Miksi niin moni jää roikkumaan ihmiseen, vaikka sisimmässään tietää, ettei hommasta tule mitään?
Uskottoman paljon on näitä tapauksia, että vaikka toinen osapuoli on ollut täysi kusipää eikä osoitakaan mitään halua esim vakavaan suhteeseen, niin silti tässä henkilössä roikutaan kiinni. Miksi? Siis miksi joku edes haluaisi enää tällaisen henkilön omakseen? Ja tiedän tasan tarkkaan, että tämänkin tekstin lukee monta näin toiminutta henkilöä. Kaikki eivät välttämättä edes halua tunnustaa toimineensa näin.
Kommentit (99)
Mä "roikuin" vastoin kaikkien läheisten neuvoja. Miehellä oli paha sitoutumiskammo. Alkoi lopulta hellittää kolmen vuoden jälkeen. 8 vuotta yhdessä ja yksi lapsi.
Oon ylpeä etten kuunnellut muita vaan omaa sydäntäni. Tiedostan edelleen, että olisi voinut käydä myös toisin, mutta jaksoin olla tukena, näyttää ettei ole pelättävää ja sain kaiken mitä elämältäni halusin - hänen kanssaan.
Olen toiminut noin. Miksi? Koska rakastuminen laittoi minut sekaisin. Jokainen joskus rakastunut tietää, että silloin ei aivot pelaa normaalilla tavalla. Ja myös siksi, että toisen sanat puhuivat sen puolesta, että meillä voisi olla yhteinen tulevaisuus. Teot vaan eivät niinkään.
Rakastuminen on aivoille periaatteessa sama kuin mikä tahansa pakkomielle. Ohittaa järjen.
jotta voi paheksua näitä yksinasuvia, eikös toikaan nyt ketään löydä :) ...varsin tuttuja pohdintoja varattujen suusta, jotka jatkuvasti valittavat huonoa suhdettaan. Itse olen ollut pitkän liiton jälkeen jokusen vuoden yksin ja moni ei ymmärrä, miksen tinderöi peukaloitani kipeäksi taikka roiku baareissa. En ole tehnyt päätöstä olla loppuelämääni yksin, mutta en jaksa tehdä kumppanin metsästyksestä elämänsisälltöä, että vain silloin olen olemassa. Minusta on huolestuttavaa, jos ihminen ei osaa olla yksin. Ymmärrän sen jollakin parikymppisellä. Oma kokemuspiiri koskee reilusti yli kolmekymppisiä.
"We accept the love we think we deserve" En muista kuka.
Yleensä tuo pakkomielle tulee, jos kokee saaneensa omaa tasoaan paremman tai vähintäänkin ylärajalla olevan henkilön haarukkaan. Siksi tätä ei tahdo menettää. Niistä alemman tason tyypeistä taasen ei niin jaksa taistella.
T: omalla kokemuksella
En tiedä, sitä olen itsekin miettinyt? Minulle on käynyt kerran niin, että mies jonka perään olin vuosia haikaillut, tuli sitten avautumaan tunteistaan ja kysyi, voisinko vielä joskus kuvitella olevani hänen kanssaan, niin rehellinen vastaukseni sitten siinä tilanteessa oli "en tiedä, en yhtään osaa sanoa".
Eli sitten kun sellainen tilanne tuli, niin en ollut mitenkään "jeeehhh ihanaa iih tätä olen aina odotellut, totta kai alkaisin kanssasi!". Toki tuossa oli taustalla torjumista/hylkääminen/välinpitämätöntä käytöstä, että ihan luontevaa etten ollut heti messissä ja innoissaan. Minulla on kuitenkin sillä tavalla terve itsetunto, että vaikka emotionaalisesti roikkuisinkin jossain välinpitämättömässä miehessä keneltä en saa vastakaikua, niin pidän sen ihan itselläni ja omassa mielessäni, enkä pystyisi mihinkään konkreettiseen tai esim. seksiin ja läheisyyteen ihmisen kanssa, joka on kohdellut minua huonosti ja epäkunnioittavasti.
Jos on kuitenkin niitä hyviäkin hetkiä ja ne voittaa kokonaan yksin olemisen, vaikka suhteessa muuten on moni asia pielessä.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, sitä olen itsekin miettinyt? Minulle on käynyt kerran niin, että mies jonka perään olin vuosia haikaillut, tuli sitten avautumaan tunteistaan ja kysyi, voisinko vielä joskus kuvitella olevani hänen kanssaan, niin rehellinen vastaukseni sitten siinä tilanteessa oli "en tiedä, en yhtään osaa sanoa".
Eli sitten kun sellainen tilanne tuli, niin en ollut mitenkään "jeeehhh ihanaa iih tätä olen aina odotellut, totta kai alkaisin kanssasi!". Toki tuossa oli taustalla torjumista/hylkääminen/välinpitämätöntä käytöstä, että ihan luontevaa etten ollut heti messissä ja innoissaan. Minulla on kuitenkin sillä tavalla terve itsetunto, että vaikka emotionaalisesti roikkuisinkin jossain välinpitämättömässä miehessä keneltä en saa vastakaikua, niin pidän sen ihan itselläni ja omassa mielessäni, enkä pystyisi mihinkään konkreettiseen tai esim. seksiin ja läheisyyteen ihmisen kanssa, joka on kohdellut minua huonosti ja epäkunnioittavasti.
No tuliko teistä pari?
Kokemus asiantuntija vastaa..
Se pieni toivon kipinä että toinen muuttuisi.
Vierailija kirjoitti:
Jos on kuitenkin niitä hyviäkin hetkiä ja ne voittaa kokonaan yksin olemisen, vaikka suhteessa muuten on moni asia pielessä.
Kuulostaa kyllä viimeisen päälle naisen kommentilta 😄
Riippuvuushäiriöt, pelko, avuttomuus (esim taloudellinen), toivo asioiden muuttumisesta parempaan, rakenteet (esim uskonto), manipuloiduksi tuleminen, onhan näitä
Hyvä kysymys. Kai sitä ihastuneena/rakastuneena toivoo, että se toinen muuttaakin mielensä ja haluaa olla yhdessä.
Kai se tuntuu niin vaivalloiselta enää peruuttaakaan. Näin ainakin omalla kohdalla. Ymmärtää, ettei suhteesta voi pitkällä tähtäimellä tulla mitään, ainakaan onnellista, mutta se pakittaminen tuntuu hankalalta. Toivoo, että tulisi jokin ulkopuolinen tekijä, joka katkaisisi suhteen. Toivoo, että toinen joutuisi muuttamaan muualle tai jäisi auton alle, mutta itse ei vain halua tehdä eropäätöstä.
Vierailija kirjoitti:
Mä "roikuin" vastoin kaikkien läheisten neuvoja. Miehellä oli paha sitoutumiskammo. Alkoi lopulta hellittää kolmen vuoden jälkeen. 8 vuotta yhdessä ja yksi lapsi.
Oon ylpeä etten kuunnellut muita vaan omaa sydäntäni. Tiedostan edelleen, että olisi voinut käydä myös toisin, mutta jaksoin olla tukena, näyttää ettei ole pelättävää ja sain kaiken mitä elämältäni halusin - hänen kanssaan.
Sama kokemus. Mietin myös sitä, että en mä ole koskaan sisimmässäni osannut ennustaa miten asiat tulevat menemään. Olen roikkunut huonoissa suhteissa, koska olen toivonut että ne voivat muuttua paremmiksi. Eivät ole muuttuneet, mutta en silti ole sisimmässäni tiennyt ettei hommasta tule koskaan mitään.
Sitten oli tämä yksi suhde, jossa miehellä oli paha sitoutumiskammo. Välillä sisimpäni sanoi, että kannattaa luovuttaa. Välillä se sanoi että kannattaa yrittää. Jatkoimme yhdessä ja lopulta useamman vuoden tapailun jälkeen meistä tuli oikea, rakastava pari. Mutta ei minulla ollut ennen sitä päivää hajuakaan miten asiassa tulee käymään. Ihan sokeana etenin. Onneksi niin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, sitä olen itsekin miettinyt? Minulle on käynyt kerran niin, että mies jonka perään olin vuosia haikaillut, tuli sitten avautumaan tunteistaan ja kysyi, voisinko vielä joskus kuvitella olevani hänen kanssaan, niin rehellinen vastaukseni sitten siinä tilanteessa oli "en tiedä, en yhtään osaa sanoa".
Eli sitten kun sellainen tilanne tuli, niin en ollut mitenkään "jeeehhh ihanaa iih tätä olen aina odotellut, totta kai alkaisin kanssasi!". Toki tuossa oli taustalla torjumista/hylkääminen/välinpitämätöntä käytöstä, että ihan luontevaa etten ollut heti messissä ja innoissaan. Minulla on kuitenkin sillä tavalla terve itsetunto, että vaikka emotionaalisesti roikkuisinkin jossain välinpitämättömässä miehessä keneltä en saa vastakaikua, niin pidän sen ihan itselläni ja omassa mielessäni, enkä pystyisi mihinkään konkreettiseen tai esim. seksiin ja läheisyyteen ihmisen kanssa, joka on kohdellut minua huonosti ja epäkunnioittavasti.
No tuliko teistä pari?
Ei tullut, eikä tuolla taustalla varmaan olisi voinutkaan tulla. Olisi vaatinut aika paljon häneltä, että siitä olisi voinut jotain vielä tulla.
Jos niitä potentiaalisia kumppaniehdokkaita ei killu otettavana joka oksalla, eli tarjonta on niukkaa. Silloin pitää kiinni siitä ainoasta kylän sinkkumiehestä.
Mä roikun, tai oikeastaan mussa roikutaan. Kauhistuttaa, että aikaa on mennyt 10vuotta jo. Oon alusta asti tiennyt, ettei tästä mitään tule. Välillä oon pyristelly miehestä eroon, mutta aina se luikertelee takas. En rakasta häntä. Mutta oon muilla tavoin riippuvainen hänestä. Hän tietää sen, muttei nähtävästi välitä.
Menee varmaan samaan kategoriaan kun että toista kiinnostaa niin kauan kun on itse välinpitämätön ja etäinen, mutta sitten kun alkaa osoittamaan selvää kiinnostusta takaisin niin lopahtaakin se toisen kiinnostus.