Minusta on tullut todella pelokas ja vetäytynyt. Mikä mielisairaus saa tällaista aikaan?

Seuraat liikaa uutisia ja somea, mediaa? Koita olla ilman ensin päivä, sitten melkeen viikko. Heti helpottaa. Mene ulos lenkille, aivot saa happea. Näe jotain kivaa ihmistä livenä. Tee jotain luovaa, kokeile vaikka maalata tai tehdä käsitöitä. Onnistumisesta saa innostusta. Näiden pitäisi auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Laitoshoitoa olen miettinyt mutta sinne ei helpolla pääse. Jos pääsen niin hävettäisi sekin varmaan.

Elän jatkuvan häpeän ja pelon kahlitsemana.

On ennenkin ollut tietenkin itsensä kanssa työstämistä mutta on kuitenkin pystynyt sietämään ja kestämään. On pystynyt normaaliin elämään.

Ihan kuin jokin olisi imenyt voimat ja ihmisyyden.

Kuin ei olisi vaihtoehtoja muuta kuin kuolema.

Silti kuitenkin haaveilen näkeväni vielä tulen, nuotion jonka äärellä olla. Sekä kesän, peilityynin järven jonka keskellä veneellä olen. Teen listaa mitä haluan nähdä ennen kuin on päästettävä irti kokonaan.

En halua olla säälittävä mutta kyllä tämä on aika sellainen koko ihmistä syövä tila tai sitten olen oikeasti epäkelpo ja liian herkkä tänne vahvojen sekä älykkäiden joukkoon. -ap

Masennusta ei tarvitse hävetä, nykypäivänä varsinkaan. Niin monilla sitä on tai muita ongelmia ja mielen hyvinvointi on tärkeää. Tsemppiä sinulle. Lähtisin sinuna ehkäpä tekemään muutoksia elämääsi ja päästämään negatiivisesta ajattelumallista myös tekstisi perusteella irti. Juttele ystäville ja hyvä että puhut jo täällä ääneen. Se on iso askel monille puhua ääneen jotta tiedostaa mihin haluaa muutosta ja apua. Olet rohkea sanon minä. :)

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa vakavalta masennukselta. Tuollainen itsekin olin pahimman masennuksen ollessa päällä muutama vuosi sitten. Toivottavasti saat ja jaksat hakea tilanteeseen apua! Jaksamista ja voimia!

Miten toivuit? Minulla olisi aikeina aloittaa terapia.

Kestää tosi kauan saada apua niin en ole vielä b-lausuntoa saanut. Lääkkeitä ja sairaslomaa vain. -ap

Vierailija kirjoitti:

Se mitä pakenee saa pakenijan aina kiinni. Omat demonit on kohdattava. Lopeta pakeneminen. Pysähdy. Tartu petoa kurkusta ja katso sitä silmiin.

Parhaani mukaan näitä olen käsitellyt. En osaa sanoa miksi nämä demonit ei voi jo päästää irti. -ap

Itse en esimerkiksi saa enää hommattua uusia vaatteita vaikka käytän samoja kulahtaneita, mauttomia asukokonaisuuksia. En saa käytyä passikuvissa, saadakseni uuden passin. En pysty hoitamaan mitään tällaisia asioitani. Vaikka se olisi helppoa ja aikaahan minulla on mutta en pääse ulos kämpästäni hoitaakseni tällaisia juttuja. Se varmaan johtuu siitä, että en edes koe olevani tarpeeksi arvokas tehdäkseni tällaisia päätöksiä. Vitkuttelen koska en ymmärrä miksi tässä elämässä pitäisi olla mukana koska tuntuu, ettei minulla ole sijaa tässä elämässä. Myöskin harrastuksen suhteen, en vain pysty menemään vaikka varmaan nauttisin jos lopulta vain menisin. 

Ennen olin aika itsevarmakin ja hoidin tottakai asiat mitään miettimättä, tietenkin. Sen kun teki ja meni. Nautin jopa työstäni ja elämä oli sellaista seikkailua jonka imussa oli mukana vaikka haavojakin oli, kelläpä ei. 

Nyt tuntuu kuin päässä olisi kroonistunut tilanne siitä, etten kykene enkä pysty. Olen jännittynyt ja ahdistunut.  En saa itseäni pakottamallakaan eteenpäin. Ihan kuin olisi ihan toisesssa maailmassa. 

Katselen ihmisiä ja kuuntelen heidän juttujaan, ne eivät resenoi vaan ihmettelen, että miksi hänkään jaksaa yrittää niin paljon. En myöskään ymmärrä heidän juttujaan ja dramaattisia murheitaan vaan pohdin, että mitä väliä niilläkään on. En siis vaan pysty olemaan tämän näennäisen elämän imussa. Se tuntuu niin merkityksettömältä. En ymmärrä mikä minuun on tullut. 

Samalla olen ahdistunut kun en ole siinä mukana ja olen paikoillani ensimmäistä kertaa elämässäni. Ajelehdin ja huomaan, etten ole saavuttanut oikein mitään eikä ole lapsia, ei perhettä, ei ystäviä enää tai parisuhdetta, saatika omistuksista ja rahasta puhumattakaan. Mitään saavutettavaa ei tavallaan ole mutta ristiriitaisesti kärsin ja häpeän, että minulla ei sitä kulissia ole, josta saisin edes hetkellisesti nostettua omaa "arvoani" tässä maailmassa. 

Ihan kuin eläisi jotain ihan omaa tilaani läpi mistä en pääse eteen tai taaksepäin. Jotkut ajattelee, että mietin liikaa mutta tässä yritän saada kosketusta tästä tilanteesta, joka vaikuttaa ihan kaikkeen elämässäni. En vaan voi käsittää mikä on ja kärsin tästä tosi paljon. -ap

up

Ihminen ei ymmärrä, että kaunein kirkkaus tekee tuloaan, kun pimeys vielä vallitsee. Pimeys on syvintä juuri ennen kauneinta aamun sarastusta. Pimeyttä seuraa aina valo. Ei ole olemassa pimeyttä ilman valoa, eikä valoa ilman pimeyttä, molemmat tarvitsevat toisiaan ja seuraavat toisiaan. Oikeastaan valo on olemassa jo pimeydessä, mutta pimeys ei sitä pysty käsittämään. Ennemmin tai myöhemmin, vääjäämättömästi, valon säteet puhkaisevat pimeyden hunnun ja kirkastavat pimeydessä vaeltavan näkymät.

Älä pelkää, miksi pelkäisit, eihän kukaan halua sinulle pahaa, ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Usko hyvyyteen, ihmisen on hyvä luottaa ihmiseen. Jos yksi ihminen satuttaakin sinua, on yhtä pahaa vastaan aina sata hyvää, muista se, äläkä menetä uskoasi ihmisyyteen.

Ole armollinen, hyväksy itsesi ja toiset, kaikkine puolineen. Ethän ole itse täydellinen, joten älä odota sitä muiltakaan. Pyri aina parempaan, lempeästi ja ymmärtäväisesti, ei pakottamalla ja väkisin.

Jokaisella on kohtalonsa. Hyväksy omasi suoraselkäisesti, heittäydy elämänpyörteiden vietäväksi ja täytä se parhaan viisautesi mukaisesti. Älä yritä elää kuin muut, muiden elämiä ja muiden kohtaloita. Älä ole muille kateellinen, vaan iloitse heidän onnestaan ja onnistumisistaan. Pyri elämään oma kohtalosi mahdollisimman täydesti, niin ettet kuolinvuoteellasi katuisi mitään, minkä jätit sanomatta, tekemättä tai olematta.

Älä tavoittele kuuta taivaalta, vaan aurinkoa sisältäsi. Sen valo hehkuu jo sinussa, vaikket sitä pimeydeltäsi vielä näekään. Kun viimein löydät, anna sen loistaa säteitään myös muille.

Mökkihöperyys? Läheppä ulos käveleen, metsään mieluiten. Katsele kuuntele lintuja, oravia, tarkkaile jälkiä.. Huomaat kyllä eron. Jo 20min kävely auttaa, vielä parempi jos joka päivä käyt..

Vierailija kirjoitti:

Itse en esimerkiksi saa enää hommattua uusia vaatteita vaikka käytän samoja kulahtaneita, mauttomia asukokonaisuuksia. En saa käytyä passikuvissa, saadakseni uuden passin. En pysty hoitamaan mitään tällaisia asioitani. Vaikka se olisi helppoa ja aikaahan minulla on mutta en pääse ulos kämpästäni hoitaakseni tällaisia juttuja. Se varmaan johtuu siitä, että en edes koe olevani tarpeeksi arvokas tehdäkseni tällaisia päätöksiä. Vitkuttelen koska en ymmärrä miksi tässä elämässä pitäisi olla mukana koska tuntuu, ettei minulla ole sijaa tässä elämässä. Myöskin harrastuksen suhteen, en vain pysty menemään vaikka varmaan nauttisin jos lopulta vain menisin. 

Ennen olin aika itsevarmakin ja hoidin tottakai asiat mitään miettimättä, tietenkin. Sen kun teki ja meni. Nautin jopa työstäni ja elämä oli sellaista seikkailua jonka imussa oli mukana vaikka haavojakin oli, kelläpä ei. 

Nyt tuntuu kuin päässä olisi kroonistunut tilanne siitä, etten kykene enkä pysty. Olen jännittynyt ja ahdistunut.  En saa itseäni pakottamallakaan eteenpäin. Ihan kuin olisi ihan toisesssa maailmassa. 

Katselen ihmisiä ja kuuntelen heidän juttujaan, ne eivät resenoi vaan ihmettelen, että miksi hänkään jaksaa yrittää niin paljon. En myöskään ymmärrä heidän juttujaan ja dramaattisia murheitaan vaan pohdin, että mitä väliä niilläkään on. En siis vaan pysty olemaan tämän näennäisen elämän imussa. Se tuntuu niin merkityksettömältä. En ymmärrä mikä minuun on tullut. 

Samalla olen ahdistunut kun en ole siinä mukana ja olen paikoillani ensimmäistä kertaa elämässäni. Ajelehdin ja huomaan, etten ole saavuttanut oikein mitään eikä ole lapsia, ei perhettä, ei ystäviä enää tai parisuhdetta, saatika omistuksista ja rahasta puhumattakaan. Mitään saavutettavaa ei tavallaan ole mutta ristiriitaisesti kärsin ja häpeän, että minulla ei sitä kulissia ole, josta saisin edes hetkellisesti nostettua omaa "arvoani" tässä maailmassa. 

Ihan kuin eläisi jotain ihan omaa tilaani läpi mistä en pääse eteen tai taaksepäin. Jotkut ajattelee, että mietin liikaa mutta tässä yritän saada kosketusta tästä tilanteesta, joka vaikuttaa ihan kaikkeen elämässäni. En vaan voi käsittää mikä on ja kärsin tästä tosi paljon. -ap

Ehkä sinun nimenomaan pitää päästää irti kaikista käsiin hapantuneista ajatuksista ja unelmista. Lopeta itsesi vertaaminen muihin ja mieti, mitä sinä todella haluaisit/kaipaisit hyvältä elämältä.

Mitä sinä ihan oikeasti haluaisit saavuttaa, sehän voi olla jotain aivan muutakin kuin perinteiset omakotitalo, lapset ja kultainen noutaja. Vaikka nunnaluostariin muutto, kirjan tai runojen kirjoittaminen, vapaaehtoistyö tai mitä hyvänsä.

Toisaalta, tarvitseeko tässä elämässä oikeasti saavuttaa ja suorittaa yhtään mitään tai ainakaan niin kauheasti kuin nykyisin on tapana? Onko tämä elämä todella joku elintasokilpailu ja kilpailu parhaudesta? Vertaillaanko vielä kuolinvuoteillakin, kellä on eniten rahaa pankkitilillä, komein talo, eniten kalliita harrastuksia tai upein yhteiskunnallinen status, lyhyesti sanottuna ei, siinä vaiheessa ihminen viimein ymmärtää, ettei niillä seikoilla, useimmiten kulisseilla, ollutkaan mitään todellista merkitystä. Ehkä siis oletkin vain varhaisherännyt?

Eikö jo pelkkä olemassaolo ole riittävää suorittamista ja saavuttamista meistä useimmille?

Epäluuloinen persoonallisuus? Itselläni on tämäkin (sekamuotoinen persoonallisuus). Olen vetäytyvä ja pelokas, erakko, kartan ihmisiä.

Voimia ap, kyllä se siitä. Kevät talvi on usein rakasta aikaa masentuneille, mutta olo helpottaa kun kesä viimein koittaa.

Up

Minulla on ollut teini-iästä asti ihan samanlaista oloa. Lapsuudessani olin kiusattu ja kotona oli epävakaata narkki/alkoholistivanhempien kanssa. Muistan noin 10-vuotiaana kun aloin keksimään tekosyitä että saisin jäädä kotiin eikä tarvisi mennä kouluun kiusattavaksi, milloin keksin että päätä särki tai oli kuumetta, oksennustautia jne. Teini-iässä alkoi ahdistamaan sitten ihan kaikki, koulussa kyllä kävin mutta opiskeluun en pystynyt keskittymään ja sain todella huonoja numeroita eri aineista. Vapaa-ajalla en käynyt ikinä ulkona ja kesät olin lukittautuneena omaan huoneeseeni. Tätä jatkui vuosia kunnes 19-vuotiaana lopetin koulun käynnin kokonaan ja tein erohakemuksen kun ahdisti liikaa lähteä ovesta ulos. Vähän yli parikymppisenä pääsin töihin vuosien kotona istumisen ja ahdistumisen jälkeen, mutta sekin ilo loppui lyhyeen kun aloin saamaan ahdistus- ja paniikkikohtauksia ensin ennen ja jälkeen työpäivien ja lopulta keskellä työpäiviä. Jouduin sairaslomalle ja sairasloman jälkeen otin loparit. Nyt olen ollut kotona työttömänä yli vuoden, työkkäri laittoi minut kurssille mutta sielläkin alkoi ahdistamaan ja sain paniikkikohtauksia joten oli pakko lopettaa. Nyt kun en kursseille enää suostu, on pakko hakea töitä mutta sekin ahdistaa ihan helvetisti. Muutama kuukausi sitten kävin lääkärissä, josta sain masennuslääkkeet ja diapameja ahdistukseen mutta en koe masennuslääkkeiden auttaneen mitenkään. Diapamit kyllä rauhoittaa mukavasti mutta niitä käytän vain jos on aivan välttämätön pakko lähteä jonnekkin. Kävin myös yksityisellä terapeutilla muutaman kerran, mutta en koe että "hengitä rauhallisesti nenän kautta sisään ja sitten puhalla ilma ulos suun kautta" auta ollenkaan tai vanhojen menneisyyden asioiden penkominen.  Kyllä välillä käy pahin mielessä kun haluaisin elää kuin normaali ihminen ja käydä töissä mutta kun en helvetti pysty.

Aivan paskaa.

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en esimerkiksi saa enää hommattua uusia vaatteita vaikka käytän samoja kulahtaneita, mauttomia asukokonaisuuksia. En saa käytyä passikuvissa, saadakseni uuden passin. En pysty hoitamaan mitään tällaisia asioitani. Vaikka se olisi helppoa ja aikaahan minulla on mutta en pääse ulos kämpästäni hoitaakseni tällaisia juttuja. Se varmaan johtuu siitä, että en edes koe olevani tarpeeksi arvokas tehdäkseni tällaisia päätöksiä. Vitkuttelen koska en ymmärrä miksi tässä elämässä pitäisi olla mukana koska tuntuu, ettei minulla ole sijaa tässä elämässä. Myöskin harrastuksen suhteen, en vain pysty menemään vaikka varmaan nauttisin jos lopulta vain menisin. 

Ennen olin aika itsevarmakin ja hoidin tottakai asiat mitään miettimättä, tietenkin. Sen kun teki ja meni. Nautin jopa työstäni ja elämä oli sellaista seikkailua jonka imussa oli mukana vaikka haavojakin oli, kelläpä ei. 

Nyt tuntuu kuin päässä olisi kroonistunut tilanne siitä, etten kykene enkä pysty. Olen jännittynyt ja ahdistunut.  En saa itseäni pakottamallakaan eteenpäin. Ihan kuin olisi ihan toisesssa maailmassa. 

Katselen ihmisiä ja kuuntelen heidän juttujaan, ne eivät resenoi vaan ihmettelen, että miksi hänkään jaksaa yrittää niin paljon. En myöskään ymmärrä heidän juttujaan ja dramaattisia murheitaan vaan pohdin, että mitä väliä niilläkään on. En siis vaan pysty olemaan tämän näennäisen elämän imussa. Se tuntuu niin merkityksettömältä. En ymmärrä mikä minuun on tullut. 

Samalla olen ahdistunut kun en ole siinä mukana ja olen paikoillani ensimmäistä kertaa elämässäni. Ajelehdin ja huomaan, etten ole saavuttanut oikein mitään eikä ole lapsia, ei perhettä, ei ystäviä enää tai parisuhdetta, saatika omistuksista ja rahasta puhumattakaan. Mitään saavutettavaa ei tavallaan ole mutta ristiriitaisesti kärsin ja häpeän, että minulla ei sitä kulissia ole, josta saisin edes hetkellisesti nostettua omaa "arvoani" tässä maailmassa. 

Ihan kuin eläisi jotain ihan omaa tilaani läpi mistä en pääse eteen tai taaksepäin. Jotkut ajattelee, että mietin liikaa mutta tässä yritän saada kosketusta tästä tilanteesta, joka vaikuttaa ihan kaikkeen elämässäni. En vaan voi käsittää mikä on ja kärsin tästä tosi paljon. -ap

Ehkä sinun nimenomaan pitää päästää irti kaikista käsiin hapantuneista ajatuksista ja unelmista. Lopeta itsesi vertaaminen muihin ja mieti, mitä sinä todella haluaisit/kaipaisit hyvältä elämältä.

Mitä sinä ihan oikeasti haluaisit saavuttaa, sehän voi olla jotain aivan muutakin kuin perinteiset omakotitalo, lapset ja kultainen noutaja. Vaikka nunnaluostariin muutto, kirjan tai runojen kirjoittaminen, vapaaehtoistyö tai mitä hyvänsä.

Toisaalta, tarvitseeko tässä elämässä oikeasti saavuttaa ja suorittaa yhtään mitään tai ainakaan niin kauheasti kuin nykyisin on tapana? Onko tämä elämä todella joku elintasokilpailu ja kilpailu parhaudesta? Vertaillaanko vielä kuolinvuoteillakin, kellä on eniten rahaa pankkitilillä, komein talo, eniten kalliita harrastuksia tai upein yhteiskunnallinen status, lyhyesti sanottuna ei, siinä vaiheessa ihminen viimein ymmärtää, ettei niillä seikoilla, useimmiten kulisseilla, ollutkaan mitään todellista merkitystä. Ehkä siis oletkin vain varhaisherännyt?

Eikö jo pelkkä olemassaolo ole riittävää suorittamista ja saavuttamista meistä useimmille?

Ymmärrän mitä haluat sanoa. Kyse ei ole siitä, että minun olisi pakko saavuttaa mitään vaan, etten edes enää pysty lokeroimaan itseäni mihinkään, ei ole sellaista valheellista identiteettiä joka nostaisi minut tästä elämään normaalia elämää. Kun ei ole mitään oikein, ei ole merkitystä, ei identiteettiä mikä muovautuisi toiminnaksi enää. Aikaisemmin olin työssäkäyvä ja oli selkeät määränpäät, oli sellainen minuus, joka sai puskemaan eteenpäin. 

Sitten vain huomasin, etten kelpaa/riitä/pysty enää elämään niin ja uuvahdin jatkuvasti. Koko maailmankuva alkoi murenemaan ympärilläni ja nyt en tiedä yhtään mitä kohti menisin. Tuntuu niin tyhjältä ja merkityksettömältä, en ymmärrä miksi elän. Ehkä elän kriisiä ja olisi aika tehdä tilinpäätös ja suunta mitä kohti tavoittelisin mutta en todellakaan tiedä mitä se olisi eikä tietenkään kukaan muukaan voi sitä kertoa. Kyllä se itsestä lähtee sitten kun vaan löydän sen kiintopisteen mistä tartun kiinni. 

Meditoin löytääkseni sisäisen ääneni tai jotain intuitota mikä nostaisi jaloilleen ja saisin jotain suuntaa. 

Nyt tällä hetkellä olen vain jossain "ei missään" enkä tiedä mitä hittoa tämä on. Tuntuisi turhalta kuolla tällaisen tilanteen vuoksi mutta kun on niin eksyksissä itsensä kanssa niin joskus tuntuu, että kuolema on ainoa vaihtoehto. Ei sen tarvitse mennä niin mutta rukoilen, että tässä jotain suuntaa saisi, olisi tienviittoja. Tämä on tosi pelottavaa ja voi vitsi kun vaan pääsis tämän yli ja läpi vain mutta pakko se on nyt hyväksyä, että tilanne on nyt tämä ja ehkä löydän oman voimani vielä. -ap 

Muiden ihmisten ilkeys

Ei välttämättä mikään. Ehkä ahdistuneisuushäiriö, mutta siihen voi vaikuttaa stressi, lääke, alkoholi, uupumus tai liiat vaatimukset. Ehkä olet huomannut ympäristön vaativuuden ja säätila on hankala. Jos lähelläsi on ihmisiä joiden ei siellä pitäisi olla. Kaipaatko luontoa ja rauhaakin välillä, onko alue vilkas ja meluinen.

Täällä myös vähän samaa tapahtunut. Alkanut pikku hiljaa vuosien aikana monen eri tekijän summana.

Ennen olin reipas, itsevarma, toisista ihmisistä kiinnostunut, töihin motivoitunut ja oli omaa elämää. Jaksoi huolehtia itsestä, nähdä kavereita, harrastaa omia asioita, kehittyä ja tulevaisuuden näkymät oli hyvät. Korona-aika, hyödytön koulutus (mihin oli suuret odotukset), työpaikka kiusaaminen ja muutenkin väsyttävä työ veivät voimat.

Nykyisin ei jaksa tehdä oikein mitään, nähdä ihmisiä tai  aina edes huolehtia itsestä. Tuntuu että elämästä on kadonnut merkitys eikä millään ole enää mitään väliä. Olo on jotenkin apaattinen ja olen myös ilmeetön. Välillä myös ahdistaa aika paljon. Menen ihmisten seurassa sellaiseen "kuplaan" minkä sisältä seuraan mitä ympärillä tapahtuu, mutta en saa enää yhteyttä muihin. Toivottavasti tämä menee jossain vaiheessa ohi.

Kyllä sinun olisi korkea aika hakeutua terapiaan. Tuo kuulostaa ihan masennukselta ja yleistyneeltä ahdistuneisuushäiriöltä.