuu niin ylitsepääsemättömältä? Ja miettiä sitä, olisiko vaihtoehto parempi jos se todellakin voi tarkoittaa ihan tympeää ja loukkaavaa ilmaisua?

Helppo on tasaluonteiselle sanoa että puhut vaan heti kaiken, mutta ei se vaan aina ole temperamenttisemmille niin helppoa. Eikö kuitenkin ole silloin parempi tasata ensin itsensä eikä vetää toista aivan turhaan mukaan tunneryöppyyn?

Jos toinen on saanut rauhoittua tunteja, eikä senkään jälkeen vastaa mitään puolisolleen, ei ole mitään millä tätä voi perustella. Kyse on henkisestä väkivallasta. 

Olen luullut, että mykkäkoulu on sitä, että mistään asiasta ei suostu puhumaan ja kestää päiviä, viikkoja tms. ja on tarkoitus nimenomaan tehdä toisen olo huonoksi. Mutta jos ei suostu riideltävästä asiasta puhumaan muutamaan tuntiin, en pitäisi sitä mykkäkouluna. Riideltävä asia on hyvä miettiä omassa päässä valmiiksi ja sitten rauhallisessa olotilassa sopia se. Ainakin minusta se on niin parempi, kuin riitaisessa olossa laukoa suusta ties mitä, mitä ehkä katuu myöhemmin ja millä satuttaa vastapuolta syvästi. Tästä on varmaan eri näkökulmia ihmisillä. Pääasia mielestäni on se, että asiaan tulee mahdollisuus palata ja selvittää molempien näkökannat ja syyt mielipiteille ja tyhjentää paha olo pois, ettei jää kalvamaan pitempään. Tämän voi sopia etukäteen, että kun tulee sellainen tilanne, niin saa olla hiljaa jonkin aikaa ja sitten selvitetään. Silloin ei tunnu siltä, että asiat jää näin ikuisesti ja tuo ei ymmärrä ollenkaan minun näkökantaani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mykkäkoulu on mielestäni sitä, että asiaan ei oikeasti palata koskaan ja puhumattomuuskin johtuu lähinnä halusta näyttää toiselle paikkansa. Jos taas joku haluaa välttää toisen loukkaamista hermostuksissaan möläyttelemällä, niin miksi tästä pitää pahastua? Onko kyse tunneista (puoliso rauhoittaa hermonsa) vai päivistä?

Olen aiemmin jo kerran eronnut siksi, että halusin välttämättä puhua kaikki asiat halki heti, ja ihan soopaahan sitä tuli sitten tulistuksissaan sanottua. Onneksi kumppanini ymmärtää (kun olen hänelle ihan ap:n kumppanin tavoin sanonut) että kerron kyllä jos jokin asia häiritsee niin paljon ettei siitä pääse yli, mutta molempien etu on että saan rauhassa harkita miten asia sanotaan. Niin ettei sano turhan ilkeästi. Joskus ei jää mitään sanottavaa edes, kun kyse onkin ollut ihan omista ärsyyntymisistäni (nälkä, väsymys jne) eikä puolisosta.

On ihan elämää, että joskus on parisuhteessakin pahalla tuulella eikä sosiaalinen. Voisiko ap pohtia sitäkin, miksi hetken irrallisuus tuntuu niin ylitsepääsemättömältä? Ja miettiä sitä, olisiko vaihtoehto parempi jos se todellakin voi tarkoittaa ihan tympeää ja loukkaavaa ilmaisua?

Helppo on tasaluonteiselle sanoa että puhut vaan heti kaiken, mutta ei se vaan aina ole temperamenttisemmille niin helppoa. Eikö kuitenkin ole silloin parempi tasata ensin itsensä eikä vetää toista aivan turhaan mukaan tunneryöppyyn?

Silloin pitää pystyä vähintään sanomaan, että en pysty tähän nyt enkä tiedä mistään mitään, että ollaan nyt normaalisti päivä/ pari päivää ja hoidetaan tämä asia kuntoon mahdollisimman pian. Ja sitten käyttäydytään normaalisti siihen asti, kunnes asiasta pystyy puhumaan. Ei mökötetä, ei olla passiivisaggressiivisia jne ja myös otetaan se asia hoitoon, kuten ollaan luvattu eikä "unohdeta" sitä. 

Tuo "käyttäydytään normaalisti" ja ilman mitään indikaatioita että joku on vialla on mielestäni iso ja aika erikoinen odotus, jos toinen on ilmaissut että on sen verran tunnekuohuissa että ei pysty edes ilmaisemaan syytä. Näkisin, että jos tuntuu liialliselta olla etäänpänä sen aikaa kun toinen tuumailee, niin ei varmaan tule toimimaan yhteiselo vaan molemmille ehkä hyvä lähteä eri teille. Vähintään pitäisi sietää jos haluaa olla omissa oloissaan, kas jos se normaalisti oleminen olisi niin helppoa että olisi vain, niin eihän silloin koko hengähdyshetkeä edes tarvitsisi.

Päivä/pari päivää on sen sijaan jo todella pitkä aika pelkkään tasaantumiseen ainakaan toistuvasti, jos ei puhuta jostain yksittäisestä hyvin painavasta suhteen kriisistä. Olen ehdottomasti yhden edellisen kanssa samaa mieltä, että nukkumaan ei ole hyvä mennä selvittämättömien asioiden kanssa.

Parisuhteessa pitää oppia riitelemään yhdessä toimivalla tavalla. Toinen kaipaa aikaa käsitellä asiaa ja toinen haluaa puhua asian heti halki. Toiselle äänen korottaminen on normaalia, toiselle aiheuttaa ahdistusta. Jne.

Siksi nämä asiat pitää puhua yhdessä läpi ja sopia miten saadaan molemmat luotua tapa riidellä.

Meillä mennään pariksi tunniksi eri huoneisiin ja sitten kokoonnutaan kahville juttelemaan. Joskus ei pysty vielä parin tunnin päästä ja sovitaan, että jatketaan myöhemmin.

Yleensä päivän ja jopa kahden mittaisia jaksoja.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mykkäkoulu on mielestäni sitä, että asiaan ei oikeasti palata koskaan ja puhumattomuuskin johtuu lähinnä halusta näyttää toiselle paikkansa. Jos taas joku haluaa välttää toisen loukkaamista hermostuksissaan möläyttelemällä, niin miksi tästä pitää pahastua? Onko kyse tunneista (puoliso rauhoittaa hermonsa) vai päivistä?

Olen aiemmin jo kerran eronnut siksi, että halusin välttämättä puhua kaikki asiat halki heti, ja ihan soopaahan sitä tuli sitten tulistuksissaan sanottua. Onneksi kumppanini ymmärtää (kun olen hänelle ihan ap:n kumppanin tavoin sanonut) että kerron kyllä jos jokin asia häiritsee niin paljon ettei siitä pääse yli, mutta molempien etu on että saan rauhassa harkita miten asia sanotaan. Niin ettei sano turhan ilkeästi. Joskus ei jää mitään sanottavaa edes, kun kyse onkin ollut ihan omista ärsyyntymisistäni (nälkä, väsymys jne) eikä puolisosta.

On ihan elämää, että joskus on parisuhteessakin pahalla tuulella eikä sosiaalinen. Voisiko ap pohtia sitäkin, miksi hetken irrallisuus tuntuu niin ylitsepääsemättömältä? Ja miettiä sitä, olisiko vaihtoehto parempi jos se todellakin voi tarkoittaa ihan tympeää ja loukkaavaa ilmaisua?

Helppo on tasaluonteiselle sanoa että puhut vaan heti kaiken, mutta ei se vaan aina ole temperamenttisemmille niin helppoa. Eikö kuitenkin ole silloin parempi tasata ensin itsensä eikä vetää toista aivan turhaan mukaan tunneryöppyyn?

Jos toinen on saanut rauhoittua tunteja, eikä senkään jälkeen vastaa mitään puolisolleen, ei ole mitään millä tätä voi perustella. Kyse on henkisestä väkivallasta. 

Tiedän kyllä kun olen sillä saamapuolellakin ollut, eksä veti mykkäkoulua viikkojakin. Ja nykyään jopa ajattelen, että osin varmaan siksi kun sai niin kovaa painostusta puhua omalta puoleltani ja ahdistui. Sen sijaan ap on ilmoittanut, että puoliso kyllä vastaa, ja puhuu asiat lopulta halki kun pystyy, eli ei kuulosta samalta tilanteelta lainkaan.

Kyllä sillekin lie sanansa on, että vaaditaan puolisoa olemaan jokaisessa hetkessä juuri sitä mitä itse tarvitsee sen sijaan että antaisi toiselle tilaa hoitaa tilanteet mielestään viisaalla tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Yleensä päivän ja jopa kahden mittaisia jaksoja.

-Ap

No nämä on aika pitkiä omiinkin korviin (olen se möksähtelijä), ja olennaista tietoa kun miettii miten vakava tilanne on. Kävisin viimeisen keskustelun ja koittaisin sopia jotkut järkevät pelisäännöt, niin kuin joku toinen tuolla ehdottikin. Jos ei tilanne sillä muutu niin itse pitää vain päättää, mitä haluaa suhteelta ja minkä kanssa on hyvä olla. Kyllä parin päivän mykkäilyt syö luottamusta suhteesta paljonkin.

Äitini oli oikein mykkäkoulun mestari, isälleni piti mykkökoulua ja isäni koultua minulle, ainoalle tyttärelleen. Ja vielä se kun ei tiennyt mistä oli suuttunut, se alkoi vaan yhtääkkiä. Kait hän jotenkin sitten sairas oli, näin jälkikäteen ajatellen,yksinäisenä kuoli hän.