Miten olette saaneet takaisin kadotetun yhteyden omaan teini-ikäiseen lapseen?

Eikö kellään kokemusta?

Kai se joillakin palautuu joskus parikymppisenä, mikäli vanhempi ei raivoa tai kontrolloi. Luottamus on hankala asia. Ei kannattaisi turhaan surra, kun myöhemmin elämä voi olla erilaista.

On hyvin tuttu tilanne itsellekin. Olen kuitenkin hyväksynyt sen, että yhteys säilyy tietenkin helpommin sellaisen lapsen kanssa, jonka kanssa luontaisesti voi tehdä asioita. Ja kyllä myös lapsen temperamentilla, luonteella ja sosiaalisuudella on tässä merkitystä.

Koska ajattelen, että se kiinnostus lasta kohtaan on tärkeä niin olen itse ihan pakottamalla pakottanut itseni keskustelemaan hänen kanssa asioista, jotka itseäni lainkaan kiinnosta tai joita pidän jopa ärsyttävinä piirteinä lapsessa (vaikkapa se että mikään muu kuin ulkonäkö ei kiinnosta). Näillä nyt ei tietenkään mitään syvällistä yhteyttä saa, mutta voi toimia pohjana tulevalle.

Pakottaa ei voi. Osoitat vaan olevasi tukena, kuuntelet, kysyt kuulumisia, ohjaat oikealle tielle mutta annat jo paljon itsenäisyyttä nuorelle. Irtautuminen vanhemmista on tuossa iässä erittäin normaalia, toivottavaakin. Jos teillä kaikki muuten ok, hän luultavasti "palaa luoksesi" kun on päässyt aikuistumaan rauhassa.

Miksi olisi väärin myöntää, että toinen lapsista on läheisempi itselle kuin toinen?  Minulla kaksi nuorta aikuista lasta ja todellakin toisen kanssa on parempi yhteys ja toinen itselle huomattavasti läheisempi vain siitä yksinkertaisesta syystä, että meillä on paljon enemmän yhteisiä kiinnostuksenkohteita, samanlaiset arvot ym. 

On peiliin katsomisen paikka jos omat lapsesi eivät pidä sinusta.

Vierailija kirjoitti:

On peiliin katsomisen paikka jos omat lapsesi eivät pidä sinusta.

Eikä ole. Esimerkiksi minä en pidä äidistäni, vaikka hän ei ole tehnyt mitään väärää tai ollut ilkeä. Ei vain ole ihmisenä sellainen, jonka kanssa jaksaisin olla yhteyksissä.

Harrastaako teini jotain, voitko esim kuljettaa autolla paikkoihin ja siinä samalla jutella? Olisko joku isä-tytär matka ulkomaille mitään? 

Itse vien nyt keväällä teinipojan pidennetylle viikonlopulle Eurooppaan ja sillä aikaa isä käy nuoremman tytön kanssa risteilyllä (tytön toiveesta).  

Me ollaan aina puhuttu lapsien kanssa esim uutisista ja maailman menosta. Usein sanon että luin mielenkiintoisen artikkelin, "mitä mieltä te olette siitä että xxx ja xxx?" Small talk ei ole luontaista mutta sitäkin voi opetella ja ennakkoon miettiä mitä vaikka silloin jutellaan kun ollaan ulkona syömässä. 

Mulla ei ole lapsia, mutta olen itse ollut teini-ikäinen tyttö, joten voin vastata ehkä siitä näkökulmasta. Meillä oli perheellä joka ilta (tai ainakin pyrittiin tähän) yhteinen iltapala ja iltatee, jonka aikana juteltiin päivästä. Mun mielestäni oli oleellista, että vanhemmatkin kertoivat asioistaan eivätkä vain tentanneet meitä lapsia. Olen huomannut, että joissakin lapsiperheissä vanhemmat eivät kerro lapsilleen omia kuulumisiaan ja keskustelut ovat lähinnä sellaista ristikuulustelu-tyyppistä kyselyä. 

Lisäksi meillä oli yhteisiä harrastuksia ja reissuja, joista riitti juteltavaa.

Meillä kesti tuota hirveää aikaa 2 vuotta, ehkä vähän yli. Minäkin olin masentunut ja pelkäsin menettäväni lapseni. Sitten asiat lähtivät paranemaan ja meillä on nykyisin hyvät välit nyt 18 vuotiaan poikani kanssa. Tsemppiä.

Itse olen huomannut todella jännän perhedynamiikkaan liittyvän asia: kun minä (äiti) olen paikalla, molemmat tytöt (meillä siis myös 14 ja 16 v), tunnelma isän ja tyttöjenkin välillä on keveä ja he pystyvät juttelemaan kaikesta keskenään. Sitten taas kun minä en ole paikalla (esim. reissussa muutaman päivän), tunnelma muuttuu mieheni mukaan kuulemma ihan täysin ja lapset eivät puhu juuri mistään mitään. Syytä tälle en osaa kertoa. Sen tiedän, että mieheni on ollut tosi hyvä isä kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Me ollaan aina puhuttu lapsien kanssa esim uutisista ja maailman menosta. Usein sanon että luin mielenkiintoisen artikkelin, "mitä mieltä te olette siitä että xxx ja xxx?" Small talk ei ole luontaista mutta sitäkin voi opetella ja ennakkoon miettiä mitä vaikka silloin jutellaan kun ollaan ulkona syömässä. 

Entä silloin, jos teini ei maailman menosta tiedä mitään eikä varsinkaan ole siitä kiinnostunut?

Kyllä se siitä, kun ikää tulee lisää

Minulla oli omien lapsien kanssa täysin sama tilanne ja tein radikaalin ratkaisun: rajoitin älypuhelimen käyttöä ja velvoitin, että tietyt ajat päivästä vaihdetaan kuulumisia eikä haahuilla kuulokkeet päässä mitään kuulematta koko aikaa. Alussa tämä tuntui kaikista osapuolista keinotekoiselta, mutta hiljalleen tulosta alkoi näkyä. Rohkenenkin väittää, että monissa perheissä ne suhteet kärsivät nimenomaan siksi, että niin lapset kuin vanhemmatkin on muissa maailmoissa puhelimilla valtaosan ajasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me ollaan aina puhuttu lapsien kanssa esim uutisista ja maailman menosta. Usein sanon että luin mielenkiintoisen artikkelin, "mitä mieltä te olette siitä että xxx ja xxx?" Small talk ei ole luontaista mutta sitäkin voi opetella ja ennakkoon miettiä mitä vaikka silloin jutellaan kun ollaan ulkona syömässä. 

Entä silloin, jos teini ei maailman menosta tiedä mitään eikä varsinkaan ole siitä kiinnostunut?

Sitten täytyy keskustella niistä asioista, joista hän tietää ja on kiinnostunut. Näin minä ainakin olen tehnyt.

Vierailija kirjoitti:

Meillä kesti tuota hirveää aikaa 2 vuotta, ehkä vähän yli. Minäkin olin masentunut ja pelkäsin menettäväni lapseni. Sitten asiat lähtivät paranemaan ja meillä on nykyisin hyvät välit nyt 18 vuotiaan poikani kanssa. Tsemppiä.

Sama homma. Se oli vain jokin ihme vaihe ja ihan yhtä äkkiä kuin se alkoikin, niin se myös loppui ja nuoresta tuli taas oma itsensä. Oman pojan kohdalla pahin teini-iän vaihe oli juurikin 15-17. Tuntui, etten tunne omaa lastani enää ollenkaan. Että hän vain häpesi ja inhosi vanhempiaan. Mutta tänä päivänä tuo nykyinen 19-vuotias on ihan eri ihminen. Ja viettää välillä ihan vapaaehtoisesti aikaa myös vanhempien ja pikkusiskon kanssa esim. pelaillen tai matkustellen. Ei siis kannata luovuttaa, ap. Yritä vain pitää suhdetta yllä. Juttele ihan tavallisia asioita, vaikkei toinen lähtisikään juttuun mukaan. Kysy joskus syömään tai vaikka elokuviin, mutta älä loukkaannu, jos saat pakit. Tee nuoren lempiruokia. Rakasta, vaikket tuntisi itse olevasi kovin rakastettu. Ei se nuori välttämättä itsekään tiedosta, miksi käyttäytyy kuten käyttäytyy. Sinun tehtäväsi on kuitenkin olla se aikuinen, joka ymmärtää muutakin kuin tässä hetkessä elämisen. 

Anna olla rauhassa ja kyllä se sieltä takaisin tulee.

Katot vaan että koulu ja harrastukset menee ok. Ja kaveripiiri on ok.

Sä olet nyt vaan se "tyhmä", jokan kanssa ei jaksa millään  nyt. Kuuluu normaaliin murkkuikään tommonen käytös. Joillakin vaan vähän rankemminm joillakin kevyemmin.

Voi miten tutun kuulosta. Tosi vaikeaa oli teinin kanssa ja hän oli vielä tosi ilkeä mulle. Yritin jaksaa kun tiesin et on teiniyteen liittyvää mut raskasta oli. Nyt muutti omilleen ja välit on parantunut huomattavasti. Mut just toi 15-17 v aika .. huoh

Ihan luonnollista. Nuoret kasvavat itsenäiseksi yksilöiksi ja he pikkuhiljaa vieraantuvat vanhemmistaan. Yritä pitää välit kuitenkin hyvinä ja sano, että sinulle voi kertoa mitä vaan. Ohjeita voi antaa, määräyksiä ei. Itse muotoilen ohjeet niin, että jos minä olisin sinä, tekisin näin ja näin. Kun välit pysyvät hyvinä, huomaat, että myöhemmin puhuvat jo taas sinulle paljon enemmän (kun ovat muuttaneet omilleen, perustaneet omaa elämää ja tapaavat sinua edelleen toivottavasti usein).

Vierailija kirjoitti:

On peiliin katsomisen paikka jos omat lapsesi eivät pidä sinusta.

Ei monestikaan ole tuosta kysymys. Tietysti ihminen muuttuu ,nuori varsinkin. Olen keskustellut tästä parikymppisen kanssa. Hän sanoi ,että ajattelee nyt enemmän kaikkia asioita ja keskustelee myös enempi ikäistensä kanssa. On niin paljon muitakin ,kuin vanhemmat , joille voi jakaa juttujaan. Sekä tietysti tulee ymmärystä, ettei hölötä kaikkea edes läheisilleen. Pikkuhiljaa alkaa aikuistumaan.

Ja näin on hyvä. KUINKA PAJON ITSE KESKUSTELITTE VANHEMPIENNE KANSSA TUOSSA IÄSSÄ, kysyn vaan?