Miten pääsit yli ystävyyden päättymisestä?

Vierailija kirjoitti:

En varmaan koskaan täysin pääse yli. Pahinta on, etten tiedä syytä välien katkaisuun.

Minun on vähän vaikea ymmärtää ajatusta, ettei ystävyyden loppumisesta pääsisi koskaan yli. Eikö teillä ole muita ystäviä ja olette hyvin yksinäisiä? Ystävyys on tärkeää, mutta varmaan se on toisellekin osapuolelle ahdistavaa, jos sen ajatellaan olevan niin sitovaa, että ystävän mielenterveys on siitä kiinni tai että olisi velvoite olla ystäviä ikuisesti.

Olen jo melkein kuusikymppinen ja lähes koko ystäväpiiri on vaihtunut elämän aikana useampaan kertaan elämäntilanteiden myötä. Suurin osa vain kuihtumalla, pari sitten välien katkaisun kautta. Yksi ystävä on ala-asteen ajoilta, osa ystävistä on jo kuollut.

Yhteen ystävään ei kannattaisi ripustautua ajatustenkaan tasolla, koska eivät ihmissuhteet ole pysyviä, vaan ne tulevat ja menevät omia lapsia ja vanhempia tai muita lähisukulaisia lukuunottamatta. Ja myös lähisukulaisten kesken voi tulla pysyvä välirikko, jos suhde ei toimi. Antakaa ystäville tilaa hengittää ja kohdelkaa heitä hyvin. Jos sittenkään ei toimi, niin kyse voi olla arvojen ja elämäntilanteen liiallisesta erilaisuudesta. Ystävyyden päätttymisessä on se hyvä puoli, että ne opettavat paljon. Näin ainakin itse olen kokenut. Olen ollut sekä ystävyyden lopettaja että jätetty ystävä.

Sitä en ymmärrä, miten me aikuiset ihmiset emme voineet sopia asioita. Olisin halunnut, mutta vuotta vanhempi ystävä ilmoitti, että ei tästä tule enää mitään läheisempää. Koskaan ei halunnut asioita jutella perin pohjin. Sitten vain erkanimme

Vierailija kirjoitti:

En ole vielä päässyt. Hän vain ghostasi yllättäen, pisti välit poikki. Haluaisin tietää mitä tein väärin.

Kateus. Se on yleinen syy. Ja kateutta on niin monenlaista. Toinen on neuvominen. Ei saa neuvoa, kateellista varsinkaan.

Vierailija kirjoitti:

Sitä en ymmärrä, miten me aikuiset ihmiset emme voineet sopia asioita. Olisin halunnut, mutta vuotta vanhempi ystävä ilmoitti, että ei tästä tule enää mitään läheisempää. Koskaan ei halunnut asioita jutella perin pohjin. Sitten vain erkanimme

Ei entisellä ystävällä ole velvollisuutta selittää omia syitään tai jutella perin pohjin. Parisuhteessa on mielestäni kohtuullista saada jonkinlainen selvitys siitä miksi halutaan erota, mutta ystävyydessä ei. Yksi syy erota ystävästä voi olla se, että toisen reviirille pyritään liian lähelle kuten nyt vaikka ajatus siitä, että pitäisi käydä läpi ystävyyttä perin pohjin ennen kun ystävyys voidaan irtisanoa. Sellaista velvoitetta ei vain ole.

Ystävyys ei ole velvollisuus, vaan iloa ja vastavuoroista ilojen ja surujen jakamista. Ellei se ole sitä, se loppuu, jolloin ei ole halua kertoa enää mitään omista ajatuksista. Lisäksi epäilen, että monien kohdalla syyt katkaista ystävyys ovat sellaisia, että ne vain turhaan loukkaisivat entistä ystävää. On minultakin kerran penätty syytä, jolloin sanoin jonkun pinnallisen syyn, joka ei loukkaa. En kuitenkaan halua loukata ystävää, jonka kanssa joskus olin läheinen.

Hyväksyy asian. Miettii , mitkä syyt johtivat välirikkoon. Hyväksyy myös sen, että ihmiset muuttuvat. Muistellaan niitä hyviä muistoja hyvällä, ei pahalla.

Hankkimalla uusia ystäviä, jotka oikeasti haluavat olla kanssani.

En ole päässyt yli. 10 vuotta ja ylikin on mennyt.

Me lupasimme, ollaan aina parhaat kaverit. Olihan se teininä helppoa sanoa. Mut kun elämään tuli poikaystävät ja muut jutut niin tiet erkani. Oma ystävä oli kateellinen mun esikoisen synnyttyä. Joku muu vei hänen paikkansa , varmaan näin ajatteli ystävä...

Pääsin yli ajan kanssa. Minä laitoin välit poikki. Vaikka sattui. Annoin ajan kanssa ystävälle anteeksi virheet ja myönsin myös omat virheeni. Joskus ystävyydessä on tietyn pituinen matka , joka sitten erkanee. Mutta se opettaa ja antaa eväitä elämään.

Kun mietin niitä valheita, ei tule ikävä ystävyyttä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Auttoi sen ymmärtäminen, että hän ei loppujen lopuksi ollut minulle hyväksi. Ei arvostanut pohjimmaista minääni tai minun valintoja. Ikinä en ole niin juovuksissa ollut kuin tämän ihmisen seurassa, vaikka itse ne juomat kurkusta kumosin.

Tää oli kyllä erikoisin selitys juomiselle mihin olen törmännyt. Jos olet ollut aivan naamat, niin se tuskin ainakaan paransi ystäväsi kuvaa sinusta.

Päihdeongelma erilaisine draamoineen on myös yleisimpiä syitä jättää ystävyys sikseen. Ei ole kyse siitä, etteikö arvostaisi kaveria sinänsä, vaan siitä, ettei päihdeongelmainen tajua, että hänen ongelmiensa aiheuttajista suurin on alkoholi. Ilman sitä elämä olisi huomattavasti parempaa ja se todellinen minä pääsisi taas esille.

On vähän kyseenalaista onko kyseessä valinta juoda viinaa, kun kyseessä on sairaus, missä ajattelutapa vääristyy. Toisaalta syy juoda voi olla pohjalla oleva muu sairaus persoonallisuushäiriöistä masennukseen, johon pitäisi saada hoitoa. Kaikki hoito kuitenkin vesittyy, jos tapa ratkaista ongelmia ja viettää vapaa-aikaa on käyttää päihteitä. Se sopii iloon, suruun, pitkästymiseen tai vaikka siihen, että tapaa ystävän tai soittaa hänelle. Itse aikanaan tajusin päihdeongelman siitä, kun tämä ihminen soittaa 10.30 aamulla ja on selkeästi humalassa jaaritellen humalaisen juttujaan.

Päihdeongelmainen on itsekeskeinen, omassa elämässä on niin paljon ongelmia, ettei vastavuoroinen ystävyys ole mahdollista. Sinä jolle vastaan et ehkä edes ole riippuvainen alkoholista, mutta ajattelutapasi muistuttaa sitä millainen alkoholistin tapa ratkaista ongelmia on. Ei se välttämättä tarkoita, että ystäväsi ei sinua arvostaisi. Hän vain olisi halunnut seurustella sinun eikä viinapääsi kanssa.

Oho. Minä luin tuon kommentin aivan eri tavalla. Niin, että voidakseen olla ystävänsä kanssa, kommentoijan täytyi juoda tämän kanssa alkoholia. Että vasta alkoholia otettuuaan hänestä "tuli" sellainen, jota ystävä arvosti. Mutta koska kommentoija ei halunnut juoda (ainakaan paljoa), eikä ystävä arvostanut häntä omana (selvänä) itsenään, tajusi kommentoija lähteä suhteesta.

Erilaisin tavoin tosiaan voimme lukea samoja kommentteja. Toki kukin omista taustoistaan käsin. 

Vierailija kirjoitti:

En pääse yli. Järjellä pystyn selittämään asian, mutta tunteen tasolla ystävyyden päättyminen sattuu.

Se sattuminen ja kipu ja suru kertovat siitä, että se toinen ihminen on ollut sinulle tärkeä ja että teidän kahden välinen suhde on ollut sinulle tärkeä. Minusta se kertoo sinusta yksinomaan hyvää, että koet kipua: olet kykeneväinen merkitykselliseen ihmissuhteeseen, etkä vain "käytä" ihmisiä vaan sitoudut heihin tunnetasolla. Se kertoo myös siitä, että sinun on jatkossakin mahdollista löytää samankaltainen tunnetasolla tärkeä ihmissuhde.

Ystävyyden päättäminen aiheuttaa kipua todennäköisesti sillekin, joka sen suhteen päättää. Jossain tilanteessa muut ikävät tunteet (suuttumus, viha, pettymys, tunne hyväksikäytetyksi tulosta jne.) peittävät surun ja kivun alleen, mutta yleensä kun ne kovimmat "aggressiiviset" tunteet ovat menneet ohi, tulee sen surun aika.

On hyvä, jos "järjen tasolla" pystyy ymmärtämään ihmissuhteen päättymisen. Se helpottaa sitä surutyötä, vaikkei toki siltä aina tunnu.

Ihmissuhteet opettavat meistä paljon itsestämme, jos vain annamme niiden opettaa, emmekä pidä itseämme täydellisinä ja erehtymättöminä, jo valmiina paketteina, joiden ei enää tarvitse kehittyä. Niin kauan kuin ajattelee olevansa itse oikeassa, ei tuollaista kehittymistä pääse tapahtumaan. Ja erilaiset katkeruutta ja suuttumusta aiheuttavat asiat (yleisimmät syyt ystävyyden päättämiseen) yleensä saavat voimansa siitä, että minä ajattelen olevani tässä asiassa oikeassa ("ystäväni teki minulle väärin" ja sitten kerron muille, mitä hän teki ja haluan heiltä oman näkemykseni oikeaksi todistamista ja sympatiaa sillä tasolla, että he sanovat minun olevan aivan oikeassa), ja sitten se voikin riittää. Jopa vuosikausiksi.

Kuitenkin kannattaa kysyä jossain sopivassa kohdassa itseltään: olenko mieluummin oikeassa vai olenko mieluummin onnellinen (tyytyväinen)? Itselleni oli silmiä avaavaa, kun lopullisesti tajusin ystävyyssuhteen perimmäisen ongelman olevan minun ja (entisen) ystävän välisessä vuorovaikutuksessa - siinä, että alunperin toimiva ja hyvä (ja ilmiselvästi molemmille paljon hyvää tarjonnut) vuorovaikutus oli jossain kohtaa kääntynyt kieroon. Ja kun aikani yritin tuoda tätä näkemystäni esille eivätkä yritykseni saaneet vastakaikua, totesin, että tämä on kaikki, mikä on minun vallassani tehdä. Ja päätin ystävyyssuhteen. Vaikka olenkin siinä mielessä ihminen enkä mikään Jeesus, että joskus kiukku vanhoista asioista nostaa päätään, toimin asiassa niin, että en lähtenyt valittamaan ystävästäni varsinkaan yhteisille ystävilleni. Päinvastoin, mielessäni oli ajatus, että tärkein asia itselleni oli päästä pois tuosta ystävyyssuhteesta ja että jos se sitä vaatisi, olisin valmis ottamaan kaiken syyn suhteen päättymisestä ja mahdollisista katkeruuksista itselleni. Hyvä asia oli, että vuosikausia vaikeaa ystävyyssuhdettamme vierestä seuranneet muut ystävät eivät lähteneet kyselemään tai kyseenalaistamaan tätä "eroa". Itselleni on vieläkin epäselvää, missä kohtaa tuo "vuorovaikutus lähti menemään kieroon" - mutta sen miettiminen ei toisaalta tunnu minusta tarpeelliselta. Vaikka jokaisesta hyvästä ja huonosta ihmissuhteesta (hyvin tai huonosti "toimivasta" ihmissuhteesta) voi ammentaa oppia muihin suhteisiin, olen ajatellut, että jos asia joskus minulle valkenee (se perimmäinen ongelma), olen siitä kiitollinen, mutta välttämätöntä se ei ole nykyisen eikä tulevan elämäni kannalta. Todennäköisesti "vika" löytyy lopulta minusta, koska entinen ystävä piti suhdettamme hyvänä ja minun yrityksiäni kertoa minua vaivaavista ongelmista ja epäkohdista nillityksenä, joten ilmiselvästi minä muutuin toisin kuin ystäväni, tai vain muutuimme eri suuntiin.

Vierailija kirjoitti:

Harmittaa vieläkin useamman vuoden jälkeen että menetin parhaan ystäväni, semminkin kun minulla ei ole kovin monia ystäviä. Huseerasivat puolisoni kanssa selkäni takana. Sen jälkeen lopetti yhteydenpidon kun asia tuli ilmi.

Tarvitset lusää ystäviä. Sellaisia, jotka eivät ole tekemisissä puolisosi kanssa. Oletko miettinyt, että puolisosi ei ole ehkä hyväksi sinulle?