Miten vauvavuoden väsymyksestä selviää täysjärkisenä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen muuten kaikille pariskunnille aika varhaista vuorottelua työssäkäyjän ja vauvan hoitajan roolissa, etenkin esikoisen ollessa kyseessä.

Meillä oltiin vauvan ensimmäisten kuukausien jälkeen eron partaalla näistä tässäkin ketjussa esiin tulleista syistä: olin itse 22 h vuorokaudesta yksin vastuussa huonosti nukkuvasta vauvasta. Väsymyksen keskellä vauvan itku tuntui siltä kuin päätäni porattaisiin kuumassa ruuvipenkissä. Vauvan isä koki tekevänsä vähintäänkin oman osansa, kun hoiti vauvaa 2 h iltaisin (jolloin minä siivosin ja laitoin ruokaa, koska en pysytynyt tekemään päivisin juuri mitään vauvan ollessa sylissä). Mies nalkutti minulle siitä, että kodin siisteystaso on laskenut ja en huomioi häntä tarpeeksi.

Vauvan ollessa 6 kk palasin osittain töihin ja mies jäi osittaiselle hoitovapaalle. Mies kehuskeli, että hänkin pääsee nyt lomailemaan ja päivällä retkeilemään ja kavereita tapaamaan. Ei mennyt montakaan päivää kun hän alkoi valittaa olevansa aivan poikki, että on hirveän raskasta olla pienelle ihmiselle koko ajan läsnä kun ei saa hetkeäkään keskittyä mihinkään muuhun. Ja mitään ei saa tehdä rauhassa loppuun. Alkuun vakavissaan mietiskeli, että kaikki on varmaan äideille helpompaa. Että ei ehtinyt edes aamun lehteä lukea koko päivänä. Kyllä se lamppu sitten syttyi. Puhuttiin molemmat kyllä ihan avoimesti työpäivistä lepopäivinä.

Miksi te olitte "koko ajan läsnä" vauvalle? Se on lapsellekin äärettömän kuormittavaa. Paljon parempi olisi ollut ottaa lapsi alusta alkaen osaksi perhettä, ei sen keskipisteeksi. Meillä lapset on jo vauvana oppineet, että maailma on muutakin kuin hän eli perheessä tapahtuu kaikenlaista, jossa hän on mukana, mutta ei kohteena. Pyykit on saatu ripustettua, ruuat laitettua ja yhteiset leikit leikittyä ilman uupumusta.

Minä voi lukea sunnuntaihesarin rauhassa (ja luin se jo esikoisenkin aikana), kunhan olen varmistanut, että lapsella on omaa tekemistä. Kehittyvät aivot tarvitsevat rauhaa kehittyä, ei jatkuvaa kommunikointia ja viriketulvaa.

Komppaan tätä pikkulasten kohdalla, mutta kyllä vauvoille ja pienille taaperoillekin tulisi olla runsaasti läsnä ja tehdä siitä lapsesta kohde.

Ja höpsis, sanon minä. Riittää, että esim. ripustaessaan pyykkiä selittää vauvalle, mitä on tekemässä. Vauva ei tiedä, höpisenkö hänelle vai itsekseni, riittää, että tavallaan kommentoin hänen äänähtelyihinsä ja vaihtelen puheen intonaatiota. Jos lapsi on kohde, ei hän opi ulkomaailmasta oikeastaan mitään, koska on yksin keskipisteenä. Kohtaamisia syntyy ihan luonnostaan syötettäessä, vaihdettaessa vaippaa ja puettaessa, ei niitä tarvitse vasiten järjestää tämän tästä. Maailmaanhan sitä lasta kasvatetaan, ei analysoimaan itseään.

No mitäs jos vauva huutaa koko ajan kunnes pääsee syliin? Siinä höpiset omiasi ja ripustat pyykkiä kuin ei mitään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen muuten kaikille pariskunnille aika varhaista vuorottelua työssäkäyjän ja vauvan hoitajan roolissa, etenkin esikoisen ollessa kyseessä.

Meillä oltiin vauvan ensimmäisten kuukausien jälkeen eron partaalla näistä tässäkin ketjussa esiin tulleista syistä: olin itse 22 h vuorokaudesta yksin vastuussa huonosti nukkuvasta vauvasta. Väsymyksen keskellä vauvan itku tuntui siltä kuin päätäni porattaisiin kuumassa ruuvipenkissä. Vauvan isä koki tekevänsä vähintäänkin oman osansa, kun hoiti vauvaa 2 h iltaisin (jolloin minä siivosin ja laitoin ruokaa, koska en pysytynyt tekemään päivisin juuri mitään vauvan ollessa sylissä). Mies nalkutti minulle siitä, että kodin siisteystaso on laskenut ja en huomioi häntä tarpeeksi.

Vauvan ollessa 6 kk palasin osittain töihin ja mies jäi osittaiselle hoitovapaalle. Mies kehuskeli, että hänkin pääsee nyt lomailemaan ja päivällä retkeilemään ja kavereita tapaamaan. Ei mennyt montakaan päivää kun hän alkoi valittaa olevansa aivan poikki, että on hirveän raskasta olla pienelle ihmiselle koko ajan läsnä kun ei saa hetkeäkään keskittyä mihinkään muuhun. Ja mitään ei saa tehdä rauhassa loppuun. Alkuun vakavissaan mietiskeli, että kaikki on varmaan äideille helpompaa. Että ei ehtinyt edes aamun lehteä lukea koko päivänä. Kyllä se lamppu sitten syttyi. Puhuttiin molemmat kyllä ihan avoimesti työpäivistä lepopäivinä.

Miksi te olitte "koko ajan läsnä" vauvalle? Se on lapsellekin äärettömän kuormittavaa. Paljon parempi olisi ollut ottaa lapsi alusta alkaen osaksi perhettä, ei sen keskipisteeksi. Meillä lapset on jo vauvana oppineet, että maailma on muutakin kuin hän eli perheessä tapahtuu kaikenlaista, jossa hän on mukana, mutta ei kohteena. Pyykit on saatu ripustettua, ruuat laitettua ja yhteiset leikit leikittyä ilman uupumusta.

Minä voi lukea sunnuntaihesarin rauhassa (ja luin se jo esikoisenkin aikana), kunhan olen varmistanut, että lapsella on omaa tekemistä. Kehittyvät aivot tarvitsevat rauhaa kehittyä, ei jatkuvaa kommunikointia ja viriketulvaa.

Komppaan tätä pikkulasten kohdalla, mutta kyllä vauvoille ja pienille taaperoillekin tulisi olla runsaasti läsnä ja tehdä siitä lapsesta kohde.

Ja höpsis, sanon minä. Riittää, että esim. ripustaessaan pyykkiä selittää vauvalle, mitä on tekemässä. Vauva ei tiedä, höpisenkö hänelle vai itsekseni, riittää, että tavallaan kommentoin hänen äänähtelyihinsä ja vaihtelen puheen intonaatiota. Jos lapsi on kohde, ei hän opi ulkomaailmasta oikeastaan mitään, koska on yksin keskipisteenä. Kohtaamisia syntyy ihan luonnostaan syötettäessä, vaihdettaessa vaippaa ja puettaessa, ei niitä tarvitse vasiten järjestää tämän tästä. Maailmaanhan sitä lasta kasvatetaan, ei analysoimaan itseään.

No mitäs jos vauva huutaa koko ajan kunnes pääsee syliin? Siinä höpiset omiasi ja ripustat pyykkiä kuin ei mitään?

Kantoliina.

Kuivausrumpu.

Pyykit pesuun aamulla ennen kuin mies lähtee tai illalla kun mies on tullut kotiin. Itse pesen aina aamulla kun kaikki muut vielä nukkuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen muuten kaikille pariskunnille aika varhaista vuorottelua työssäkäyjän ja vauvan hoitajan roolissa, etenkin esikoisen ollessa kyseessä.

Meillä oltiin vauvan ensimmäisten kuukausien jälkeen eron partaalla näistä tässäkin ketjussa esiin tulleista syistä: olin itse 22 h vuorokaudesta yksin vastuussa huonosti nukkuvasta vauvasta. Väsymyksen keskellä vauvan itku tuntui siltä kuin päätäni porattaisiin kuumassa ruuvipenkissä. Vauvan isä koki tekevänsä vähintäänkin oman osansa, kun hoiti vauvaa 2 h iltaisin (jolloin minä siivosin ja laitoin ruokaa, koska en pysytynyt tekemään päivisin juuri mitään vauvan ollessa sylissä). Mies nalkutti minulle siitä, että kodin siisteystaso on laskenut ja en huomioi häntä tarpeeksi.

Vauvan ollessa 6 kk palasin osittain töihin ja mies jäi osittaiselle hoitovapaalle. Mies kehuskeli, että hänkin pääsee nyt lomailemaan ja päivällä retkeilemään ja kavereita tapaamaan. Ei mennyt montakaan päivää kun hän alkoi valittaa olevansa aivan poikki, että on hirveän raskasta olla pienelle ihmiselle koko ajan läsnä kun ei saa hetkeäkään keskittyä mihinkään muuhun. Ja mitään ei saa tehdä rauhassa loppuun. Alkuun vakavissaan mietiskeli, että kaikki on varmaan äideille helpompaa. Että ei ehtinyt edes aamun lehteä lukea koko päivänä. Kyllä se lamppu sitten syttyi. Puhuttiin molemmat kyllä ihan avoimesti työpäivistä lepopäivinä.

Miksi te olitte "koko ajan läsnä" vauvalle? Se on lapsellekin äärettömän kuormittavaa. Paljon parempi olisi ollut ottaa lapsi alusta alkaen osaksi perhettä, ei sen keskipisteeksi. Meillä lapset on jo vauvana oppineet, että maailma on muutakin kuin hän eli perheessä tapahtuu kaikenlaista, jossa hän on mukana, mutta ei kohteena. Pyykit on saatu ripustettua, ruuat laitettua ja yhteiset leikit leikittyä ilman uupumusta.

Minä voi lukea sunnuntaihesarin rauhassa (ja luin se jo esikoisenkin aikana), kunhan olen varmistanut, että lapsella on omaa tekemistä. Kehittyvät aivot tarvitsevat rauhaa kehittyä, ei jatkuvaa kommunikointia ja viriketulvaa.

Komppaan tätä pikkulasten kohdalla, mutta kyllä vauvoille ja pienille taaperoillekin tulisi olla runsaasti läsnä ja tehdä siitä lapsesta kohde.

Ja höpsis, sanon minä. Riittää, että esim. ripustaessaan pyykkiä selittää vauvalle, mitä on tekemässä. Vauva ei tiedä, höpisenkö hänelle vai itsekseni, riittää, että tavallaan kommentoin hänen äänähtelyihinsä ja vaihtelen puheen intonaatiota. Jos lapsi on kohde, ei hän opi ulkomaailmasta oikeastaan mitään, koska on yksin keskipisteenä. Kohtaamisia syntyy ihan luonnostaan syötettäessä, vaihdettaessa vaippaa ja puettaessa, ei niitä tarvitse vasiten järjestää tämän tästä. Maailmaanhan sitä lasta kasvatetaan, ei analysoimaan itseään.

No mitäs jos vauva huutaa koko ajan kunnes pääsee syliin? Siinä höpiset omiasi ja ripustat pyykkiä kuin ei mitään?

Jos vauva on näkösällä, hän ei kuole siinä parissa minuutissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen muuten kaikille pariskunnille aika varhaista vuorottelua työssäkäyjän ja vauvan hoitajan roolissa, etenkin esikoisen ollessa kyseessä.

Meillä oltiin vauvan ensimmäisten kuukausien jälkeen eron partaalla näistä tässäkin ketjussa esiin tulleista syistä: olin itse 22 h vuorokaudesta yksin vastuussa huonosti nukkuvasta vauvasta. Väsymyksen keskellä vauvan itku tuntui siltä kuin päätäni porattaisiin kuumassa ruuvipenkissä. Vauvan isä koki tekevänsä vähintäänkin oman osansa, kun hoiti vauvaa 2 h iltaisin (jolloin minä siivosin ja laitoin ruokaa, koska en pysytynyt tekemään päivisin juuri mitään vauvan ollessa sylissä). Mies nalkutti minulle siitä, että kodin siisteystaso on laskenut ja en huomioi häntä tarpeeksi.

Vauvan ollessa 6 kk palasin osittain töihin ja mies jäi osittaiselle hoitovapaalle. Mies kehuskeli, että hänkin pääsee nyt lomailemaan ja päivällä retkeilemään ja kavereita tapaamaan. Ei mennyt montakaan päivää kun hän alkoi valittaa olevansa aivan poikki, että on hirveän raskasta olla pienelle ihmiselle koko ajan läsnä kun ei saa hetkeäkään keskittyä mihinkään muuhun. Ja mitään ei saa tehdä rauhassa loppuun. Alkuun vakavissaan mietiskeli, että kaikki on varmaan äideille helpompaa. Että ei ehtinyt edes aamun lehteä lukea koko päivänä. Kyllä se lamppu sitten syttyi. Puhuttiin molemmat kyllä ihan avoimesti työpäivistä lepopäivinä.

Miksi te olitte "koko ajan läsnä" vauvalle? Se on lapsellekin äärettömän kuormittavaa. Paljon parempi olisi ollut ottaa lapsi alusta alkaen osaksi perhettä, ei sen keskipisteeksi. Meillä lapset on jo vauvana oppineet, että maailma on muutakin kuin hän eli perheessä tapahtuu kaikenlaista, jossa hän on mukana, mutta ei kohteena. Pyykit on saatu ripustettua, ruuat laitettua ja yhteiset leikit leikittyä ilman uupumusta.

Minä voi lukea sunnuntaihesarin rauhassa (ja luin se jo esikoisenkin aikana), kunhan olen varmistanut, että lapsella on omaa tekemistä. Kehittyvät aivot tarvitsevat rauhaa kehittyä, ei jatkuvaa kommunikointia ja viriketulvaa.

Komppaan tätä pikkulasten kohdalla, mutta kyllä vauvoille ja pienille taaperoillekin tulisi olla runsaasti läsnä ja tehdä siitä lapsesta kohde.

Ja höpsis, sanon minä. Riittää, että esim. ripustaessaan pyykkiä selittää vauvalle, mitä on tekemässä. Vauva ei tiedä, höpisenkö hänelle vai itsekseni, riittää, että tavallaan kommentoin hänen äänähtelyihinsä ja vaihtelen puheen intonaatiota. Jos lapsi on kohde, ei hän opi ulkomaailmasta oikeastaan mitään, koska on yksin keskipisteenä. Kohtaamisia syntyy ihan luonnostaan syötettäessä, vaihdettaessa vaippaa ja puettaessa, ei niitä tarvitse vasiten järjestää tämän tästä. Maailmaanhan sitä lasta kasvatetaan, ei analysoimaan itseään.

No mitäs jos vauva huutaa koko ajan kunnes pääsee syliin? Siinä höpiset omiasi ja ripustat pyykkiä kuin ei mitään?

Kuka ripustaa pyykkiä silloin kun vauva vaatii hoitoa? Läsnäoloa sekin on että on vuorovaikutuksessa muuta tehdessään. Miten se onkin niin että avlla on aina kaikilla ne vauvat, jotka huutavat 24/7?

Vierailija kirjoitti:

Mä en selvinnyt. Päädyin avo-osastolle lepäämään. Nukun vieläkin lääkkeiden voimin vaikka lapsi ekaluokkalainen. Joten en valitettavasti tiedä.

Tällaisista kokemuksista puhutaan aivan liian vähän. Tuohon kun joku tulee vielä hokemaan että "aika kultaa muistot" ja "kyllä vielä ikävöit vauva-aikaa" niin huhhuh. Ei muuten kultaa kaikilla eikä tasan tule ikävä.

Vierailija kirjoitti:

Eletty elämä muuttaa ihmistä. Näin elämänkokemukset vain tekevät. Siinä mielessä siitä ei tarvitsekaan selvitä "järjissään" ja samanlaisena. Olet hiukan erilaiseksi kasvanut henkilö sitten :)

Toivottavasti se erilaisuus ei tarkota pysyviä uni- ja muistivaikeuksia. Sitä toivon todella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen muuten kaikille pariskunnille aika varhaista vuorottelua työssäkäyjän ja vauvan hoitajan roolissa, etenkin esikoisen ollessa kyseessä.

Meillä oltiin vauvan ensimmäisten kuukausien jälkeen eron partaalla näistä tässäkin ketjussa esiin tulleista syistä: olin itse 22 h vuorokaudesta yksin vastuussa huonosti nukkuvasta vauvasta. Väsymyksen keskellä vauvan itku tuntui siltä kuin päätäni porattaisiin kuumassa ruuvipenkissä. Vauvan isä koki tekevänsä vähintäänkin oman osansa, kun hoiti vauvaa 2 h iltaisin (jolloin minä siivosin ja laitoin ruokaa, koska en pysytynyt tekemään päivisin juuri mitään vauvan ollessa sylissä). Mies nalkutti minulle siitä, että kodin siisteystaso on laskenut ja en huomioi häntä tarpeeksi.

Vauvan ollessa 6 kk palasin osittain töihin ja mies jäi osittaiselle hoitovapaalle. Mies kehuskeli, että hänkin pääsee nyt lomailemaan ja päivällä retkeilemään ja kavereita tapaamaan. Ei mennyt montakaan päivää kun hän alkoi valittaa olevansa aivan poikki, että on hirveän raskasta olla pienelle ihmiselle koko ajan läsnä kun ei saa hetkeäkään keskittyä mihinkään muuhun. Ja mitään ei saa tehdä rauhassa loppuun. Alkuun vakavissaan mietiskeli, että kaikki on varmaan äideille helpompaa. Että ei ehtinyt edes aamun lehteä lukea koko päivänä. Kyllä se lamppu sitten syttyi. Puhuttiin molemmat kyllä ihan avoimesti työpäivistä lepopäivinä.

Miksi te olitte "koko ajan läsnä" vauvalle? Se on lapsellekin äärettömän kuormittavaa. Paljon parempi olisi ollut ottaa lapsi alusta alkaen osaksi perhettä, ei sen keskipisteeksi. Meillä lapset on jo vauvana oppineet, että maailma on muutakin kuin hän eli perheessä tapahtuu kaikenlaista, jossa hän on mukana, mutta ei kohteena. Pyykit on saatu ripustettua, ruuat laitettua ja yhteiset leikit leikittyä ilman uupumusta.

Minä voi lukea sunnuntaihesarin rauhassa (ja luin se jo esikoisenkin aikana), kunhan olen varmistanut, että lapsella on omaa tekemistä. Kehittyvät aivot tarvitsevat rauhaa kehittyä, ei jatkuvaa kommunikointia ja viriketulvaa.

Komppaan tätä pikkulasten kohdalla, mutta kyllä vauvoille ja pienille taaperoillekin tulisi olla runsaasti läsnä ja tehdä siitä lapsesta kohde.

Ja höpsis, sanon minä. Riittää, että esim. ripustaessaan pyykkiä selittää vauvalle, mitä on tekemässä. Vauva ei tiedä, höpisenkö hänelle vai itsekseni, riittää, että tavallaan kommentoin hänen äänähtelyihinsä ja vaihtelen puheen intonaatiota. Jos lapsi on kohde, ei hän opi ulkomaailmasta oikeastaan mitään, koska on yksin keskipisteenä. Kohtaamisia syntyy ihan luonnostaan syötettäessä, vaihdettaessa vaippaa ja puettaessa, ei niitä tarvitse vasiten järjestää tämän tästä. Maailmaanhan sitä lasta kasvatetaan, ei analysoimaan itseään.

No mitäs jos vauva huutaa koko ajan kunnes pääsee syliin? Siinä höpiset omiasi ja ripustat pyykkiä kuin ei mitään?

Kuka ripustaa pyykkiä silloin kun vauva vaatii hoitoa? Läsnäoloa sekin on että on vuorovaikutuksessa muuta tehdessään. Miten se onkin niin että avlla on aina kaikilla ne vauvat, jotka huutavat 24/7?

Samaa ihmetellyt. Ilmeisesti moni kuvittelee vuorovaikutuksen ja läsnäolon olevan sylissä silmiin tuijottelua.

Kauniita puheita nuo, että pyydä neuvolasta apua, jos vauva valvottaa.

Minun lapsi valvotti joka yö. Itkien pyysin neuvolasta apua. Terkkarilta ja neuvolalääkäriltä, sain empatiaa ja tsemppausta ja voivottelua, en mitään konkreettista. Tai sain tietenkin myös unikouluohjeita ja niitä noudatin ja asiaa seurattiin neuvolakäynneillä, mutta kun ohjeiden mukaan toteutetut unikoulut ei vähentäneet valvomista, niin sen jälkeen taas vain voivoteltiin. Jouduin lopulta itse sairaalaan, koska kehoni ei enää kestänyt unen puutetta ja sairastuin (fyysisesti). Siltikään emme saaneet mitään konkreettista apua mistään. Sairaalassaoloaikani hoitui niin, että eräs läheinen otti pakon edessä palkatonta vapaata ja hoito vauvaa, mutta hän sai siitä isoja ongelmia työssään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Missä isä? Nyt vuorottelemaan sen valvomisen kanssa!

Kyllä sen työssäkäyvän pitää saada nukkua työpäiviensä vastaiset yöt.

Viikonloppuna voisi ottaa kontolleen yöt pe-la ja la-su.

Jumalauta, aikuinen terve ihminen pärjää pari työpäivää vähemmälläkin unella. Lopettakaa se aikuisten miesten hyysäminen!

No miksi se ap ei pärjää vaikka ei ole edes töissä?

Miksi juuri AP:n pitää pärjätä niin monta yötä putkeen? Vuorotella voisi edes.

Miksei se ap voi valvoa viikolla ja työssäkäyvä (jonka oikeasti perheen edun nimissä pitää hoitaa työnsä hyvin) viikonloppuna.

Lastako ei perheen edun nimissä tarvitse hoitaa hyvin?

Se on ap:n tehtävä. Sitähän varten hän kotona on.

Juu, ja työssä käyminen oli tässä miehen tehtävä. Sitä varten hän kodin ulkopuolella käy.

Mikä tässä kumoaa sen, että vuoroöin voisi valvoa? Vai muutenko vain kirjoitat itsestäänselvyyksiä?

Harvalla on sellaista työtä, jossa voi päivällä nukkua muutamat 1-2 h tirsat. Kotivanhempi voi nukkua aina, kun lapsikin nukkuu, töissä moinen ei yleensä ole mahdollista.

Kerros miten kotivanhempi eli äitiys/isyys/vanhempainvapaalla oleva voi nukkua päiväunet, kun vauva/lapsi nukkuu päiväunet vain 15 min pätkissä. Itse en ainakaan nukahda päiväunille vartissa, vaikka sulkisin silmäni heti vauvan nukahdettua, sillä tarvisin vajaat puoli tuntia että saan unen päästä kiinni. Eli ennen kuin itse nukahdan, herää vauva jo itkemään. Lopputulos on se, että en ole lapsen syntymän jälkeen saanut nukkua yksiäkään päivöunia vaikka miten yrittäisin nukkua silloin kun vauva nukkuu.

olettehan käyneet tutkimassa miksi vauvasi nukkuu noin huonosti? Vauva nukkuu normaalisti 2-6 tuntia päivässä iästä riippuen.

Ymmärräthän ettei terveen vauvan unia tutkita mitenkään?

Ei se vauva silloin ole terve jos hän ei nuku. 🤷

Henkilö, myös vauva, on terve ellei häneltä löydy mitään sairautta. Ja sairauksia on vain sellaiset asiat, joille on jokin diagnoosi eli jotka diagnosointijärjestelmän mukaan sairauksiksi luokitellaan. Huono nukkuminen tai yöheräily ei vauvalla ole sairaus. Toki taustalta voi löytyä vaikka jokin allergia, joka selittää huonon unen, mutta ei ollenkaan aina.

Unihäiriö vauvalla on ihan samanlainen sairaus kuin aikuisellakin.

Ei vauvoilla diagnosoida mitään unihäiriöitä.

https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00536

Vai niin. Sit mä olen tehnyt ihan turhaa työtä vuosia.

En tiedä sinusta ja sinun työstä mitään. Mutta sen tiedän, että minun vauva oli huono nukkuja, heräili paljon ja usein ja nukkui pätkissä. Kävin arvostetulla lastentautien erikoislääkärillä vauvan kanssa asiaa selvittämässä useamman kerran. Yhtään unihäiriön diagnoosia ei vauvalle asetettu koskaan.

Sit ei asetettu, mutta se ei pidä paikkaansa etteikö vauvoilla olisi unihäiriö-diagnoosia.

Näytä minulle yksikin vauva, jolle olisi asetettu unihäiriödiagnoosi.

Se ei tässä riitä, että sairauskertomukseen kirjataan tekstiä uniassosiaatio-ongelmista.

😂 Ei luoja.

Taisi sinulta argumentit loppua kesken.

Kuvitteletko oikeasti että lääkäri jättää diagnoosin kirjaamatta, jos vauvalla on unihäiriö? Miksi jättäisi?

En minä mitään kuvittele. Satun olemaan terveydenhuoltoalalla, niin tiedän näistä jotain.

Lapsilla usein ei diagnoosia aseteta ollenkaan. On paljon tilanteita myös aikuisilla, joissa diagnoosia ei aseteta heti vaan jäädään seuraamaan tai halutaan tehdä lisätutkkmiksia ennen kuin diagnoosi asetetaan.

Kuka väitti että diagnoosi asetettaisiin heti ja kerrasta?

-eri

Lopettakaa nyt tuo sairausjankutus. Ap:lla on vauva. KAIKKI vauvojen vanhemmat ovat väsyneitä (paitsi joku poikkeus, jonka vauvalla varmaan onkin joku sairaus, kun vauva nukkuu 8h putkeen).

Kyllä minuakin ärsytti tuo yksi, joka alkoi väittämään, että huonosti nukkuva vauva on sairas. Eli sivusta ymmärrän, että joku reagoi siihen, jopa jankuttamalla.

Pitää vaan jaksaa. Ajatella positiivisesti ja nukkua kun vauvakin nukkuu. Minulla 1 valvottu vauvavuosi takana ja muut onneksi eivät niin pahoja. Olihan se 1 vauvavuosi raskas, herättiin koko ajan. Ei siinä auta kuin pysyä vahvana. Ulkoilun paljon, kävin kaupoilla, kerhoissa ym. Vaikka väsytti, ne henkisesti piristi ja auttoi jaksamaan paremmin!

Vierailija kirjoitti:

Kauniita puheita nuo, että pyydä neuvolasta apua, jos vauva valvottaa.

Minun lapsi valvotti joka yö. Itkien pyysin neuvolasta apua. Terkkarilta ja neuvolalääkäriltä, sain empatiaa ja tsemppausta ja voivottelua, en mitään konkreettista. Tai sain tietenkin myös unikouluohjeita ja niitä noudatin ja asiaa seurattiin neuvolakäynneillä, mutta kun ohjeiden mukaan toteutetut unikoulut ei vähentäneet valvomista, niin sen jälkeen taas vain voivoteltiin. Jouduin lopulta itse sairaalaan, koska kehoni ei enää kestänyt unen puutetta ja sairastuin (fyysisesti). Siltikään emme saaneet mitään konkreettista apua mistään. Sairaalassaoloaikani hoitui niin, että eräs läheinen otti pakon edessä palkatonta vapaata ja hoito vauvaa, mutta hän sai siitä isoja ongelmia työssään.

Tämä. Vaikka äiti joutuisi sairaalaan, niin yhteiskunta ei todellakaan tarjoa mitään apuja. Toki sopii kysyä, että missä lapsen isä oli? Varmaan oletus on, että isä sitten hoitaisi, mutta tosiaan moraalisesti Suomessa yhteiskunta täysin hyväksyy sen, että isä ei osallistu mitenkään, ja sitten juuri joku muu läheinen nainen (vaikka äidin ystävä) saattaa venyä, jos näin hyvä ystävä äidillä sattuu olemaan. Sairas on tämä yhteiskuntamme pienten lasten äitejä ajatellen.

Vierailija kirjoitti:

Kauniita puheita nuo, että pyydä neuvolasta apua, jos vauva valvottaa.

Minun lapsi valvotti joka yö. Itkien pyysin neuvolasta apua. Terkkarilta ja neuvolalääkäriltä, sain empatiaa ja tsemppausta ja voivottelua, en mitään konkreettista. Tai sain tietenkin myös unikouluohjeita ja niitä noudatin ja asiaa seurattiin neuvolakäynneillä, mutta kun ohjeiden mukaan toteutetut unikoulut ei vähentäneet valvomista, niin sen jälkeen taas vain voivoteltiin. Jouduin lopulta itse sairaalaan, koska kehoni ei enää kestänyt unen puutetta ja sairastuin (fyysisesti). Siltikään emme saaneet mitään konkreettista apua mistään. Sairaalassaoloaikani hoitui niin, että eräs läheinen otti pakon edessä palkatonta vapaata ja hoito vauvaa, mutta hän sai siitä isoja ongelmia työssään.

Jos vaivan huonolle nukkumiselle ei löytynyt muutoin hoidettavaa syytä, mitä sä ajattelet että olisi pitänyt tehdä? Kai sä kävit itse lääkärissä myös?

Vierailija kirjoitti:

Pitää vaan jaksaa. Ajatella positiivisesti ja nukkua kun vauvakin nukkuu. Minulla 1 valvottu vauvavuosi takana ja muut onneksi eivät niin pahoja. Olihan se 1 vauvavuosi raskas, herättiin koko ajan. Ei siinä auta kuin pysyä vahvana. Ulkoilun paljon, kävin kaupoilla, kerhoissa ym. Vaikka väsytti, ne henkisesti piristi ja auttoi jaksamaan paremmin!

Olen se, joka tuossa aiemmin kertoi joutuneensa sairaalaan, koska keho sanoi sopimuksensa irti unen puutteen vuoksi. Suututtaa nämä neuvot, että pitää vain jaksaa vaikka vauva valvottaa. Tai että mene perhekerhoon ja ulkoile, niin piristyt. Kun ei juurikaan saa nukkua pitkään aikaan, niin siinä ei ole kyse mistään henkisestä piristymisestä, vaan siitä, että jalat ei enää kanna, pyörtyilee, on päivittäisiä rytmihäiriöitä jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kauniita puheita nuo, että pyydä neuvolasta apua, jos vauva valvottaa.

Minun lapsi valvotti joka yö. Itkien pyysin neuvolasta apua. Terkkarilta ja neuvolalääkäriltä, sain empatiaa ja tsemppausta ja voivottelua, en mitään konkreettista. Tai sain tietenkin myös unikouluohjeita ja niitä noudatin ja asiaa seurattiin neuvolakäynneillä, mutta kun ohjeiden mukaan toteutetut unikoulut ei vähentäneet valvomista, niin sen jälkeen taas vain voivoteltiin. Jouduin lopulta itse sairaalaan, koska kehoni ei enää kestänyt unen puutetta ja sairastuin (fyysisesti). Siltikään emme saaneet mitään konkreettista apua mistään. Sairaalassaoloaikani hoitui niin, että eräs läheinen otti pakon edessä palkatonta vapaata ja hoito vauvaa, mutta hän sai siitä isoja ongelmia työssään.

Jos vaivan huonolle nukkumiselle ei löytynyt muutoin hoidettavaa syytä, mitä sä ajattelet että olisi pitänyt tehdä? Kai sä kävit itse lääkärissä myös?

Siis joku kertoo joutuneensa sairaalaan ja sinä kysyt häneltä kävikö hän itse lääkärissä. Öh.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Missä isä? Nyt vuorottelemaan sen valvomisen kanssa!

Kyllä sen työssäkäyvän pitää saada nukkua työpäiviensä vastaiset yöt.

Viikonloppuna voisi ottaa kontolleen yöt pe-la ja la-su.

Millä perusteella työssä käyvän pitää saada nukkua 5 kokonaista yötä, jos toinen ei nuku juuri ollenkaan? Töissä pärjää päivän silloin tällöin vähemmän virkeänäkin, varsinkin jos on kokenut työssään. Itselläni ainakin asiantuntija työssä on ollut paljon helpompi pärjätä vähillä yöunilla, kuin juosta silmät selässä taaperokaksosten perässä. Työssä sentään voi välillä pitää pienen meditointihetken jne. ja hoitaa ruokailut rauhassa. 

No tuo on ihan OK, jos kotonaoleva maksaa perheen kuluista 50%. Vai ajatteletko niin, että työssäkäyvällä on niin kivaa, että hän mielellään tekee myös kotona kaiken, jotta toinen voi keskittyä puhelimeensa?

Taaperokaksoset saa päivähoitoon ja molemmat vanhemmat voi mennä töihin lepäämään ja tienaamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää vaan jaksaa. Ajatella positiivisesti ja nukkua kun vauvakin nukkuu. Minulla 1 valvottu vauvavuosi takana ja muut onneksi eivät niin pahoja. Olihan se 1 vauvavuosi raskas, herättiin koko ajan. Ei siinä auta kuin pysyä vahvana. Ulkoilun paljon, kävin kaupoilla, kerhoissa ym. Vaikka väsytti, ne henkisesti piristi ja auttoi jaksamaan paremmin!

Olen se, joka tuossa aiemmin kertoi joutuneensa sairaalaan, koska keho sanoi sopimuksensa irti unen puutteen vuoksi. Suututtaa nämä neuvot, että pitää vain jaksaa vaikka vauva valvottaa. Tai että mene perhekerhoon ja ulkoile, niin piristyt. Kun ei juurikaan saa nukkua pitkään aikaan, niin siinä ei ole kyse mistään henkisestä piristymisestä, vaan siitä, että jalat ei enää kanna, pyörtyilee, on päivittäisiä rytmihäiriöitä jne.

Miksi miehesi ei hoitanut lasta viikonloppuisin? Miksette palkanneet hoitoapua?

Jos on pakko ripustaa pyykkiä vauvan kanssa, siitä voi tehdä leikin. Laulaa. Tanssia. Loruilla. Leikkiä piilosta menemällä vaatteen taa. Opettaa värejä. Kysellä kenen vaate mikäkin on.

Ei se läsnäolo tarkoita että pitää istua vauva sylissä ja tuijottaa sitä 24/7.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Missä isä? Nyt vuorottelemaan sen valvomisen kanssa!

Kyllä sen työssäkäyvän pitää saada nukkua työpäiviensä vastaiset yöt.

Viikonloppuna voisi ottaa kontolleen yöt pe-la ja la-su.

Millä perusteella työssä käyvän pitää saada nukkua 5 kokonaista yötä, jos toinen ei nuku juuri ollenkaan? Töissä pärjää päivän silloin tällöin vähemmän virkeänäkin, varsinkin jos on kokenut työssään. Itselläni ainakin asiantuntija työssä on ollut paljon helpompi pärjätä vähillä yöunilla, kuin juosta silmät selässä taaperokaksosten perässä. Työssä sentään voi välillä pitää pienen meditointihetken jne. ja hoitaa ruokailut rauhassa. 

No tuo on ihan OK, jos kotonaoleva maksaa perheen kuluista 50%. Vai ajatteletko niin, että työssäkäyvällä on niin kivaa, että hän mielellään tekee myös kotona kaiken, jotta toinen voi keskittyä puhelimeensa?

Taaperokaksoset saa päivähoitoon ja molemmat vanhemmat voi mennä töihin lepäämään ja tienaamaan.

Tällaisten tyyppien vuoksi perhevapaiden jakaminen puoliksi tulisi olla pakollista. Tuossahan ei äidillä ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin kestää, kun tuollaista miestä ei ikinä saisi jäämään kotiin. Lapsi piti kuitenkin saada, mutta ajatteli, että Joku Toinen hoitaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää vaan jaksaa. Ajatella positiivisesti ja nukkua kun vauvakin nukkuu. Minulla 1 valvottu vauvavuosi takana ja muut onneksi eivät niin pahoja. Olihan se 1 vauvavuosi raskas, herättiin koko ajan. Ei siinä auta kuin pysyä vahvana. Ulkoilun paljon, kävin kaupoilla, kerhoissa ym. Vaikka väsytti, ne henkisesti piristi ja auttoi jaksamaan paremmin!

Olen se, joka tuossa aiemmin kertoi joutuneensa sairaalaan, koska keho sanoi sopimuksensa irti unen puutteen vuoksi. Suututtaa nämä neuvot, että pitää vain jaksaa vaikka vauva valvottaa. Tai että mene perhekerhoon ja ulkoile, niin piristyt. Kun ei juurikaan saa nukkua pitkään aikaan, niin siinä ei ole kyse mistään henkisestä piristymisestä, vaan siitä, että jalat ei enää kanna, pyörtyilee, on päivittäisiä rytmihäiriöitä jne.

Miksi miehesi ei hoitanut lasta viikonloppuisin? Miksette palkanneet hoitoapua?

Olen eri, mutta minuakin alkaa suututtamaan tämä sama täysin ymmärtämätön kommentointi.

Kaikilla ei ole miestä osallistumassa. Yhden ystäväni mies kuoli yllättäen, kun ystäväni oli raskaana. Toisen ystäväni mies kuoli syöpään lasten ollessa pieniä. Osa naisista on yksihuoltajia, nykyään aika iso osa. Osan mies tekee pitkää päivää, työmatkoja, ylitöitä, tai on aina töissä olevia yrittäjiä, osalla näin toimitaan rahan takia pakon edessä, osalla siksi että mies pakenee lapsiarkea töihin. Osan mies on sairaana tai masentut eikä pysty siksi kunnolla osallistumaan. Osan mies taas ei vain suostu osallistumaan vaikka nainen miten yrittäisi pakottaa.

Eikä kaikilla ole rahaa palkata ulkopuolista apua.

Tätä keskustelua kun selaa, ymmärtää miksi syntyvyys on laskenut. Aivan järjetöntä vihaa kohdistuu äiteihin. Ihmiset purkavat omaa pahaa oloansa haukkumalla ja syyllistämällä äitejä. Kaikki lapsen uniongelmista alkaen ovat tämän ihmistyypin mielestä äidin syytä.