80-luvun lapset! Jouduitteko pitämään huolen itsestänne, kun vanhempanne olivat aina töissä?

Miehen vanhemmat oli tuollaisia: aina töissä ja lapset sai huolehtia itsestään. Mulla taas toisin: vanhemmat kyllä töissä molemmat, mutta huolehtivat aina meistä lapsista monella tavalla.

Välillä näistä lapsuuden taustoista tulee erimielisyyttä ja suoranaista riitaa meille, kun mies sitä mieltä, että alakoululaisten pitää pärjätä yksin ja on hänen mielestä paapomista, että vanhempi laittaa välipalaa, muistuttaa läksyistä ja huolehtii muutenkin lapsista. Hän ei oo tällaista huolenpitoa itse saanut.

Olen 90-luvun lapsi mutta vastaan silti koska minä jouduin pitämään huolta itsestäni. Molemmat vanhemmat tekivät pitkiä päiviä töissä. Aamulla olivat kotona katsomassa että lähden kouluun ja tekivät aamupalan jne. Mutta kun tulin koulusta niin olin tuntikausia yksin koska vanhemmat tulivat vasta myöhään kotiin. Tein itse läksyni, lämmitin mikrossa ruokaa, jos joku asia oli lopusssa jääkaapista niin saatoin käydä kaupassa sitä ostamassa(meillä oli jemmassa purkki jossa oli rahaa näitä tilanteita varten), yms.

Näin vanhempia illalla vasta koulupäivinä. Ei ollut ip-kerhoja silloin. 6v huolehdin itsestäni aika pitkälle. Kun sain sisaruksen, velvoitettiin huolehtimaan myös hänestä. Olin silloin alakoulussa.

Aika monesta perheestä oltaisiin tehty lasu nykypäivän kriteereillä.

Kyllä. Ne olivat joko töissä, riitelivät keskenään tai toinen oli umpikännissä. Ei siinä lapsille ollut aikaa.

Minä olin lapsi 70-luvulla. Äiti oli kotiäiti ja isä oli jatkuvasti töissä, jopa eri paikkakunnalla ja kävi vaan silloin tällöin kotona niin että ehdin vieraantua isästä. Siinä mielessä meni isä-suhde pieleen. Vasta myöhemmin isä löysi töitä lähempää, mutta kaippa se varhaisen lapsuuden ns.isättömyys jätti jälkensä. Koskaan ei tullut sellaista lämmintä suhdetta kuin äitiin. Isät tekevät virheen, jos ovat koko ajan töissä eikä ole aikaa lapsille. Se pilaa suhteen lopullisesti, jollakin tavalla. Isä katui sitä että oli koko ajan töissä. Oli tosi pahoillaan. Annoin anteeksi, koska isä oli jo vanha ja sairas.

Joo, kummatkin vanhemmat olivat uraihmisiä. Toisaalta sillä lailla sitä kasvoi itseriittoiseksi, ehkä liiankin. Ei meillä oikein perhe-elämääkään ollut. Harvemmin istuttiin esimerkiksi syömään yhdessä illallista.  Vanhempieni avioliitto oli epäonnistunut, ja molemmat pakenivat sitä töihin. Olivat sitä sukupolvea, että ero oli mahdoton ajatus.